Ladataan...

Okei, puolustaudun nyt sillä, että mennyt vuosi on ollut ehkä hieman väsyttävä. Ei mitenkään huonolla tavalla kylläkään. Pikemminkin niin, että nyt, kun se, mitä piti tänä vuonna saada aikaan, on tehty, olen nostanut kädet ylös ja siirtynyt sohvalle. (Olen kyllä sohvan lisäksi kiinnostunut kaikenlaisesta hauskasta, viinistä, brunsseista, matkoista ja sen sellaisesta, mutta mitään hyödyllistä ei huvita tehdä.) Tämä pohjustus siis jälleen uudelle sarjasuositukselle.

Katsoin Netflixistä Keskustytöt-sarjan ensimmäisen tuotantokauden kahdeksan jaksoa (Googlen mukaan niitä pitäisi olla tulossa lisää, jee!). Ihan loistava! Olen selvästi nyt erikoistunut 1920-luvun epookkisarjoihin ja huomannut samalla, että vaikka rakastan tuon aikakauden muotia, olisi ollut melko kamalaa olla nainen silloin. Siitä kertoo Keskustytöt. 

On puhelinyhtiö, jossa puheluiden yhdistämiseen tarvitaan puhelinkeskusta, ja sinne keskustyttöjä. Naisia, jotka ovat päässeet töihin, ja joille jokaiselle työ tarjoaa jonkinlaista itsenäisyyttä ja vapautta miehistä. Miehistä, joiden maailma 1920-luvun Espanja on. Naisilla ei ole oikeuksia, ja isät ja aviomiehet vetelevät heidän elämänsä naruista. Tässä maailmassa naiset ovat olemassa miehiä varten, kotia ja lapsia varten. 

Mutta se maailma on muuttumassa.

Keskustytöt, tai siis Las chicas del cable, on kiehtova kuvaus tuosta ajanjaksosta. Siinä vilisee kauniita naisia, komeita miehiä, niitä ihania vaatteita, polkkatukkia (tahdon!) ja kaikki espanjaksi. Sarja toimii siis hyvin myös kielikylpynä. 

Oletteko katsoneet?

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Okei kaverit, nyt on paras sarajsuositus ikinä: Miss Fisher's Murder Mysteries. Oletteko katsoneet?

Olen pahasti koukussa tähän. Menossa on jo kolmas tuotantokausi, ja joudun käymään kauppaa itseni kanssa: Anna, nyt kirjoitat yhden blogipostauksen, niin sitten saat katsoa yhden jakson. Ja ensin se postaus!

Sarjan tapahtumapaikka on 1920-luvun lopun Australia. Päähenkilö on nimeltään Miss Phryne Fisher, kaunis, rikas ja itsenäinen naisetsivä, joka asuu Melbournessa, harrastaa seksiä komeiden miesten kanssa ja ratkoo murhia. Ja mikä vaatekaappi hänellä onkaan! (Turkiksista en kyllä ole innoissani, mutta menkööt tällä kertaa aikakauden piikkiin.)

Sarja on Australian versio Agatha Christielle, päähenkilö vain on paljon seksikkäämpi. Ja juuri päähenkilön takia se on niin kiehtova, vaikka toki murhamysteeritkin ovat jänniä. Miss Fisher käyttäytyy täysin päin vastoin kuin 1920-luvun naisen kuului. Hän asuu yksin, harrastaa lyhyitä romansseja ja tekee muutenkin ihan mitä lystää. Sarjassa keskustellaankin myös naisen asemasta eri hahmojen kautta. 

Niin ja lisäksi sarjassa on komea rikoskomisario Jack Robinson! Hänen ja Miss Fisherin välillä on mieletön kemia, sellainen aavistus romanssista, josta tietää, että se olisi täydellinen, jos vain saisi mahdollisuuden. Tiedättekö sellaiset?

En kerro enempää, etten vahingossa paljasta juonta. Mutta siis, suosittelen tätä todella!

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Suhtaudun selluliittiin vähän samoin kuin kaloreiden laskemiseen: en laske kaloreita, enkä ajattele selluliittia. Olen nykyisin sitä mieltä, että minulla on sileät reidet ja muutenkin kaunis vartalo. Se johtuu siitä, että useimpina päivinä en etsi vartalostani virheitä. Koska se ken virheitä etsii, se virheitä löytää.

Jos takareisiäni katsoo kriittisesti kirkkaassa valossa, niin eiväthän ne ihan sileät ole. Minulla, kuten lähes jokaisella naisella, on selluliittia. Sitä pahista, jota vastaan meidät on opetettu taistelemaan. Ja mehän taistelemme – tai nuorempi minä ainakin taisteli.

Olen kuivaharjannut ihoani, levittänyt sille litroittain selluliittigeeliä ja laihduttanut itseni liian pieneksi. Selluliitti ei kadonnut mihinkään edes silloin, kun painoindeksini oli 19 ja näytin melko pahalta.  

Kummallista on itse asiassa se, että ainoa asia, mikä sellulliittia on takareisissäni vähentänyt, on ikä: minulla on nykyisin sileämmät reidet kuin koskaan ennen. Suurin selluliitinpoistaja löytyy nimittäin mielestäni. 

Selluliitti on päänsisäinen ongelma. Se on juuri niin suuri haitta kuin minkä siitä tekee. Jos sitä etsii itsestään tai muista, niin varmasti löytää. Lähes jokaisella naisella kun on sitä. Joillain miehilläkin muuten. Se ei myöskään ole mikään uusi ilmiö, sitä on ollut kaiketi aina. Katso vaikka Rubensin kuuluisia maalauksia naisvartalosta. Hoikkia? Ei. Sileitä? Ei. 

Selluliittia vastaan taisteleminen on sukua korseteille, typistetyille jaloille, ylilaihalle kauneusihanteelle, rinta- ja peppuimplanteille, poistetuille kylkiluille ja ties mille muulle. Sen demonisoinnin sanoma on, että naisen vartalo (ja nainen!) ei kelpaa sellaisena kuin on, sille pitää tehdä jotain. Mutta miksi?

Ehkä siksi, että naiset keskittyisivät taistelemaan selluliittia vastaan ja jättäisivät tärkeämmät taistelut taistelematta. Miksi naisvartaloa ylipäätään on aina haluttu muokata, miksi aina on ollut mahdottomia kauneusihanteita? Ei ainakaan naisten voimauttamiseksi.

Typistettyihin jalkoihin verrattuna selluliitti ei kuulosta kovin pahalta jutulta. Mutta se kuitenkin estää monia meistä hyväksymästä itseään sellaisena kuin olemme. 

Minä en aio haaskata yhtään hetkeä elämästäni kehoni haukkumiseen ja selluliitin etsimiseen. Tai edes kuivaharjaamiseen. 

Minulla on sellulliittia, ja niin luultavasti sinullakin. Useimmilla meistä on. Mutta mitä siitä. Ollaan ylpeitä vartaloistamme ja rakastetaan niitä, jooko? Ja keskitetään voimavaramme vaikka maailman pelastamiseen tai hyvän elämän elämiseen. 

Trendi ja Lily haluavat kumota selluliittiin liittyvän stigman. Siksi aloitamme #MuhkuraManifesti-kampanjan, jolla kannustamme kaikkia tulemaan selluliittikaapista. Lue lisää Toimituksen blogista. 

Katso myös video aiheesta!

 
Ja jos kehonkuva ja vartalo mietityttävät muuten, haluat ehkä lukea myös tämän: Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto.
 
Kuva Saara Helkala
 
BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages