Ladataan...

Tiesitkö, että jokaisella ihmisellä on biologinen paino? Se on samanlainen asia kuin pituus tai kengännumero, eli sitä ei voi muuttaa. Tai oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että vaatekauppa määrittää aika pitkälti sen, mitä pidetään normaalikokoisena. Eikä nyt puhuta vain ylipainosta. Tai että tutkimusten mukaan vain 13 prosenttia normaalipainoisista 24-vuotiaista naisista on tyytyväisiä painoonsa. Näistä ja monesta muusta asiasta juttelemme ravitsemusterapeutti ja kehoaktivisti Katri Mikkilän kanssa ihka ensimmäisessä Lily Talks -podcastissani, jonka voit kuunnella tästä:

Podcastini aloittaa Lilyn uuden podcast-sarjan, Lily Talksin. Olen superinnoissani ja otettu siitä, että pääsin mukaan ja sain kunnian aloittaa! 

Valitsimme toimituksen kanssa ensimmäisen podcastini aiheeksi kehopositiivisuuden, sillä surullisen moni nainen on tyytymätön kehoonsa. Jos kuulut heihin, olet enemmistössä, sillä vain 13 prosenttia 24-vuotiaista normaalipainoisista naisista on tyytyväinen painoonsa. Eikä kyse tietenkään ole pelkästä painosta. Liian moni meistä näkee vartalossaan ennen kaikkea virheitä. Joku painaa mielestään liikaa, joku liian vähän, toisella on liian pienet rinnat, toisella liian paksut reidet. Ei niin voi elää! Tai ei ainakaan kannattaisi. 

Tiedän, mistä puhun, sillä opin hyväksymään kehoni vasta noin kahdeksan vuotta sitten. Silloin olin tilanteessa, jossa laskin jokaisen syömäni kalorin ja treenasin pakonomaisesti. Lopulta en enää jaksanut. Ymmärsin, että en voi elää painoani kytäten, päätin luottaa kehooni ja antaa sille vetovastuun. Luotin siihen, että se löytää balanssin ja sille sopivan painon, kun vain annan sen tehdä sen. 

Niin kävi, ja vähitellen opin luottamaan kehooni ja rakastamaan sitä yhä enemmän. 

Toivon, että podcastini tarjoaa ajateltavaa ja sen kuunneltuasi sinäkin tykkäät kehostasi enemmän. On jo aika naisten lakata vihaamasta kehojaan ja muokkaamasta niitä ulkoa tulevan paineen tähden, olemme tehneet sitä ihan tarpeeksi monta vuosisataa. Rakastutaan vartaloihimme ja eletään täysillä, eikö? 

Seuraavat mieleen ja hyvään elämään liittyvät podcastini ilmestyvät 9.5. ja 16.5. Pysy kuulolla ja kerro mielipiteesi osallistumalla kyselytutkimukseen! Vastauksesi on tärkeä ja auttaa kehittämään kiinnostavia podcast-sisältöjä. Kaikkien 31.8. mennessä vastanneiden ja yhteystietonsa jättäneiden kesken arvotaan Trendin vuosikerta (arvo 89,10 e).

Vastaa tästä

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Vaikka liputankin rennon syömisen puolesta, se ei tarkoita, etten lainkaan kiinnittäisi huomiota ruokavaliooni. Toki kiinnitän, en vain stressaa siitä.

Uskon, että kehoni ja mieleni kertovat, jos jokin on ruokavaliossani pielessä. Hermostuneisuus voi kertoa siitä, että tuli juotua liikaa kahvia, voimattomuus, että olen syönyt liian vähän, hiilarihimo usein siitä, että olen syönyt liikaa sokeria ja leipää (en ihan ymmärrä, mikä tämän kaava on, mutta jotenkin näin se kohdallani menee). 

Toisaalta kaikki tämä voi johtua myös mielestä, lähinnä stressistä tai unenpuutteesta. Ajattelen, että keho ja mieli ovat aika kiinteässä yhteydessä toisiinsa, ja jos toinen voi huonosti, se heijastuu myös toiseen. 

Uskon myös, että mielialaansa voi parantaa syömällä oikein ja tiettyjä ruoka-aineita. Ja että kyse ei ole pelkästä kalorimatematiikasta. Toiset runsaskaloriset ruoka-aineet eivät mutu-tuntumani perusteella lihota. Ai mitä ne sellaiset ovat? Ainakin avokado, hyvät öljyt ja pähkinät. Ja oikea suklaa. Ne piristävät, täyttävät ja pitävät pitkään kylläisenä. Ei ole koko ajan nälkä, mieliala ei heittele, eikä tarvitse syödä välipaloja. 

