Ladataan...

Minulla on pitkään ollut unelma, jonka olen pelännyt toteuttaa. Vaan nyt se toteutuu, sillä päätin alkaa luottaa siihen. 

Olen suuren osan ajasta täysi pelkuri. Kaipaan turvallisuutta ja mietin kaikkea, mikä voi mennä pieleen. Sanon itselleni, että eikö olisi sittenkin parempi vain löytää onni siitä, mitä jo on sen sijaan, että jahtaisi unelmiaan? Mitä jos syy onkin minussa, mitä jos en vain osaa olla tyytyväinen?

Niin kauan kuin ajattelen näin, en tee unelmieni eteen mitään. En vain uskalla. Sillä jos ei tiedä, mitä tahtoo, ei kannata tehdä mitään. 

Näin jatkuu, kunnes tulee päivä, jona jokin muuttuu. Se päivä tulee aina, mutta vasta sitten, kun aika on oikea. 

Pari kuukautta sitten aloin yhtäkkiä uskoa enemmän unelmaani. Tapasin ihmisiä ja puhuin siitä ympäriinsä. Aloin olla suunnilleen puolet ajasta sen kannalla, mutta edelleen se tuntui hieman epätodelliselta. En kai mä nyt voi tällaista tehdä? 

Sitten meni muutama viikko ja aloin epäillä. Olenhan nyt todella kiittämätön ja typerä, jos lähden jahtaamaan sitä. Vaaka kallistui 30/70 unelmaa vastaan. 

Olin kaivannut kirkasta varmuutta siitä, että näin pitää tehdä. Sitä varmuutta ei tullut. 

Kunnes pari viikkoa sitten tapahtui jotain, tuli se päivä, jona tiesin. Vaaka kallistui 70/30 unelman puolelle. Nyt se on jo 80/20. Edelleen ajattelen 20 prosenttia ajasta, että kreisi nainen, tämä vielä kostautuu, tyydy nykyiseen, se on turvallista. Vaan en ole koskaan ollut ihminen, joka tyytyy. Sitä paitsi onnellisuuden kannalta ei ole kovinkaan turvallista jättää unelmansa heitteille.

Olen kirjoittanut tänne blogiinkin monesti parin viime vuoden aikana, että suuntani on pahasti hukassa. Se on ollut. Olen elänyt pari vuotta odottaen varmuutta siitä, mitä tehdä. Välillä olen kadottanut uskon täysin. Olen ajatellut, että ehkä minusta on tullut ihminen, joka ei vain oikein tiedä, mitä tahtoo. 

Tänä vuonna asiat alkoivat yhtäkkiä loksahdella paikoilleen. Ensin muutin tänne, ihanaan kotiini, joka näyttää enemmän minulta kuin yksikään koti aiemmin. Leikkasin hiukseni, koska minä halusin, enkä tuntenut itseäni ihan itsekseni pitkähiuksisena. Pitkähiuksisena olin enemmän sitä, mitä kuvittelin, että muu maailma haluaa minun olevan. Olen myös lakannut etsimästä turvaa miehistä. Sen jälkeen, kun erosin neljä vuotta sitten pitkästä suhteesta, olen seurustellut jonkin aikaa ja muun ajan deittaillut lähes tauotta. Aina, kun yksi suhde karahti, etsin uuden. Nyt se ei tunnu tarpeelliselta. Se on elämässäni täysin uutta. Uskon, että elämääni tulee oikea ihminen, kun on sen aika. Minun ei tarvitse väkisin etsiä.

Uskon, että asiat tapahtuvat elämässä yleensäkin ajallaan. Oma elämäni on siitä hyvä esimerkki. Minun on pitänyt kasvaa henkisesti aivan valtavasti (ja kasvettavaa on edelleen vaikka kuinka), jotta olen päässyt tähän pisteeseen. En ole mikään vanhana syntynyt sielu, vaan olin pitkään hyvin epäkypsä, en luottanut itseeni ja etsin onneani itseni ulkopuolelta. Jouduin muuttumaan sen tähden, että tuo tie ei tehnyt minua onnelliseksi. Samalla kun minä aloin kuunnella sydäntäni, myös elämäni alkoi muuttua. Ei tosin siihen tahtiin kuin olisi halunnut, vaan ajallaan. 

Niin, aika. Oikeasti aika ei vain ollut unelmalleni aiemmin oikea, en olisi ollut valmis.

Nyt tuntuu ihmeellisesti siltä, että vihdoin olen. Uskon, että tämä on se suunta, johon minun kuuluu mennä. Tai ehkä pikemminkin tunnen sen. Tunnistan oikeat asiat aina siitä, että ne tuntuvat kirkkailta. Silloin kun löydän sen kirkkauden, alan todella uskoa. Ja silloin, kun alan oikeasti uskoa johonkin, pystyn suunnilleen mihin vain. 

