Ladataan...

Tänään, 36-vuotiaana, rakastan vartaloani enemmän kuin ikinä ennen. Olen ollut menneisyydessäni hoikempi ja voimakkaampi, mutta en koskaan ole tykännyt kehostani näin paljon. 

Salaisuus on siinä, miten katsoo. Kehoaan, elämäänsä, vähän kaikkea oikeastaan. 

Nuorempana olin pahoissa ongelmissa vääristyneen kehonkuvani kanssa. Kun katsoin peiliin, näin vain sen, mikä ei ollut äärettömän hoikan kauneusihanteeni mukaista ja arvostelin itseäni armottomammin kuin mihin pahin vihamieheni kykenisi. Katsoin itseäni rumasti. Näin vain virheet.

Te tiedätte, että pahimmillaan laihduin hullun treenaamisen ja yliterveellisen ruokavalion seurauksena niin pieneksi, että rintakehäni luut näkyivät ja kuukautiseni katosivat. Näytin nälkiintyneeltä kulkukissalta, vaikken edes ollut alipainoinen, ihan siellä rajoilla vain.

En edelleenkään ollut tyytyväinen, sillä vieläkään en näyttänyt niiltä mainosten photoshopatuilta, pitkäjalkaisilta bikinimalleilta. Edelleen katsoin itseäni  rumasti. 

Jossain vaiheessa sitten tuli stoppi. Ymmärsin, etten voi elää kaloreita laskien ja verenmaku suussa treenaten. Halusin vain elää. Päätin, etten enää koskaan laske kaloreita, enkä kyykkää yhdelläkään body pump -tunnilla hoikkien, sileiden reisien tähden. Luovutin ja lopetin taisteluni täydellisen kropan puolesta. Heivasin vaa'an, ryhdyin tietoisesti unohtamaan, kuinka monta kaloria on omenassa, ruisleivässä ja banaanissa, ja lupasin itselleni, etten etsi peilistä virheitä. Päätin katsoa itseäni kauniisti. 

Se on salaisuus. Olla etsimättä virheitä. 

Vähitellen aloin rakastaa vartaloani enemmän. Ei se helppoa ollut, eikä käynyt hetkessä. Vuosien myötä pääsin kuitenkin lopulta nykyhetkeen. Hetkeen, jona osaan katsoa kehoani 90 prosenttia ajasta hellästi. Loput 10 prosenttia näen virheitä, päätän alkaa joogata viisi kertaa viikossa, aloittaa juoksemisen taas kunnolla ja tehdä pepputreeniä. Sitten muistan törröttävät rintakehän luut ja sen hirveän, armottoman äänen, joka käskee treenata liikaa, syödä liian vähän ja alkaa salakavalasti hallita elämää. Ja minkä tähden? Sen, että katson itseäni rumasti. 

Vaan mitä jos vain katsoisi itseään kauniisti ja keskittäisi tarmonsa virheiden etsimisen sijaan vaikka maailman pelastamiseen tai ihan vain onnellisen elämän elämiseen? Voisiko se olla niin helppoa?

Mitä enemmän virheitä itsestään etsii, sitä enemmän niitä myös löytää ja sitä enemmän valtaa ne saavat ajatuksissa, elämässä. Siksi niitä ei kannata etsiä.

Se ei silti tarkoita, etteikö vartalostaan kannattaisi pitää huolta. Tietenkin kannattaa. Se on rakkautta kehoa kohtaan. Samoin se, että on sille armollinen, eikä tavoittele täydellisyyttä tai mahdottomia kauneusihanteita. 

Ja ne huonot päivät, niinä voi tehdä vähän taikoja: sammuttaa kovan kattovalon, vaihtaa lempeään, hämyiseen valoon. Katsoa peiliin ja nähdä kauniin vartalon. 

Katso itseäsi kauniisti, jooko?

 

Kuvan otti Toni Härkönen, ja se on uusimmasta Voi Hyvin -lehdestä, missä olin joogajutun mallina. Lehden jooga on juuri sellainen keholle lempeä joogaharjoitus, jolla voi helliä itseään. Antaa vartalolleen ja mielelleen sitä rakkautta, jonka ne ansaitsevat. 

Trikoot Röhnisch, paidat Casall.

Share

Ladataan...

Ajattelin ennen, että pysyäkseen kunnossa, pitää liikkua hurjana. Mutta ei se ihan niin mene, väitän. 

 

Liikuntaharrastukseni alkoi taaperoikäiseisenä satujumpassa. Viisi-kuusivuotiaana minut laitettiin balettitunneille (en tykännyt yhtään), ja kun vastemielisyyteni lajia kohtaan kävi ilmi, vanhempani päättivät kokeilla, olisiko jää enemmän elementtini. Se oli.

Jäähalli ja muodostelmaluistelu olivat tiivis osa elämääni kymmenisen vuotta. Aina siihen saakka, kunnes yläasteen ja lukion välissä päätin, että en ehdi enää, on paljon kaikenlaista kiinnostavampaa (ja sillä tarkoitin poikia ja bileitä, voi minua).