Kaiken taustalla onkin tasapaino. Kun keho ja mieli saavat tarpeeksi terveellistä ravintoa, eli kasviksia, hyviä rasvoja ja sopivasti proteiinia, ne voivat hyvin, osaavat pitää itsensä balanssissa, eivätkä oireile satunnaisesta herkuttelusta. 

Jos niille taas antaa paljon tyydyttynyttä rasvaa, lihaa tai vaaleita viljoja, niin huonostihan siinä näyttää usein käyvän. 

 

 

Helppo tapa vaikuttaa kehon ja mielen hyvinvointiin, onkin kääntää ruokavaliotaan hyvään suuntaan: korvata jokin huono tapa hyvällä – tai hieman epäilyttävä ruoka-aine terveellisemmällä. Te tiedätte, etten ole mikään ehdoton kieltäytyjä, mutta toki jokin roti pitää tässäkin asiassa mielestäni olla. Otetaan esimerkiksi suklaa.

Syön lähes joka päivä palan kaksi suklaata. Lempparini oli pitkään jääkaappikylmä Fazerin Sininen (tiedän, että jääkaappi jakaa mielipiteitä, mutta minusta suklaa on parasta kylmänä). Noh, Fazerin Sininen on pääasiassa maitoa ja sokeria. On vähän epäloogista, että syön maitosuklaata, kun kuitenkin muuten välttelen maitoa. Lisäksi maitosuklaasta taitaa valitettavasti puuttua suurelta osin se suklaan hyvää tekevä raaka-aine: kaakao. 

Kaakao on aine, joka muun muassa edistää aivoterveyttä, parantaa insuliinin toimintaa, parantaa tarkkaavaisuutta ja laskee sydän- ja verisuonitautien riskiä. Lisäksi siinä on jotain taikaa. Jos yhtään väsyttää tai on mieli maassa, pari palaa kunnon suklaata naamaan, ja maailma tuntuu äkkiä taas ihan siedettävältä paikalta. Siinä monta hyvää syytä syödä suklaata, kohtuudella, tietenkin. 

Sain loppuvuodesta kasan Goodion ja CocoVin raakasuklaita. Ihan kiva juttu, ajattelin, mutta tuskin silti hylkään Fazerin Sinistä. Raakasuklaa on näes ollut mielestäni aina hieman liian voimakkaan makuista, hyvää, muttei kyllä maitosuklaan veroista.

No, kun keittiöstä löytyy raakasuklaalevy jos toinenkin, niin pitäähän niitä maistella. Tuntuu myös älyttömältä ostaa kotiin maitosuklaata, kun kaappi on täynnä suklaata valmiiksi. Niinpä olen nyt pari kuukautta vedellyt pelkkää raakasuklaata. Ja kääntänyt kelkkani totaalisesti. 

Uusiin makuihin tottuu, kun niitä vain sitkeästi syö. Minulla on käynyt samoin muidenkin ruoka-aineiden kanssa. En nykyisin enää pidä lehmänmaidon mausta, sillä olen juonut niin pitkään kauramaitoa. Edes punainen maito ei voita Oatlyn kahvimaitoa. Syön pelkkää tummanvihreää salaattia. Vaalea salaatti ei siihen verrattuna maistu enää miltään. Raakakakut voittavat nykyisin tavalliset. Juuston on korvannut avokado. Ja tosiaan, syön pelkkää raakasuklaata. Tavallinen suklaa maistuu nyt liian kesyltä, sokerilta. 

Näiden pienten muutosten avulla ruokavaliossani on enemmän vitamiineja, hyvä rasva on korvannut huonoa, enkä tunne enää mitään huonoa omatuntoa herkuttelusta. En edes runebergintortuista tai laskiaispullista, sillä kaipaan niitä vain harvoin. Ja silloin kun sitten niitä syön, nautin täysillä.  

Eli se pointti: kun kerran tottuu terveellisempiin ruoka-aineisiin, jossain vaiheessa mieli tai keho eivät enää ikävöi niitä vanhoja, epäterveellisiä vaihtoehtoja. Itsensä voi totuttaa aika moneen asiaan, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Oletko sinä vaihtanut jonkun epäterveellisen ruoan terveellisempään vaihtoehtoon? 

Suklaat saatu. Kiitos!

Lue myös: Mielen ja kehon yhteydestä (osa 1)

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Tänään, 36-vuotiaana, rakastan vartaloani enemmän kuin ikinä ennen. Olen ollut menneisyydessäni hoikempi ja voimakkaampi, mutta en koskaan ole tykännyt kehostani näin paljon. 

Salaisuus on siinä, miten katsoo. Kehoaan, elämäänsä, vähän kaikkea oikeastaan. 

Nuorempana olin pahoissa ongelmissa vääristyneen kehonkuvani kanssa. Kun katsoin peiliin, näin vain sen, mikä ei ollut äärettömän hoikan kauneusihanteeni mukaista ja arvostelin itseäni armottomammin kuin mihin pahin vihamieheni kykenisi. Katsoin itseäni rumasti. Näin vain virheet.

Te tiedätte, että pahimmillaan laihduin hullun treenaamisen ja yliterveellisen ruokavalion seurauksena niin pieneksi, että rintakehäni luut näkyivät ja kuukautiseni katosivat. Näytin nälkiintyneeltä kulkukissalta, vaikken edes ollut alipainoinen, ihan siellä rajoilla vain.

En edelleenkään ollut tyytyväinen, sillä vieläkään en näyttänyt niiltä mainosten photoshopatuilta, pitkäjalkaisilta bikinimalleilta. Edelleen katsoin itseäni  rumasti. 

Jossain vaiheessa sitten tuli stoppi. Ymmärsin, etten voi elää kaloreita laskien ja verenmaku suussa treenaten. Halusin vain elää. Päätin, etten enää koskaan laske kaloreita, enkä kyykkää yhdelläkään body pump -tunnilla hoikkien, sileiden reisien tähden. Luovutin ja lopetin taisteluni täydellisen kropan puolesta. Heivasin vaa'an, ryhdyin tietoisesti unohtamaan, kuinka monta kaloria on omenassa, ruisleivässä ja banaanissa, ja lupasin itselleni, etten etsi peilistä virheitä. Päätin katsoa itseäni kauniisti. 

Se on salaisuus. Olla etsimättä virheitä. 

Vähitellen aloin rakastaa vartaloani enemmän. Ei se helppoa ollut, eikä käynyt hetkessä. Vuosien myötä pääsin kuitenkin lopulta nykyhetkeen. Hetkeen, jona osaan katsoa kehoani 90 prosenttia ajasta hellästi. Loput 10 prosenttia näen virheitä, päätän alkaa joogata viisi kertaa viikossa, aloittaa juoksemisen taas kunnolla ja tehdä pepputreeniä. Sitten muistan törröttävät rintakehän luut ja sen hirveän, armottoman äänen, joka käskee treenata liikaa, syödä liian vähän ja alkaa salakavalasti hallita elämää. Ja minkä tähden? Sen, että katson itseäni rumasti. 

Vaan mitä jos vain katsoisi itseään kauniisti ja keskittäisi tarmonsa virheiden etsimisen sijaan vaikka maailman pelastamiseen tai ihan vain onnellisen elämän elämiseen? Voisiko se olla niin helppoa?

Mitä enemmän virheitä itsestään etsii, sitä enemmän niitä myös löytää ja sitä enemmän valtaa ne saavat ajatuksissa, elämässä. Siksi niitä ei kannata etsiä.

Se ei silti tarkoita, etteikö vartalostaan kannattaisi pitää huolta. Tietenkin kannattaa. Se on rakkautta kehoa kohtaan. Samoin se, että on sille armollinen, eikä tavoittele täydellisyyttä tai mahdottomia kauneusihanteita. 

Ja ne huonot päivät, niinä voi tehdä vähän taikoja: sammuttaa kovan kattovalon, vaihtaa lempeään, hämyiseen valoon. Katsoa peiliin ja nähdä kauniin vartalon. 

Katso itseäsi kauniisti, jooko?

 

Kuvan otti Toni Härkönen, ja se on uusimmasta Voi Hyvin -lehdestä, missä olin joogajutun mallina. Lehden jooga on juuri sellainen keholle lempeä joogaharjoitus, jolla voi helliä itseään. Antaa vartalolleen ja mielelleen sitä rakkautta, jonka ne ansaitsevat. 

Trikoot Röhnisch, paidat Casall.

Pages