Ladataan...

Syyskuun puolivälin paikkeilla istuin ystäväni kanssa lissabonilaisessa kahvilassa. Koska siellä oli wifi, yritin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja julkaista kuvan Instagramiin. Paha vain, etten keksinyt mitään sanottavaa. Ystäväni nappasi huomaamattani tämän kuvan (tällaiset vahinkokuvat ovat muuten ihan parhaita!), postasi sen Instaan ja kirjoitti kuvatekstiin: ”I'm a writer but instagram captions are the hardest.” Sitten hän ratkaisi kuvatekstiongelmani lainaamalla minulle kirjan. 

 

 

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea. Siis niitä, jotka kaikki kultturellit ystäväni lukevat niiden ilmestyessä ja joita minä boikotoin. Minulla on ajatus, että jos jotain kirjaa arvostetaan yleisesti, se ei ole viihdyttävä. 

Filosofiani selittyy ehkä sillä, että olen nuorempana lukenut vinon pinon klassikoita, joista moni oli mielestäni hieman puuduttava. En myöskään pidä kauhean kummallisista kirjoista. Esimerkiksi Oneiron ja Vegetaristi olivat vain liian outoja, jotta olisin voinut pitää niistä. Nyt siis tiedät kirjamakuni. 

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sai kehut monelta ystävältäni muutama vuosi sitten. Minä ajattelin, että kertomus naisesta, joka lähtee tutkimaan tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen kirjoittamaa kirjaa Japaniin, kuulostaa hyvin kultturellilta eikä kovinkaan jännittävältä. Voi kuinka väärässä olinkaan!

Rakastan Kankimäen tapaa kirjoittaa. Tuon tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen nimi on Sei, ja Kankimäki juttelee hänelle läpi kirjan.

(matkalla Japaniin)

”Sinä, Sei, et kyllä olisi lentoemäntänä pärjännyt. Törmään nimittäin toistuvasti mainintoihin siitä, miten sinä olit hyvin epätyypillinen nainen, etkä ainoastaan epätyypillinen, vaan myös jotenkin ärsyttävä ja epähyväksyttävä. Vaikka olit kova huomauttamaan muiden tyylivirheistä, et ilmeisesti itse käyttäytynyt lainkaan niin kuin olisi pitänyt. Olit liian äänekäs, liian kärkäs, liian aktiivinen, liian itsenäinen, liian itsevarma, liian sanavalmis. Levittelit kiinantaitojasi ja oppineisuuttasi. Haastoit vastaasi osuneet miehet, pilkkasitkin heitä, nautit, kun pääsit osoittamaan älyllisen ylivertaisuutesi. Makuuhuoneeseesi miehet kyllä kelpasivat, ainakin, jos osasivat käyttäytyä vaatimustesi mukaan - aika monetkin miehet, muistetaan aina mainita, ilmeisesti useammat kuin olisi ollut soveliasta.”

Aloin heti tykätä Seistä! Itsenäinen, omapäinen nainen aikana, jolloin se tuskin todellakaan oli normi. Mahtavaa!

Ja sitten hän vielä pelasti ne Instagramin kuvatekstini. Kas näin:

”Sopimattomia asioita:

Ruma käsiala punaisella paperilla.

Komea mies ruman vaimon kanssa.

Asioita joita ei haluaisi kuulla:

Sellaisen henkilön ääni, joka puhuu samalla kun mustaa hampaitaan.

Asioita jotka herättävät mieluisan muiston menneisyydestä:

Kun löytää palasen syvän violettia tai viinirypäleen väristä kangasta, joka on talletettu muistikirjan sivujen väliin.

Sataa ja sitä on ikävystynyt. Aikaa kuluttaakseen sitä alkaa käydä läpi vanhoja papereita. Käteen sattuu kirjeitä mieheltä, jota aikoinaan rakasti.

Asioita, jotka ovat parempia yöllä:

Syvänvioletin silkin hehku. Joku joka ei näytä kummoiselta, mutta jolla on miellyttävä luonne. Hototogisu-käki. Vesiputouksen ääni.

Harvinaisia asioita:

Hopeiset pinsetit, jotka ovat hyvät karvojen nyppimiseen.

Ja niin edelleen. Kuinka paljon voikaan sanoa yhdellä lyhyellä lauseella, joka alkaa: Asioita jotka...

Okei, Sei vaikuttaa, hmm hieman pisteliäältä, mutta kiinnostavalta tyypiltä. Hän eli niin kovin erilaisena aikana, mutta silti moniin hänen ajatuksiinsa on helppo samaistua. Vai mitä sanotte:

”Asioita jotka haluaa mahdollisimman nopeasti nähdä tai kuulla: kirje mieheltä, jota rakastaa.”

Sei oli myös selvästi oman aikansa feministi:

”Kun ajattelenkin, millaista olisi olla yksi niistä naisista, jotka asuvat kotona ja palvelevat uskollisesti miehiään - naisista, joilla ei ole ainuttakaan jännittävää tulevaisuudennäkymää odotettavissaan ja jotka silti kuvittelevat olevansa aivan onnellisia - tunnen halveksuntaa. He ovat usein hyväsyntyisiä, mutta siltikään heillä ei ole mahdollisuutta nähdä maailmaa. Toivoisin, että he voisivat elää edes hetken täällä hovissa, vaikka sitten hovinaisina, niin että saisivat nähdä millaisia iloja tällainen elämä tarjoaa.

En voi sietää miehiä, joiden mielestä palatsissa palvelevat naiset ovat kevytmielisiä ja käyttäytyvät sopimattomasti.”

Jos et ole vielä lukenut, suosittelen.

