Ladataan...

Tiesitkö, että jokaisella ihmisellä on biologinen paino? Se on samanlainen asia kuin pituus tai kengännumero, eli sitä ei voi muuttaa. Tai oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että vaatekauppa määrittää aika pitkälti sen, mitä pidetään normaalikokoisena. Eikä nyt puhuta vain ylipainosta. Tai että tutkimusten mukaan vain 13 prosenttia normaalipainoisista 24-vuotiaista naisista on tyytyväisiä painoonsa. Näistä ja monesta muusta asiasta juttelemme ravitsemusterapeutti ja kehoaktivisti Katri Mikkilän kanssa ihka ensimmäisessä Lily Talks -podcastissani, jonka voit kuunnella tästä:

Podcastini aloittaa Lilyn uuden podcast-sarjan, Lily Talksin. Olen superinnoissani ja otettu siitä, että pääsin mukaan ja sain kunnian aloittaa! 

Toivon, että podcastini tarjoaa ajateltavaa ja sen kuunneltuasi sinäkin tykkäät kehostasi enemmän. On jo aika naisten lakata vihaamasta kehojaan ja muokkaamasta niitä ulkoa tulevan paineen tähden, olemme tehneet sitä ihan tarpeeksi monta vuosisataa. Rakastutaan vartaloihimme ja eletään täysillä, eikö? 

Seuraavat mieleen ja hyvään elämään liittyvät podcastini ilmestyvät 9.5. ja 16.5. Pysy kuulolla ja kerro mielipiteesi osallistumalla kyselytutkimukseen! Vastauksesi on tärkeä ja auttaa kehittämään kiinnostavia podcast-sisältöjä. Kaikkien 31.8. mennessä vastanneiden ja yhteystietonsa jättäneiden kesken arvotaan Trendin vuosikerta (arvo 89,10 e).

Vastaa tästä

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Vaikka liputankin rennon syömisen puolesta, se ei tarkoita, etten lainkaan kiinnittäisi huomiota ruokavaliooni. Toki kiinnitän, en vain stressaa siitä.

Uskon, että kehoni ja mieleni kertovat, jos jokin on ruokavaliossani pielessä. Hermostuneisuus voi kertoa siitä, että tuli juotua liikaa kahvia, voimattomuus, että olen syönyt liian vähän, hiilarihimo usein siitä, että olen syönyt liikaa sokeria ja leipää (en ihan ymmärrä, mikä tämän kaava on, mutta jotenkin näin se kohdallani menee). 

Toisaalta kaikki tämä voi johtua myös mielestä, lähinnä stressistä tai unenpuutteesta. Ajattelen, että keho ja mieli ovat aika kiinteässä yhteydessä toisiinsa, ja jos toinen voi huonosti, se heijastuu myös toiseen. 

Uskon myös, että mielialaansa voi parantaa syömällä oikein ja tiettyjä ruoka-aineita. Ja että kyse ei ole pelkästä kalorimatematiikasta. Toiset runsaskaloriset ruoka-aineet eivät mutu-tuntumani perusteella lihota. Ai mitä ne sellaiset ovat? Ainakin avokado, hyvät öljyt ja pähkinät. Ja oikea suklaa. Ne piristävät, täyttävät ja pitävät pitkään kylläisenä. Ei ole koko ajan nälkä, mieliala ei heittele, eikä tarvitse syödä välipaloja. 

Kaiken taustalla onkin tasapaino. Kun keho ja mieli saavat tarpeeksi terveellistä ravintoa, eli kasviksia, hyviä rasvoja ja sopivasti proteiinia, ne voivat hyvin, osaavat pitää itsensä balanssissa, eivätkä oireile satunnaisesta herkuttelusta. 

Jos niille taas antaa paljon tyydyttynyttä rasvaa, lihaa tai vaaleita viljoja, niin huonostihan siinä näyttää usein käyvän. 

 

 

Helppo tapa vaikuttaa kehon ja mielen hyvinvointiin, onkin kääntää ruokavaliotaan hyvään suuntaan: korvata jokin huono tapa hyvällä – tai hieman epäilyttävä ruoka-aine terveellisemmällä. Te tiedätte, etten ole mikään ehdoton kieltäytyjä, mutta toki jokin roti pitää tässäkin asiassa mielestäni olla. Otetaan esimerkiksi suklaa.

