Ladataan...

Eräänä päivänä löysin itseni linnasta. Kamarini alapuolella oli toinen lähes samanlainen. Siellä nukkui Ranskan kuningas vieraillessaan Château de Touffoussa 1500-luvulla. Minä, samassa tornissa, muutama vuosisata välissä.

Touffou on 1100-luvulla perustettu ja myöhempinä vuosisatoina laajennettu linna Ranskan maaseudulla, Bonnesissa. 1960-luvulla sen osti mainostykooni David Ogilvy. Hän kuoli vuonna 1999, ja nykyisin linnan omistaa hänen leskensä Herta. Joimme viiniä hänen seurassaan. 81-vuotias ja très chic. 

En yritä rehvastella teille hyvällä onnellani tai puuduttaa teitä kertomuksella vanhasta rakennuksesta (sisäistän, että kaikki eivät ole yhtä innoissaan historiasta kuin minä). Tämä kaikki on kuitenkin tärkeää, sillä linna tuli elämääni tyhjästä

Sain kutsun sinne apteekkikosmetiikkabrändi La Roche-Posaylta, jonka tehdas ja terveyskylpylä sijaitsevat muutaman kymmenen kilometrin päässä linnasta. Kutsun päädyin saamaan, koska olen töissä Kauneus & Terveys -lehdessä, ja La Roche-Posay halusi järjestään lehdistömatkan pohjoismaalaisille toimittajille. 

Siellä me sitten iltaisin ohjelman jälkeen istuimme, minä ja kymmenen muuta, satumaisen ranskalaisen linnan illallispöydässä maistelemassa viinejä ja kuuntelemassa tarinoita. 

Päätymiseni linnaan on monen, monen asian summa. Minut johtivat sinne valinnat, jotka olin tehnyt joskus aiemmin, jotkut vuosia sitten. Kuten se, että päätin alkaa toimittajaksi. Tai se, että perustin blogin ja sen tähden osallistuin nelisen vuotta sitten eräisiin juhliin, joiden seurauksena päätin hakea nykyistä työtäni. Ja moni muu valinta ja sattuma näitä ennen ja näiden jälkeen. 

Ja nyt seuraa tärkeä osuus: emme ikinä voi tietää, minne mikäkin elämän tapahtuma lopulta vie. Jos minä löydän yllättäen itseni linnan kamarista, Ranskan kuninkaan yläpuolelta, niin mitä vain voi tapahtua. Ihan yllättäen, yhtään suunnittelematta, lainkaan odottamatta. Itse asiassa juuri niin, odottamatta, kaikki jännittävä yleensä tapahtuu. 

Uskoisitko siis, että elämällä on meille jemmassa ihmeellisiä asioita, jotka tapahtuvat, kun niitä vähiten odottaa? Minä uskon. Olkoon linna todisteena siitä.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Kävin läpi vinttiä muuttoa varten (yritän konmarittaa, muistatte ehkä) ja löysin vanhoja valokuva-albumeita vuosilta 2005-2009, joina olin lentoemäntä ja lentelin ympäri maailmaa. Olen monet kerrat harmitellut, että noilta vuosilta ei ole juurikaan kuvia ja Instagram keksittiin vuosia myöhemmin. Toisaalta olen erittäin tyytyväinen, että Instagramia ei ollut olemassa, kun olin noin nuori! Ties mitä olisin sinne ladannut, en näes ollut mikään maailman kypsin parikymppinen. 

Tuossa ensimmäisessä kuvassa olen Las Palmasissa baarissa nimeltä Hole in the Wall. On vuosi 2005 ja taidan olla huimat 24 vuotta vanha. Huomaa ajan hius- ja kulmakarvamuoti! 

 

Vuotta myöhemmin hiustyylini on rauhoittunut ja muistuttaa jo nykyistä. Olen ensimmäisellä kaukolennollani Hong Kongissa, enkä nukkunut lähtöyönä yhtään, koska jännitti niin paljon. Olin niin nuori, ettei se paljon menoa haitannut. Edelleen laskujeni mukaan 24.

 

 

 

Taas on mennyt pari vuotta, ollaan vuodessa 2008. Olen tullut edellisenä päivänä Nykistä, en ole taaskaan nukkunut kuin pari tuntia, ja olemme ystäväni häissä toisen ystäväni ja poikaystäviemme kanssa. Tuona päivänä en koskaan olisi osannut arvata, että me kaikki kolme tulemme eroamaan noista miehistä seuraavien kymmenen vuoden sisällä. Suhteemme eivät kestä, mutta ystävyytemme kestää. 

Olen leikannut hiukseni polkaksi. Aika kiva, eikös? Olen 26.

 

 

Vuonna 2008 olin myös Intiassa, Delhissä. Auts, mitkä aurinkolasit. Ja mekko, ihan selvästi ostettu Nykin Abercrombie & Fitchistä. Se taisi olla lempikauppani tuolloin. Epäilen kyllä, että asiaan vaikuttivat aikaeroväsymyksen lisäksi putiikin hämärä valaistus ja sen edessä patsastelevat paidattomat mallipojat. 

