Ladataan...

Muistatteko vielä nättityttösyndrooman? Se on sitä, että on kiinnostunut kepeiksi ja naisellisiksi mielletyistä asioista ja pelkää sen tähden leimautuvansa pinnalliseksi tyhjäpääksi. Pelkäksi nätiksi tytöksi.

”Pidätän oikeuden meikata ja poseerata niin paljon kuin huvittaa ja silti kokea olevani syvällinen ihminen”, kirjoitti eräs nainen, ja samaa sanon minä. Naisia on aina arvosteltu ulkonäön perusteella. Ja jos taipuu ajatukseen, että syvällinen ihminen näyttää tietynlaiselta, taipuu jälleen arvosteltavaksi ulkonäön perusteella. Eikö vain?

Väitän, että ulkoinen olemukseni ei määritä muita kiinnostuksen kohteitani, älykkyyttäni tai syvällisyyden tasoani. Katsomalla minua, et voi tietää juuri mitään ajatuksistani. Jos joku kuvittelee tietävänsä, niin eikö se ole juuri ahtaaseen muottiin sullomista – ja sen hyväksyminen samaa sisäänrakennettua säyseyttä, jonka tähden naiset ennen survoivat itsensä korsetteihin ja antoivat miesten päättää.

”Entä kiltteys, se tietty nöyryys, joka minussa on; se, joka saa minut toisinaan toimimaan kuin säyseä nukke, vaikka pitäisi huutaa ja vaatia itselleen tilaa hengittää? Luulen, että kiltteys minussa on osin perua siitä vuosisataisesta jatkumosta, joka on saanut naiset kaikkialla maailmassa nyökkäilemään, nielemään vastalauseensa.”

Lainaus on Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -kirjasta, jonka juuri luin. Se on kirja rakkaudesta ja naiseudesta. Se on myös kirja itsensä löytämisestä ja arvostamisesta.

”Minä halusin opettaa sekä Josefinalle että oppilailleni, Emmalle ja sadoille muille tytöille täällä sen, mitä Marja-Liisa julistaa ja mistä minäkin olen saanut hauraan käsityksen: ettei naisen tule olla yhtäkään miestä varten, ei asettaa yhtäkään miestä onnensa ehdoksi.”

Viisas Iiris Lempivaara. Vaikka jokainen meistä kai toivoisi rakkautta elämäänsä, olisi hyvä olla kokonainen myös ihan yksinään. Oltava ensin itseään varten. Nyt me nimittäin voimme olla. Nyt me voimme päättää.

Jossain keskellä Amsterdamin kanavia luin myös toisenlaisen kirjan naiseudesta: Raija Orasen Auroran, joka kertoo Aurora Karamzinin elämäntarinan. Aurora oli 1800-luvulla elänyt helsinkiläinen seurapiirikaunotar. Hän oli vahva ja älykäs nainen, josta tuli Venäjän keisarinnan ystävä ja Helsingin diakonissalaitoksen perustaja. Hän eli pitkän ja mielenkiintoisen elämän, oli kahdesti naimisissa ja pohti (kirjassa), että onko sosiaalisesti hyväksytty, varakas avioliitto naisen ainoa tie eteenpäin maailmassa.

”Siinä tekin seisotte hienossa puvussanne suoraan tarjolla. Teidän ainoa tehtävänne on löytää täältä aviomies joka voisi elättää teidät ja antaa teille arvoaseman ja jolle teidän on määrä synnyttää lapsia, jotka sitten pitää naittaa ja saada arvoasemaan...”

Aurora oli poikkeuksellinen nainen aikana, jona naisilla ei ollut uraa, synnytykseen kuoleminen oli arkipäivää, ja jos liikkui yksin jossain, maine oli mennyttä. Mutta meillä, meillä on monia teitä, oikeastaan ne melkein kaikki ovat avoinna, jos vain haluamme. Elämme aikaa, jollaista ei ole koskaan ennen ollut. Naisilla ei ikinä ole ollut yhtä paljon mahdollisuuksia elää elämäänsä juuri omalla tavallaan. Ja silti me niin usein pienennämme itsemme ja rajoitamme itseämme, niin kuin naiset kautta aikojen ovat tehneet.

Kaksi hyvin erilaista kirjaa, jotka saivat minut ajattelemaan samaa asiaa: kuinka ihanaa on olla nainen tänään.

Niinpä saatte jälleen asukuvia, koska olen nainen, ylpeä siitä, ja kepeydet tekevät minut iloiseksi. Kuvien mekko on taas yksi uudeksi ajateltu vaatekappale. Ostin sen joillain roposilla ystävältäni. Se oli kokoa liian suuri, joten kuroin siihen vyötärön ohuella vyöllä. Tyttömäiset hihat leikkasin raa'asti pois. Ja niin toisen hylkäämästä vaatteesta tuli toisen aarre. Uusi lempimekkoni. Ja tietenkin myös kepeään pakettiin puettu viesti ympäristön ja eettisemmän kuluttamisen puolesta, mutta senhän te jo tiesitte.

Pysykää ihanina – juuri sellaisina kuin olette.

(Kuvan ajatus J.K. Rowling)

Share