Noina kymmenenä vuotena ennen tulevaisuuden huonoja valintojani kasvoin kuitenkin liikkumaan monta kertaa viikossa aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina sekä kaikenlaisina slotteina niiden väliltä. Treenit olivat, kun jääaika oli, eikä niitä jätetty väliin.

Luistelu oli ihanaa! Se oli taidetta jäällä, liikkumista musiikin tahtiin. Se antoi rakkauden urheilua kohtaan, opetti ryhmähenkeä ja kurinalaisuutta ja sen, että liikunta on kiinteä osa elämää. En ikinä vaihtaisi noita vuosia pois. Niinä vuosina olin myös ainakin suhteellisen sinut kehoni kanssa ja yksinkertaisesti rakastin liikkumista. 

Urheilutaustallani (ja paineita kestämättömällä päälläni) kuitenkin ehkä myös selittyy tietynlainen armottomuus, jolla vähän myöhemmin kohtelin itseäni. Olinhan tottunut kilpaurheilussa siihen, että treeneistä ei luisteta. Kun vielä sitten seurustelin yli seitsemän vuotta urheilijan kanssa, liikuntafilosofiani muokkaantui suunnilleen tällaiseksi: paljon ja täysillä, jaksaa, jaksaa! 

 

Olenkin aina ollut se tyyppi, joka juoksee 10 kilometriä, jos on päättänyt juosta 10 kilometriä. Ihan sama vaikka tuntuisi miltä. Sisulla pärjää. 

Kovin hyvältä se ei aina tuntunut, se sisulla treenaaminen. Minulla menivät pitkään laiskuus ja levontarve sekaisin. Jonkin aikaa (tai mitä sitä kaunistelemaan, aika monta vuotta) treenasin, jos oli treenipäivä (melkein aina oli), sitä lajia, joka oli tehokkain. Viisi kovasykkeistä ryhmäliikuntatuntia viikossa oli ihan normikauraa. 

Välilä oli niin vaikea lähteä jumppaan tai lenkille. Mutta lähdin silti. Pyöräilin loskassa ja tuiskussa salille, tein tunnin treenin ja pyöräilin takaisin loskassa ja tuiskussa. Inhosin sitä. Oikeasti treenasin vain, jotta olisin hyvässä kunnossa ja hoikka (olen Kate Moss -sukupolvea, en pepputreeni-sukupolvea).

Noina vuosina kadotin liikunnan ilon. Unohdin, että rakastan taitolajeja, ulkoilua ja vauhtia, että haluan oppia temppuja ja leikkiä ja liikkua musiikin mukana. Urheilusta tuli pakkoa. 

Sain vammoja (olen muun muassa reväyttänyt selkäni core-tunnilla ja saanut kuukauden liikuntakiellon, kun astuin väsyneenä harhaan steppi-laudalta ja nyrjäytin nilkkani ihan kunnolla – silloisesta tilastani kertoo, että jatkoin tunnin loppuun), olin jatkuvasti flunssassa, enkä koskaan kokenut itseäni riittäväksi. Aina oli joku, joka treenasi enemmän, oli vahvempi, juoksi kovempaa. 

Olin usein pettynyt itseeni, enkä enää nauttinut liikkumisesta.

 

Vuosien ja koirien myötä kreisilleni liikkumiselle tuli onneksi lopulta stoppi. Osin siksi, että tajusin, ettei suhteeni liikuntaan ole ihan terve. Osin siksi, etten yksinkertaisesti kaikkien koiralenkkien jälkeen jaksanut enää mitään spinningejä. 

Tänään liikun tavoilla, joista nautin. Kävely, hiihtäminen, pyöräily, jännittävät kehonpainotreenit, jooga (päälläseisontoineen, pitäähän jotain haastetta olla). Rakastan niitä kaikkia. Ne lisäävät elinvoimaani, eivätkä vie sitä.

Olen myös vihdoin oppinut juoksemaan tai oikeammin hölkkäämään rennosti. Otan koirat mukaan, juoksemme tylsät hiekkatiet ja kävelemme polkuosuudet, välillä pysähtelemme. Ennen en olisi koskaan liikkunut näin. Silloin juoksin, jos olin lähtenyt juoksemaan, kellon kanssa ja mahdollisimman kovaa. En ollut kiinnostunut matkasta, vaan tuloksista. Huono tapa elää se. 

Kaikesta huolimatta en silti vieläkään voi kirjoittaa, etten lainkaan enää kokisi pakkoa treenata. Ajattelen edelleen välillä, että tänään pitäisi liikkua. Ja toisinaan teen sitten juuri niin: treenaan väkisin, vaikkei lainkaan huvittaisi. Kerran suorittaja, aina suorittaja, pelkään.

Tänään kuitenkin kuuntelen kehoani ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin ja yritän parhaani ollakseni itselleni kiltti. Se on muuttunut. 

En edelleenkään osaisi olla liikkumatta, mutta en elä liikkuakseni, vaan liikun elääkseni.

Ja useimmiten onneksi vain silloin, kun huvittaa. 

 

Kuva Mona Salminen

Vaatteet saatu Röhnischiltä, kiitos!

 

Lue myös:

Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share