Ladataan...

 

 

Olisi aika kiva asua vanhassa palatsissa, mietin, kun selailin Lissabonin hotelleja. Olisin päässyt ystäväni sohvalle tai halvemmalla johonkin Airbnb-asuntoon, mutta en tahtonut. Olen hotellimuija, ainakin jos siihen on varaa.

Hotellit olivat pitkään toinen kotini, joten totuin niihin ja viihdyn niissä. Sisälläni on sellainen luksusta kaipaava tyyppi, joka nauttii jonkun muun tekemistä aamupaloista ja prässätyistä lakanoista. Koska en ole maailman paras nukkuja, sohvasurffaaminen ei ole niin mieleeni.

 

Näkymä huoneeni ikkunasta.

 

Palatsissa asumisesta jouduin kuitenkin luopumaan. Ihan niin luksusmuija en näes lompakkoni puolesta ole. Muuten kyllä olisin (kuuletko, universumi?).

Löysin kivan, pienen hotellin Principe Realista, ihan Bairro Alton vierestä. Sen nimi oli Casa do Jasmim, ja sinne pääsi sisään soittamalla ovikelloa. Se sijaitsi jyrkällä kauniilla kadulla, Rua do Jasmimilla. Jos tykkää kävelemisestä, suunnilleen kaikki on sieltä kävelymatkan (1–3 kilsaa) päässä.  

 

 

Jos en olisi muuten tykännyt siitä, olisin tykännyt, koska ruokasalissa oli Tolixeja ja värikkäistä laudoista koottuja pöytiä. Ihan mun näköistä. Rentoa ja kaunista ja sellaista, että on helppo olla.

 

 

Aamiainen maksoi 8 euroa, mikä on Lissabonin hinnoissa aika paljon. Otin sen silti, koska tingin sentään jo palatsista. Vaaleaa leipää, rasvaista juustoa, paksua luonnonjugurttia, tuoreita hedelmiä, vahvaa kahvia. Täydellistä. 

Lissabonissa on muuten aika helppo olla kasvissyöjä, vegaanius voisi olla vaikeampaa. Suunnilleen joka paikassa on jokin kasvisvaihtoehto, ja täällä on itse asiassa myös uusi laki, jonka mukaan kouluissa ja julkisissa virastoissa on aina oltava kasvisvaihtoehto tarjolla. Jee!

 

Kotikulmani näyttivät tältä.

 

Kun pääsin hotelliini ja huoneeseeni, taputin itseäni henkisesti päähän. Olen mielestäni aika hyvä varaamaan näitä majoituksia. Tykkäsin tästä hotellista. Se oli täydellinen koti muutaman päivän ajaksi. Tosin ystävä sanoi, kun kehuin miten hyvän diilin olin tehnyt:

No, Lissabonin hintatasolla maksoit kyllä aika paljon. 

Ups. 

 

 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

 

Kun ottaa Lissabonista junan, jossa lukee Sintra, päätyy 40 minuutissa vihreiden kukkuloiden ympäröimään kylään. Niillä kukkuloilla kohoaa satumaisen näköisiä huviloita ja palatseja, ja kaikkea vahtii maurien pari tuhatta vuotta sitten perustama linnoitus. 

Miten sinne pääsee, kysyimme alhaalla kylässä. Bussilla, taksilla tai voitte kävelläkin. Siihen menee puolitoista tuntia.

Niin varmaan, tuhahdimme ja lähdimme matkaan. 

Ensin tie kulki kapeana talojen välissä ja ohi ajava bussi meinasi liiskata meidät seinään. Sitten näimme portaat viidakkoon.

Kuinka kaunista voi olla, miten näistä puista kasvaa köynnöksiä, mikä täällä tuoksuu?

Siihen meni puolitoista tuntia. Kultaisissa sandaaleissa, viidakkona rönsyilevän puutarhan keskellä. Kävelin siellä pitkässä punaisessa mekossa, berliiniläiseltä kirppikseltä hankittu koru kaulassa ja Nykistä ammoin ostettu kassi olalla. Se oli hurmaavin kävelyretki, jonka pystyn muistamaan.

Jos menet joskus Sintraan, etsi tämä polku ja kävele. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Ladataan...

 

Siinä me istuimme, tuon kauniin kaupungin sisässä. Joimme vähän viiniä ja jotain liköörijuttua, jonka nimeä en muista. Se maistui marsipaanille.

Ystävä sanoi, ehkä elämässä on kausia, ja niinä haluaa eri asioita. Ehkä sen kuuluukin olla niin.

Mietin, ehkä niin.

 

 

Joskus kaipasin kauas. Lentelin vuosia ympäri maailmaa, sitten kyllästyin. Tahdoin pysähtyä, rakentaa kodin, jotain pysyvää.

Sitten tein sen.

Nyt tekee jälleen mieli seikkailla.

Se on tämä hetki, seuraava saattaa olla erilainen. Se on elämässä jännittävää,

koskaan kun ei tiedä,

milloin sitä päätyy vaikka kauniin, rähjäisen pastellikaupungin sisään juomaan jotain marsipaanijuttua. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Pages