Valitettavasti tämä teksti ei pääty siihen, että paljastan teille unelmani. Joudutte vielä vähän odottamaan. Sen sijaan sanon: usko unelmiisi ja luota, että jonain päivänä varmuus tulee. 

Sitten unelma pitää enää toteuttaa.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

 

Ajattelen, että saadakseen elämäänsä jotain uutta, on usein luovuttava jostain vanhasta. Kaikkea ei yleensä voi saada, on tehtävä valintoja ja priorisoitava. 

Opiskelen tällä hetkellä ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Koulu kestää vuoden, ja sen voisi periaatteessa suorittaa täyspäivätyön ohessa. Siis jos on tosi kurinalainen ihminen ja on valmis tinkimään vapaa-ajastaan aika paljon. Minä en ole.

Miettiessäni mistä asioista voisin elämässäni luopua, jotta saisin enemmän aikaa opiskeluun, en keksinyt juuri mitään. Paitsi yhden: RAHA. Voin tinkiä tuloistani, jos se mahdollistaa minulle kivemman elämän vuodeksi ja saan sen vuoden aikana suoritettua tämän tutkinnon. 

Niinpä marssin pomoni puheille ja pyysin lyhennettyä työaikaa. Pomo myöntyi, ja teen nyt ainakin jonkin aikaa nelipäiväistä viikkoa. Onneksi minulla on niin mahtava työnantaja, että tämä oli mahdollista. 

Puolet ajasta olen innoissani näistä uusista kuvioistani: nyt todella ehdin opiskella. Mutta sitten iskee kauhu. Saan jatkossa viidenneksen vähemmän rahaa kuussa, eikä vuokra tippunut samalla. Tiedän, että nelipäiväinen viikko vaatii minulta muutoksia elintapoihini ja kulutustottumuksiini. Tällä palkalla ei ostella kivoja vaatteita, kun niitä vastaan tulee, eikä syödä ulkona harva se päivä. 

Sen sijaan tällä palkalla pystyy kyllä ihan hyvin elämään. Ongelma on se, että olen ehtinyt päästä liian hyvin kiinni kolmikymppisen tulorakenteeseen.

Helpommaksi asian tekee se, etten ole koskaan ollut erityisen hulvaton rahankäyttäjä, vaikka ulkopuolisesta se saattaa siltä näyttääkin. Maksan aina ensin laskut ja laitan tietyn summan säästöön. Mutta loppu palkasta katoaakin sitten tililtäni seuraavaan palkkapäivään mennessä suunnilleen viimeistä ropoa myöten. Nyt joudun alkamaan tarkaksi.

Uskon silti pärjääväni, sillä olen uhrannut unelmieni eteen rahaa ennenkin. Kun vaihdoin ammattia lentoemännästä toimittajaksi, palkkani tippui tonnilla. Hyvin silti selvisin ja ihan itse. Silloinen mieheni ei elättänyt minua, mutta tarjosi toki henkistä turvaa. (Luitteko tämän Saaran tekstin? Lukekaa!).

Tonni kuussa oli tuolloin summa, jonka olin valmis maksamaan unelmani toteutumisesta. Nyt viidennes palkastani on se summa.

Vähän toki jännittää, miten tässä käy ja syönkö ennen palkkapäivää viikon kaurapuuroa. Lupaan kertoa teille ratkaisuistani, kunhan pääsen kunnolla tämän pienimuotoisen nuukailun makuun.

Ja jos alkaa liikaa hirvittää, mietin ystävääni. Hän perusti nuorena yrityksen, eli pari ensimmäistä vuotta ilman palkkaa ja nosti pikavippejä maksaakseen työntekijöilleen. Hän oli hyvin rohkea ja päättäväinen ja tiesi mitä tahtoi. Yrityksestä tuli menestys ja ystävästäni todellinen #girlboss.

Minusta ei moiseen riskinottoon olisi, mutta vähän rahaa uskallan kyllä uhrata tälle haaveelleni.

Unelmien toteuttaminen ei ole aina helppoa. Mutta jos uskoo niihin ja on valmis tekemään oikeasti töitä ja luopumaan jostain niiden eteen, niistä voi hyvinkin tulla totta.

 

Lue myös:

Takaisin kouluun osa 1, eli ajatuksia matkoista ja luopumisesta

Mitä tuli tehtyä?

Ja niin me muutuimme

Bloglovin, Facebook, Instagram