Ladataan...

Mitä kertoisin teille Amsterdamista? Kuvailisinko kapeita, kanaville kumartavia taloja, pyöräruuhkia, coffee shoppien täyttämää keskustaa ja naisia ikkunoissa Punaisten lyhtyjen alueella? Vai kertoisinko tunteesta; Siitä, miten oudointa oli se, että yksinmatkustaminen ei ollut outoa.

Kun raahasin matkalaukkuni ulos päärautatieaseman merenpuoleisista ovista, en voinut kuin virnistellä leveästi. Satoja ja satoja pyöriä, eksynyttä ufoa muistuttava Eye Film Institute ja rannassa kelluvat alukset. Matkustamisessa parasta on se, kun tuntee joka solullaan olevansa poissa kotoa.

Hotellini nimi oli Good Hotel, hyvä hotelli. Kävellen kymmenen minuuttia rautatieasemalta pitkin läntistä merenrantaa Westerdokiin, vähän nopeammin kauneimpien kanavien rantaan, Jordaan kulman takana. Vedessä kelluva bunkkeri, jossa kannattaa vierailla pian, jos aikoo. Ensi vuonna se nimittäin lähtee Rio de Janeiroon ja jää sinne.

Aamiaisella oli avokadotoasteja, seiniä koristivat riolaisten katutaiteilijoiden teokset, kylpyhuoneen saippua oli valmistettu reilun kaupan sokerista ja ravintolassa soivat vuoroin Bob Marley ja James Blunt. Huone oli pieni, mutta muuta ei luvattukaan enkä muuta odottanut. Se oli mukava, näytti hyvältä, peitto oli lämmin ja pimennysverhot pitivät auringon ulkona.

Reissun parhaan neuvon sain, kun olin ensimmäisenä iltana syömässä avokado-kvinoasalaattia hotellin ravintolassa. Tarjoilija kaatoi 3,5 euron lasillisen viiniä ja pudisteli säälivästi päätään: ”Kukaan ei kävele Amsterdamissa, tarvitset pyörän. Niin pääset ravintoketjun huipulle.”

Kaikki polkevat Damissa ja kaikki väistävät pyöriä. Pyörät eivät väistä ketään, eivät edes toisia pyöriä. Kukaan ei käytä kypärää, vauhti on ehkä tuplat helsinkiläisiin verrattuna ja punainen valo on vain ehdotus.

Etukäteen pelkäsin eniten, että istun jossain kahvilassa yksinäisenä, ahdistun ja kaipaan kotiin. Niin ei käynyt kertaakaan. Matkan suurimpiin huoliin en sen sijaan osannut lainkaan varautua: a) miten muistaa, minne jätin pyörän b) kuinka olla tiputtamatta pyörän lukkoa tai vähintään sen avaimia kanavaan, kun kytkee sen aina rautakaiteisiin, joiden alla kimmeltää vesi.

Kun on viitisen päivää itsekseen eikä edes laita Tinderiä päälle tai sohvasurffaa, joutuu väkisinkin tulemaan toimeen itsensä kanssa. Kun aamulla herää, on ihan itse päätettävä, mitä haluaa tehdä. Kun tulee nälkä, on mentävä syömään, kun alkaa väsyttää, on istahdettava kahville tai viinille, kun ei ole nälkä eikä väsytä, voi vain mennä, katsella, polkea, imeä itseensä vieraan kaupungin energiaa.

Niin helppoa, niin vapauttavaa, niin voimauttavaa.

Päällimmäinen ajatukseni tällä matkalla oli, että miten ison asian teinkään jostain, joka on näin yksinkertaista. Oli ihanaa olla muutaman päivän ajan ulkopuolinen, seurata elämää vierestä joutumatta sotkeutumaan sen sekaan kunnolla. Kun ei tunne ketään eikä kukaan tunne sinua, on suloisen irrallaan. Kun netti ei toimi kuin silloin tällöin, ei voi turvautua puhelimeen, ei kadota sen taakse ja ottaa etäisyyttä maailmaan.

Kun ei odota mitään eikä suunnittele tutustuvansa kehenkään, voi istua rauhassa kanavan varrella ja miettiä, mitä tekisi seuraavaksi. Voi katsella lähestyvää venettä ja seurata, kun se tekee u-käännöksen ja vastata chicagolaisenglannilla esitettyyn kutsuun: ”Haha, why not?”. Sitten voi seilailla pitkin kanavia kahden amerikkalaisen kanssa, sukeltaa veneen pohjalle, kun seuraava silta onkin niin matala, että vene juuri ja juuri mahtuu lipumaan sen ali, ottaa hetkeksi ruorin käsiinsä ja tuntea itsensä kanavan valtiaaksi – kunnes eteen tulee seuraava silta ja haluaakin äkkiä luovuttaa ohjausvastuun jollekin pätevämmälle.

Mitä kertoisin teille Amsterdamista? Sen, että jos tahdot matkustaa yksin, matkusta. Älä huoli turhista, kaikki järjestyy eikä se oikeastaan ole kovin kummoista. Ihan samanlaista kuin reissaaminen muutenkin, vapaampaa vain. Itsenäisempää. Suuntavaisto paranee, kun sen on pakko parantua. Lataa puhelimeen Maps.me-sovellus, niin olet aina kartalla myös ilman wifiä. Ihmisiin tutustuu aivan varmasti, jos tahtoo tutustua – ja vaikkei edes erityisesti tahtoisi.

Jos menet Amsterdamiin, niin näistä tykkäsin:

9 streets. Yhdeksän kivaa katua Western Canals -alueella. Suunnilleen täältä löytyvät suloiset kahvilat Pluk ja Ree7, Wolwenstraat 23, josta saa viiden euron nuudelikeiton, kun budjetti on pamahtanut, Vanilia-putiikki, joka on syy siihen pamahtamiseen, samoin kuin We Are Labels (sama vaikutus kuin edellisellä) ja paljon pieniä lifestyle- ja sisustuskauppoja. Matkalla tänne Westerdokin suunnasta on söpö vintagea ja siitä inspiroituneita vaatteita myyvä I Love Vintage.

Vondelpark. Suuri puisto museoalueen lähellä. Toi mieleen Central Parkin ja sen ympäri pystyi pyöräillä lujaa.

Rijksmuseum. Siellä oli mielenkiintoiset näyttelyt varhaisista muotilehdistä ja vanhoista kiinalaisista valokuvista. Plus tietenkin Rembrandtit, Vermeerit ja Van Goghit. Rakennus on itsessään vähän kuin satulinna, ja sen ali voi pyöräillä. Se on myös valtava, varaa aikaa.

Anne Frankin talo. Hmm, ulkoa. En käynyt sisällä, sillä jono oli ihan joka kellonaikaan satoja metrejä. Ja lue tietenkin Anne Frankin päiväkirja ennen reissua, jos et ole ennen lukenut.

Jordaan. Entinen köyhä alue, nykyisin luovan luokan suosiossa.

Damstraat pyörällä. Sitä voi polkea Punaisten lyhtyjen -alueelle keskustan Dam-aukiolta.

Kanavat vesillä. Vuokraa oma vene, jos uskallat. Tai mene kanavaristeilylle. Tai yritä lifatata jonkun toisen veneeseen.

Pus!

Share