Syön lähes joka päivä palan kaksi suklaata. Lempparini oli pitkään jääkaappikylmä Fazerin Sininen (tiedän, että jääkaappi jakaa mielipiteitä, mutta minusta suklaa on parasta kylmänä). Noh, Fazerin Sininen on pääasiassa maitoa ja sokeria. On vähän epäloogista, että syön maitosuklaata, kun kuitenkin muuten välttelen maitoa. Lisäksi maitosuklaasta taitaa valitettavasti puuttua suurelta osin se suklaan hyvää tekevä raaka-aine: kaakao. 

Kaakao on aine, joka muun muassa edistää aivoterveyttä, parantaa insuliinin toimintaa, parantaa tarkkaavaisuutta ja laskee sydän- ja verisuonitautien riskiä. Lisäksi siinä on jotain taikaa. Jos yhtään väsyttää tai on mieli maassa, pari palaa kunnon suklaata naamaan, ja maailma tuntuu äkkiä taas ihan siedettävältä paikalta. Siinä monta hyvää syytä syödä suklaata, kohtuudella, tietenkin. 

Sain loppuvuodesta kasan Goodion ja CocoVin raakasuklaita. Ihan kiva juttu, ajattelin, mutta tuskin silti hylkään Fazerin Sinistä. Raakasuklaa on näes ollut mielestäni aina hieman liian voimakkaan makuista, hyvää, muttei kyllä maitosuklaan veroista.

No, kun keittiöstä löytyy raakasuklaalevy jos toinenkin, niin pitäähän niitä maistella. Tuntuu myös älyttömältä ostaa kotiin maitosuklaata, kun kaappi on täynnä suklaata valmiiksi. Niinpä olen nyt pari kuukautta vedellyt pelkkää raakasuklaata. Ja kääntänyt kelkkani totaalisesti. 

Uusiin makuihin tottuu, kun niitä vain sitkeästi syö. Minulla on käynyt samoin muidenkin ruoka-aineiden kanssa. En nykyisin enää pidä lehmänmaidon mausta, sillä olen juonut niin pitkään kauramaitoa. Edes punainen maito ei voita Oatlyn kahvimaitoa. Syön pelkkää tummanvihreää salaattia. Vaalea salaatti ei siihen verrattuna maistu enää miltään. Raakakakut voittavat nykyisin tavalliset. Juuston on korvannut avokado. Ja tosiaan, syön pelkkää raakasuklaata. Tavallinen suklaa maistuu nyt liian kesyltä, sokerilta. 

Näiden pienten muutosten avulla ruokavaliossani on enemmän vitamiineja, hyvä rasva on korvannut huonoa, enkä tunne enää mitään huonoa omatuntoa herkuttelusta. En edes runebergintortuista tai laskiaispullista, sillä kaipaan niitä vain harvoin. Ja silloin kun sitten niitä syön, nautin täysillä.  

Eli se pointti: kun kerran tottuu terveellisempiin ruoka-aineisiin, jossain vaiheessa mieli tai keho eivät enää ikävöi niitä vanhoja, epäterveellisiä vaihtoehtoja. Itsensä voi totuttaa aika moneen asiaan, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Oletko sinä vaihtanut jonkun epäterveellisen ruoan terveellisempään vaihtoehtoon? 

Suklaat saatu. Kiitos!

Lue myös: Mielen ja kehon yhteydestä (osa 1)

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Ajattelin ennen, että pysyäkseen kunnossa, pitää liikkua hurjana. Mutta ei se ihan niin mene, väitän. 

 

Liikuntaharrastukseni alkoi taaperoikäiseisenä satujumpassa. Viisi-kuusivuotiaana minut laitettiin balettitunneille (en tykännyt yhtään), ja kun vastemielisyyteni lajia kohtaan kävi ilmi, vanhempani päättivät kokeilla, olisiko jää enemmän elementtini. Se oli.

Jäähalli ja muodostelmaluistelu olivat tiivis osa elämääni kymmenisen vuotta. Aina siihen saakka, kunnes yläasteen ja lukion välissä päätin, että en ehdi enää, on paljon kaikenlaista kiinnostavampaa (ja sillä tarkoitin poikia ja bileitä, voi minua).

Noina kymmenenä vuotena ennen tulevaisuuden huonoja valintojani kasvoin kuitenkin liikkumaan monta kertaa viikossa aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina sekä kaikenlaisina slotteina niiden väliltä. Treenit olivat, kun jääaika oli, eikä niitä jätetty väliin.

Luistelu oli ihanaa! Se oli taidetta jäällä, liikkumista musiikin tahtiin. Se antoi rakkauden urheilua kohtaan, opetti ryhmähenkeä ja kurinalaisuutta ja sen, että liikunta on kiinteä osa elämää. En ikinä vaihtaisi noita vuosia pois. Niinä vuosina olin myös ainakin suhteellisen sinut kehoni kanssa ja yksinkertaisesti rakastin liikkumista. 