Kuva minusta Saara Helkala

Share

Ladataan...

Tänään, 36-vuotiaana, rakastan vartaloani enemmän kuin ikinä ennen. Olen ollut menneisyydessäni hoikempi ja voimakkaampi, mutta en koskaan ole tykännyt kehostani näin paljon. 

Salaisuus on siinä, miten katsoo. Kehoaan, elämäänsä, vähän kaikkea oikeastaan. 

Nuorempana olin pahoissa ongelmissa vääristyneen kehonkuvani kanssa. Kun katsoin peiliin, näin vain sen, mikä ei ollut äärettömän hoikan kauneusihanteeni mukaista ja arvostelin itseäni armottomammin kuin mihin pahin vihamieheni kykenisi. Katsoin itseäni rumasti. Näin vain virheet.

Te tiedätte, että pahimmillaan laihduin hullun treenaamisen ja yliterveellisen ruokavalion seurauksena niin pieneksi, että rintakehäni luut näkyivät ja kuukautiseni katosivat. Näytin nälkiintyneeltä kulkukissalta, vaikken edes ollut alipainoinen, ihan siellä rajoilla vain.

En edelleenkään ollut tyytyväinen, sillä vieläkään en näyttänyt niiltä mainosten photoshopatuilta, pitkäjalkaisilta bikinimalleilta. Edelleen katsoin itseäni  rumasti. 

Jossain vaiheessa sitten tuli stoppi. Ymmärsin, etten voi elää kaloreita laskien ja verenmaku suussa treenaten. Halusin vain elää. Päätin, etten enää koskaan laske kaloreita, enkä kyykkää yhdelläkään body pump -tunnilla hoikkien, sileiden reisien tähden. Luovutin ja lopetin taisteluni täydellisen kropan puolesta. Heivasin vaa'an, ryhdyin tietoisesti unohtamaan, kuinka monta kaloria on omenassa, ruisleivässä ja banaanissa, ja lupasin itselleni, etten etsi peilistä virheitä. Päätin katsoa itseäni kauniisti. 

Se on salaisuus. Olla etsimättä virheitä. 

Vähitellen aloin rakastaa vartaloani enemmän. Ei se helppoa ollut, eikä käynyt hetkessä. Vuosien myötä pääsin kuitenkin lopulta nykyhetkeen. Hetkeen, jona osaan katsoa kehoani 90 prosenttia ajasta hellästi. Loput 10 prosenttia näen virheitä, päätän alkaa joogata viisi kertaa viikossa, aloittaa juoksemisen taas kunnolla ja tehdä pepputreeniä. Sitten muistan törröttävät rintakehän luut ja sen hirveän, armottoman äänen, joka käskee treenata liikaa, syödä liian vähän ja alkaa salakavalasti hallita elämää. Ja minkä tähden? Sen, että katson itseäni rumasti. 

Vaan mitä jos vain katsoisi itseään kauniisti ja keskittäisi tarmonsa virheiden etsimisen sijaan vaikka maailman pelastamiseen tai ihan vain onnellisen elämän elämiseen? Voisiko se olla niin helppoa?

Mitä enemmän virheitä itsestään etsii, sitä enemmän niitä myös löytää ja sitä enemmän valtaa ne saavat ajatuksissa, elämässä. Siksi niitä ei kannata etsiä.

Se ei silti tarkoita, etteikö vartalostaan kannattaisi pitää huolta. Tietenkin kannattaa. Se on rakkautta kehoa kohtaan. Samoin se, että on sille armollinen, eikä tavoittele täydellisyyttä tai mahdottomia kauneusihanteita. 

Ja ne huonot päivät, niinä voi tehdä vähän taikoja: sammuttaa kovan kattovalon, vaihtaa lempeään, hämyiseen valoon. Katsoa peiliin ja nähdä kauniin vartalon. 

Katso itseäsi kauniisti, jooko?

 

Kuvan otti Toni Härkönen, ja se on uusimmasta Voi Hyvin -lehdestä, missä olin joogajutun mallina. Lehden jooga on juuri sellainen keholle lempeä joogaharjoitus, jolla voi helliä itseään. Antaa vartalolleen ja mielelleen sitä rakkautta, jonka ne ansaitsevat. 

Trikoot Röhnisch, paidat Casall.

Share

Ladataan...

Eilen vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää. Se sai jälleen ajattelemaan, että elämänsä kannattaa elää mahdollisimman omalla laillaan. Olla sen sankaritar ja oikeasti toteuttaa unelmansa. Me näet voimme, me tytöt ja naiset (ja pojat ja miehet tietenkin myös, mutta tämä oli tyttöjen päivä).

Olen onnellinen, että elän tässä maassa, tänä aikana. Vaikka paljon työtä on vielä tehtävänä, ja meihin edelleen kohdistuu odotuksia sukupuolen mukaan, tämä on silti aika ja paikka, jossa lähes kaikki on mahdollista. Siitä saamme kiittää niitä naisia, jotka ovat raivanneet tien meille. Oman aikansa edelläkävijöitä, jotka eivät alistuneet yhteiskunnan normeihin ja hyväksyneet alistettua asemaansa. Luen parhaillaan kirjaa yhdestä heistä, kerron siitä pian lisää.

Meille melkein kaikki on tänään mahdollista. Meistä voi tulla girlbosseja ja bossladyja. Tai mitä ikinä. 

Ei tarvita juuri muuta kuin rohkeutta,

rohkeutta olla se sankaritar ja elää omannäköistään elämää.

Ollaan heitä, jooko?

 

Lue myös: Koska olen nainen

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Pages