Ladataan...

 

Kauhea sanoa, mutta mielestäni kuvissani oli ennen enemmän sielua. Ne olivat vähän huonolaatuisia, ja olin muokannut ne vahvojen filtterien avulla, mutta mielestäni ne olivat kauniita. Tykkäsin niistä. Filttereistä huolimatta ne olivat aitoja, hetkessä napattuja puhelimeen tallennettuja kivoja muistoja, ilman sen suurempaa agendaa ja täysin vailla suunnittelua.

Se oli ihanaa. 

Nykyisin kuvaaminen ei ole mielestäni enää lainkaan yhtä ihanaa. Olen nähnyt liikaa täydellisiä Instagram-fiidejä ja blogeja, joiden kuvat ovat tai voisivat olla ammattivalokuvaajan kamerasta. Samalla omat kuvani ovat muuttuneet. Käsittelyä ei ehkä huomaa enää aina yhtä selvästi. Ja suurin osan minunkin kuvistani on nykyisin järkkärillä kuvattuja, puhelimella kun tulee vähän suttuista ja platkua.

 

 

Harmi vain, että se sykähdyttävä ilo, jonka kuvistani ennen sain, on kadonnut. Niiden sielu on ikään kuin laimentunut.

Niillä hetkessä napatuilla ruuduilla ja vahvoilla filttereillä sain nimittäin tallennettua maailmaa sellaisena kuin sen näin ja sellaisena kuin halusin sen eteenpäin välittää. Nyt kun suunnittelen usein kuvia enemmän, niiden tarkoitus on muuttunut. Ne eivät välttämättä ole oikeita, aitoja hetkiä. Ja siksi se sielu on toisinaan heitteillä.

En ole ihan varma, ovatko kuvani nykyisin parempia vai kenties huonompia kuin pari vuotta sitten.

 

 

Olen miettinyt tämän blogin suuntaa lähiaikoina aika paljonkin. Olen kyllästynyt somemaailman säröttömyyteen ja täydellisyyteen. Tahdon valokuvaamisen hauskuuden takaisin! Tahdon lumoutua jälleen, tahdon oman tyylini takaisin ja olla yhtään välittämättä siitä, onko minulla sata vai tuhat seuraajaa. Sitä se oli silloin joskus.

 

 

Hah, tämän postauksen tarkoitus ei oikeastaan ollut angstailla Instagramista ja kauniista kuvista. Sen tarkoitus oli kertoa, että somemaailma ei nykyisellään aina tuota minulle iloa. Haluan sen ilon takaisin. 

Hertta kirjoitti hetki sitten siitä, miten hän haluaa sisältönsä säilyvän yhtä aitona kuin hänen aloittaessaan blogin. Sain voimaa tästä postauksesta, kiitos ihana Hertta! Minä tahdon samaa. 

Tahdon, että tämä blogi on sitä, mitä se oli alun alkaen: oma luova tilani. Sellaisena se on myös arvokkain. Tämän blogin arvo tulee nimittäin lopulta siitä, kuinka paljon hyvää mieltä se tuottaa. Minulle ja teille. 

Kuten oma suuntani oli loppuvuodesta hukassa, tämän blogin suuntakin on ollut pahasti hukassa. Huomaan, että ammattimaisemmaksi muuttunut blogimaailma ja vaalennut, täydellisiä rakennettuja kuvia täynnään oleva Instagram ovat vaivihkaa muuttaneet tätäkin kanavaa. Olen luopunut asioista, joita ennen rakastin ja korvannut niitä asioilla, joiden ajattelen olevan kinnostavia (mutta jotka eivät sitten kuitenkaan saa sydäntäni lyömään nopeammin).

Koska muutkin. 

 

 

Mutta tarvitseeko meidän kaikkien olla samanlaisia? Miksi joka toisella vastaantulijalla on talvella päässä samanlainen jättipipo ja pitääkö kaikkien kuvien olla selkeitä ja valkoisia? Joo, tiedän toki vastauksen. Kunhan mutisen. Vakuuttelen itseäni. 

Ei ole aina helppoa pitää omaa päätään ja ymmärtää, mitä se oma pää haluaa, kun ympäriltä tulee toisenlaista viestiä.

Ja kuitenkin. Uskon siihen, että me kaikki olemme jotenkin ainutlaatuisia ja jokaisella on jotain omaa annettavaa. 

Yritän löytää takaisin sen, mitä täällä joskus oli ja mitä Instagramissa joskus oli. Huolettomuuden, tunnelman, puiden välistä siivilöityvän valon, valkoisten öiden puutarhajuhlat, yksisarviset, syreenien tuoksun. Kyllä te tiedätte, tai ehkä ette. Olen vähän runollisella päällä.

Anyway, sellaisena sen haluan nähdä, elämän ja sen hetket. Ja sellaisena siinä kaikessa on minulle eniten

TAIKAA.

Kuvat ovat vuoden 2013 ja 2014 blogipostauksistani. Minusta niissä on ihana tunnelma.

 

Lue myös:

Kun some vei sielun

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share