 

 

Kerran kävimme Kiinan muurilla. Sinne pääsee Pekingistä taksilla. En yhtään muista, kuinka kauan matka kesti, mutta sen muistan, että suuntasimme sinne suoraan yölennolta ja muurilla on hirveästi portaita. Tuntui, että saan sydärin. Ja olin edelleen vasta 26.

Toisessa kuvassa olen MD11-lentokoneen bisnesluokan keittiössä. MD11 oli Finnairin kolmimoottorinen laajarunkokone ennen nykyistä Airbus-laivastoa. 

Pekingissä on myös Temple of Heaven niminen temppeli. Kaunis on.

 

Hiuksista päättelen, että eletään edelleen vuotta 2008. En ole nimittäin ikinä viihtynyt polkkatukkaisena kovin kauaa. Kaupunki on Shanghai. 

 

 

Nyt ollaan jo vuodessa 2009, luulen. Paikka on Thaimaa, Bangkok ja ehkä Koh Tao (albumissa oli vähän puutteelliset kuvatekstit). Tuota, sanoisin, että tyyli on kyllä mennyt noista ajoista parempaan suuntaan...mihin olen jättänyt housut?!

 

 

Ja sitten vuonna 2009 tapasin Hong Kongissa yhden tutun tyypin:

Kun katson näitä kuvia, haluaisin silittää tuota nuorta Annaa ja sanoa sille, että hei, olet tosi nätti ja järkyttävän nuori ja usko pois, kaikki vielä järjestyy. Ei haittaa, ettet tiedä, kuka olet tai mitä haluat, se selviää kyllä.

Nämä kuvat saavat minut myös kiitolliseksi. Olen äärettömän kiitollinen siitä, miten paljon olen ehtinyt jo kokea elämää, miten paljon olen seikkaillut ja nähnyt, kuinka moneen ihanaan ihmiseen olen tutustunut ja kuinka monta noiden kuvien aikaisista ystävistäni on edelleen elämässäni. Toivon, että sama jatkuu. 

Välillä tuntuu, että mitään ei tapahdu, mutta kymmenessä vuodessa tapahtuu ihan valtavasti. Ihminen muuttuu. Maailma muuttuu. 

Olen näissä kuvissa pyöreäposkinen, eikä silmärypyistä ole tietoakaan. En tiedä, mitä ajatella siitä. Mutta sen tiedän, etten missään nimessä haluaisi olla tuo parikymppinen tyttö. En, vaikka pääsisin silmärypyistäni. Haha.  

Ihmettelen aina niitä nykyisiä parikymppisiä, jotka ovat niin kovin valmiita ja tyylikkäitä. Minä olin tuossa iässä todella kesken ja hyvin epävarma (en toki näyttänyt sitä kenellekään). Tyylin suhteen kuvat puhukoot puolestaan. Tiesin, että haluan nähdä maailmaa, mutta paljon muuta en sitten tiennytkään. Suunnilleen näihin aikoihin ajattelin myös, että onni on yhtä kuin Kannustalo ja sormus sormessa. 

En olisi ikinä osannut kuvitella, että kymmenen vuoden kuluttua olen muuttamassa kahden koiran kanssa yksin uuteen kerrostaloasuntoon, olen töissä media-alalla, intoilen minimalismista ja lennän ehkä pari kertaa vuodessa. Ja että olen onnellisempi kuin ikinä ennen, vaikka jos onnea mitattaisiin Kannustaloilla ja sormuksilla, niin kovin hyvin ei mene.

Muuttaminen saa minut vähän haikeaksi, mutta hyvällä tavalla. Katson hetken menneeseen, mutta lupaan: viimeistään kahden viikon kuluttua taas tulevaan. Menneisyyden kanssa on hyvä olla rauhassa, mutta ei elämä ole siellä. Se on tässä ja toivottavasti myös edessä. Kuten ystäväni Facebook-seinällä lukee: 

”It's never too late to be what you want to be...unless you want to be younger, then you are screwed.”

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Ladataan...

Silläkin uhalla, että leimaudun lopullisesti hörhöksi (olen ehkä kirjoittanut tämän ennenkin) niin kerrottakoon, että uskon universumiin, jonkilaiseen korkeampaan voimaan ja siihen, että kaikki ei ole tässä. 

Elämänfilosofiani mukaan monella asialla on oikeasti jokin tarkoitus. Sen mukaan maailma on aika ihmeellinen.

Se, onko näin oikeasti, ei ole kovin oleellista tämän kirjoituksen kannalta. Oleellista on se, että kun uskon näin, maailma tuntuu ihmeelliseltä. Eli elämäni on kivempaa. 

Tutkimusten mukaan onnellisuus on pitkälti kiinni siitä, mitä ajattelee elämästä. Ihmisellä voi olla päältä katsoen kaikki, ja hän voi silti olla onneton. Ja päin vastoin. Itsensä voi jossain määrin ajatella onnelliseksi tai onnettomaksi.

Me luomme osittain itse oman todellisuutemme.

Siksi sillä, mihin uskoo, on merkitystä. 

Siksi uskon ihmeelliseen.

Uskotko sinä?

 

Kuva on Sintrasta, joka on maagisimpia paikkoja, joissa olen käynyt. 

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Pages