Urheilutaustallani (ja paineita kestämättömällä päälläni) kuitenkin ehkä myös selittyy tietynlainen armottomuus, jolla vähän myöhemmin kohtelin itseäni. Olinhan tottunut kilpaurheilussa siihen, että treeneistä ei luisteta. Kun vielä sitten seurustelin yli seitsemän vuotta urheilijan kanssa, liikuntafilosofiani muokkaantui suunnilleen tällaiseksi: paljon ja täysillä, jaksaa, jaksaa! 

 

Olenkin aina ollut se tyyppi, joka juoksee 10 kilometriä, jos on päättänyt juosta 10 kilometriä. Ihan sama vaikka tuntuisi miltä. Sisulla pärjää. 

Kovin hyvältä se ei aina tuntunut, se sisulla treenaaminen. Minulla menivät pitkään laiskuus ja levontarve sekaisin. Jonkin aikaa (tai mitä sitä kaunistelemaan, aika monta vuotta) treenasin, jos oli treenipäivä (melkein aina oli), sitä lajia, joka oli tehokkain. Viisi kovasykkeistä ryhmäliikuntatuntia viikossa oli ihan normikauraa. 

Välilä oli niin vaikea lähteä jumppaan tai lenkille. Mutta lähdin silti. Pyöräilin loskassa ja tuiskussa salille, tein tunnin treenin ja pyöräilin takaisin loskassa ja tuiskussa. Inhosin sitä. Oikeasti treenasin vain, jotta olisin hyvässä kunnossa ja hoikka (olen Kate Moss -sukupolvea, en pepputreeni-sukupolvea).

Noina vuosina kadotin liikunnan ilon. Unohdin, että rakastan taitolajeja, ulkoilua ja vauhtia, että haluan oppia temppuja ja leikkiä ja liikkua musiikin mukana. Urheilusta tuli pakkoa. 

Sain vammoja (olen muun muassa reväyttänyt selkäni core-tunnilla ja saanut kuukauden liikuntakiellon, kun astuin väsyneenä harhaan steppi-laudalta ja nyrjäytin nilkkani ihan kunnolla – silloisesta tilastani kertoo, että jatkoin tunnin loppuun), olin jatkuvasti flunssassa, enkä koskaan kokenut itseäni riittäväksi. Aina oli joku, joka treenasi enemmän, oli vahvempi, juoksi kovempaa. 

Olin usein pettynyt itseeni, enkä enää nauttinut liikkumisesta.

 

Vuosien ja koirien myötä kreisilleni liikkumiselle tuli onneksi lopulta stoppi. Osin siksi, että tajusin, ettei suhteeni liikuntaan ole ihan terve. Osin siksi, etten yksinkertaisesti kaikkien koiralenkkien jälkeen jaksanut enää mitään spinningejä. 

Tänään liikun tavoilla, joista nautin. Kävely, hiihtäminen, pyöräily, jännittävät kehonpainotreenit, jooga (päälläseisontoineen, pitäähän jotain haastetta olla). Rakastan niitä kaikkia. Ne lisäävät elinvoimaani, eivätkä vie sitä.

Olen myös vihdoin oppinut juoksemaan tai oikeammin hölkkäämään rennosti. Otan koirat mukaan, juoksemme tylsät hiekkatiet ja kävelemme polkuosuudet, välillä pysähtelemme. Ennen en olisi koskaan liikkunut näin. Silloin juoksin, jos olin lähtenyt juoksemaan, kellon kanssa ja mahdollisimman kovaa. En ollut kiinnostunut matkasta, vaan tuloksista. Huono tapa elää se. 

Kaikesta huolimatta en silti vieläkään voi kirjoittaa, etten lainkaan enää kokisi pakkoa treenata. Ajattelen edelleen välillä, että tänään pitäisi liikkua. Ja toisinaan teen sitten juuri niin: treenaan väkisin, vaikkei lainkaan huvittaisi. Kerran suorittaja, aina suorittaja, pelkään.

Tänään kuitenkin kuuntelen kehoani ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin ja yritän parhaani ollakseni itselleni kiltti. Se on muuttunut. 

En edelleenkään osaisi olla liikkumatta, mutta en elä liikkuakseni, vaan liikun elääkseni.

Ja useimmiten onneksi vain silloin, kun huvittaa. 

 

Kuva Mona Salminen

Vaatteet saatu Röhnischiltä, kiitos!

 

Lue myös:

Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM