Sana ystävyys kokonaisuudessaan tuo mukanaan niin nousu-, kun laskuhumalan.

Ystävyys muokkaantuu kohteen mukaan, kasvaa ajan kanssa, elää läpi laajan tunneskaalan ja ajottain saa jopa sanattomaksi. Pakottaa kuuntelemaan.

Omistan paljon tuttuja, kivan kourallisen kavereita ja muutaman ykköstyypin. Koen olevani onnekas. 

On huojentavaa huomata itse olevansa toisen seinä, jota pitkin noustaan takaisin. Oli mitä tahansa ja sanoi kuka mitä ikinä hyvänsä, hittovie, sitä seinää pitkin noustaan.

Minä en koskaan sinua hylkää.

En, vaikka olisit oikeassa.

Ja se on perseestä, kun teet niin.

Kuva: weheartit

Inhoan itsepohdiskelua.

Inhoan tulkita toisia ihmisiä.

Inhoan tunnetta, kun  muita ajattelematta laitat oman etusi kaiken edelle.

Vihaan sen jälkiseurauksia.

Melkein vituttaa, että näitäkin pitää miettiä. Itsepohdiskelussa voi tulkinta olla pahasti homeessa, ehkä näet vain sen minkä haluat?

Naurettavan helposti viestien välityksellä luet toisen sanomiset maailmanluokan vittuiluna. Yksi väärä tulkinta ja se on siinä. Muista tehdyt vikatulkinnat paisuu liiallisuuksiin ja itse väärinkäsitysten ratkomiseen tuhlataan tolkuttomasti aikaa. Idioottimaista, sanoisin.

Toisten oletetaan olevan alati korrekteja. Heidän oletetaan ajattelevan muita ensin. On väärin, että yleisen käytöksen perusteella meiltä aina oletetaan jotain. Oletamme itsekin, huomaatko?

Helposti luulemme tietävän, miten asioiden oikea laita on. Tiedämme olevan varmoja siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Kuvittelemenne heidän tekevän samoja kuratulkintoja. Se on loputonta pohdintaa, joka nyt valitettavasti aiheuttaa vain päänsärkyä.

Oma mielipiteeni edellä mainittuihin riippuu, ajattelenko asiat järjellä vai tunteella.

Tunnepuolen vahvana edustaja tiedän, että unohdan järjen turhan usein. Murehdin asioita liikaa ja otan lähes kaikesta itseeni. Järki nyt kuitenkin käskee unohtamaan kaiken turhan ja pyytää luottamaan siihen, että ystävät kertovat jos seura ei kelpaa.  Heistä kuuluu kyllä, jos on tarkoitus. Luottais siihen, mitä oikeasti tuntee. 

Ei se voi kauhean vikaan mennä?

Unohdetaan turhamaiset pohdinnat ja oletukset. Ollaan sujut sen kanssa, että kelvataan just tämmösinä. 

Semmone ressaa muute kauheesti.

Ollaan hienoja tyyppejä, muistakaa se.

Ylempänä on kuvitteellinen kuva siitä, miltä illalla ajattelin tämän aamun näyttävän. 

Toimi oikein hyvin siihen asti, kunnes WhatsAppi herätti viestillä "Meillä on ongelma!"

SAMOIN.

Näin ei ehkä kannattaisi sanoa, mutta yli neljän kuukauden jälkeen vanhalla autolla ajaminen= paskahalvaus.

Pyyntö oli pieni ja enemmän, kuin kohtuullinen. Heitätkö meidät asemalle meidän autolla?

Vältän toisinaan uusia tilanteita. Mukavuusalue on turvallinen ja poistun sieltä helvetin harvion. Kaavoihin kangistuneet talliaiset on niitä ketä säälin. Itsesääliä siis havaittavissa, sillä pienestä  asti on huoneestani pitänyt löytyä sivuverhot. Ilokseni kuitenkin totean, että Anna, tyttö joka ei aikoinaan suostunut lähtemään kotonta edes yhdeksi yöksi, asuu itsekseen. Toisinaan tunkee naapuriin yökylään ja tänään ylitti esteen lähtemällä vanhan auton rattiin.

On pelottavaa ajatella millainen olisin, jos en aika-ajoin hankkisi paskahalvauksia. Yleensä se on helpompaa, että ei vain suostu. Että saisi olla se kermaperse, joka ei nyt vain tee mitään epämukavaa. Puhumallahan asioista pääsee luistamaan. Kuvitteellista itsensä vakuuttelua.

Taputus olalla, sillä kurahousut vedettiin kainaloihin ja isohko lätäkkö ylitettiin. Ei edes roiskunut.

Kovasti sain autoiluun kannustusta: "Miä kuolen siihen!" -"Luultavasti ja vaarannat liikenteen, se on aikamoinen ralliauto."

Thanks dude.

Otsikon karvajaloilla tarkoitin koiraa, jolla ei ole tietoakaan näistä halvauksista.

Hyvä niin.

Viikko sitten teini kiljahti baarin vessassa, kun katsoi vasta otettua kuvaa.

Perus teinejä posetuskuvineen, ajattelin.

Se aiheutti hymyä niin minussa, kuin muissa jonottajissa. Tytöt eivät välittäneet. Ottivat toisen kuvan ja ilakoivat sitä yhtälailla.

Oma vuoroni tuli ja meni. Tytöt jäivät kuvailemaan. Matkalla ovelle kuulin ventovieraan tokaisevan toiselle heistä, kyllä ne hiukset on ollu koko ajan ihan hyvin.

Liekkö kuvat ihastuttivat seuraavana aamuna yhtä paljon, mutta sen illan fiilikseen samaistuisi kuka vain.

Klisee kuvat kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa, pitää pelottavan paikkaansa. Onhan sillä myös kääntöpuoli. Kuka tietää miltä kuvaaja on näyttänyt? Oliko ennen kuvan ottamista meneillään kauhea riitä, se peitetään hymyllä ja tekaistulla tunnelmalla? Kuva nukkuvasta poikaystävästä- tietääkö muut kuinka paljon kuvaaja häntä rakastaa?

Ne on pikkuseikkoja, jotka toisinaan eivät kuullu muille. Sanat eivät ole oleellisia.

Älypuhelimen myötä tallennan hetken, kun hetken kuviksi. Vielä viikonkin jälkeen mietin hymyillen sitä hetkeä vessassa. Siinähän minäkin olen ollut, ikuistamassa uuden vuoden alkamista. En unohda ikinä, miltä se tuntui.

En myöskään sitä, miltä se tuntui seuraavana aamuna. 

Nololta.

Tänään aamulla peilistä katsoi kahta viikkoa vajaa 24v nainen. Myönnettäköön ettei kaunista katseltavaa, mutta sillä mennään. Helvetin hyvin. 

Se tunne, kun viiden kuukauden ja 13 päivän jälkeen kirjauduin Lilyyn. Jestas sentäs, mitä tässä on oikein jännitetty?

Ja tiedättekös, soitin äidille.

Äidille soitetaan, kun on tiukka paikka. Kun syke on korkeella ja hyvänen aika niitä hetkiä, jolloin kamppaillaan vastaan maailman typerimpiä ajatuksia.

Se ei ole ratkaisevin. Ratkaisevimpiä on ne hetket, kun lopetetaan paskan jauhaminen. Tukiverkosto pursuaa kameran muistikortilta, tulevaa ei jaksaisi odottaa ja keittiöön levinnyt reajuustopurkki naurattaa itkun sijasta. Älkää toki ymmärtäkö väärin, äiti on edelleen hyvin oleellinen koko tässä kuviossa.

Kuviot on tukipilareita ja joskus elämäntilanteiden muuttuessa pelkää, että kartalta pyyhitään jo siihen piirretyt kokonaisuudet. Ne unohdettaisiin. 

Väärin. 

Ne nähdään uudessa valossa. Piirretään uusia viivoja ja rakennetaan uusia siltoja. Nautitaan.  

Joskus unohdin nauttia elämän pienistä asioista.

Tällä kertaa en unohda.

Se oli lupaus.