Ladataan...

Julkisuuteen, mediaan, pinnalle mahtuu aina yksi aihe kerrallaan. Ja kaikki vouhkaavat siitä. Aivan viime viikkoina se yksi aihe näyttää olleen hyvät ja huonot käytöstavat, Sikke Sumarin nostattama aihe lapsiperheiden ravintolakäyttäytymisestä. Juu-ei, en aio kirjoittaa siitä. Minun mielipiteeni tämän asian sopassa ei merkitse yhtään mitään.

Sen sijaan poimin Etelä-Ranskassa asuva Helenan blogista Chez Helena postauksen pinnallisista käytöstavoista, tervehtimisestä kotikadulla ja muutamasta ystävällisestä sanasta lähileipomossa. Helena kirjoitti Hesariin kolumnin, jossa kehotti ottamaan oppia ranskalaislasten käytöstavoista ja sai päälleen kuraa. Turha tervehtiminen kadulla on joidenkin mielestä pinnallista eikä syvempää ystävyyttä voi syntyä pintapuolisessa keskustelussa. Voi olla, näkökulmasta riippuen, mutta yhdellä lauseellaan blogipostauksessaan keskustelun pinnallisuudesta Helena osui nyt niin nappiin, että on pakko lainata:

”En osannut paikallisia tapoja ja podin yksinäisyyttäkin, mutta arvatkaapa mitä: näkymättömäksi en tuntenut itseäni koskaan”.

Näin minäkin olen täällä oloni kokenut.

Ympäristö reagoi.

Olen joku, jolle sanotaan hei.

Olen joku, jolta kysytään ystävällisesti how are you, vaikka vastauksella ei ole kysyjälle merkitystä.

Olen joku, jolta pyydetään tietä excuse me, please tai anteeksi, jos itse ollaan kulkuväylällä.

Olen joku yhteisössä, naapurustossa, toisille täysin merkityksetön, toisille jonkun niminen, joillekin se suomalainen ja joillekin vähän enemmän.

Olen joku. Olen ihminen. Olen kokonainen. Minut huomataan. Minua puhutellaan. Olen olemassa. Olen näkyvä. Siitä tulee kevyt olo. On helppo hengittää. Ympäristö näkee, huomaa ja samalla myös vartioi kaikkea mahdollista pahaa vastaan. Hymyilen takaisin. Ja vähintään tervehdin. Pyydän tietä ja pyydän anteeksi, kun tukin tietä. Joskus vaihdan myös muutaman pintapuolisen sanan kaupassa, kadulla, bussissa, koululla… Teen toiset näkyväksi. Se ei vaadi minulta mitään.

Jos haluat liittyä näkyvien joukkoon, aloita siitä ensimmäisestä vastaantulijasta kotikadulla, kaupassa, bussissa… Hymyile ja tervehdi. Nyökkäyskin riittää.

 

-Laura

 

 

                                           xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

                                               Seuraa blogia facessa, blogilistalla ja bloglovissa

Share

Ladataan...

- Mom, did you do your homework?

- Oh no, sorry! Again.

- Sun täytyy tehdä ne!

Poika oli vihainen jo toista päivää. Syystäkin! Hän oli laatinut minulle erinäisiä matikka-, kirjoitus- ja piirustustehtäviä ja olin luvannut tehdä ne pojan koulupäivän aikana.

Write a sentence of these words.

Meillä todella käydään koulua. Näiden omasta päästä keksittyjen tehtävien lisäksi meillä toki tehdään niitä oikeita kotiläksyjä ja kuten monessa muussakin perheessä, meillä kotitehtäviä tehdään yhdessä. Vastuuta lapsen oppimisesta sälytetään kotiin. On kunkin perheen oma asia, kuinka paljon haluaa kiinnittää huomiota koulutukseen ja lasten kotitehtävistä vastaa tietysti, kukas muukaan kuin perheen äiti. Useat työssäkäyvät, korkeastikin koulutetut, äidit tekevät osa-aikatyötä, jotta perheen arjen pyörittäminen on mahdollista. Naisen osaksi laskeutuu perinteisesti koti ja lapset, mies vastaa toimeentulosta. Naisten kolme- tai nelipäiväinen työviikko on tavallista, kuten myös osa-päiväinen työnteko sen reilun kuuden tunnin aikana jona lapset ovat koulussa, sillä kymmenvuotiaaksi asti heidät pitää kuljettaa mennen tullen. Lisäksi asiaan vaikuttavat järkyttävän kalliit päivähoitomaksut.

Koulussa huippulahjakkuuksia ei suinkaan hukata ja tehtävät ovatkin usein ihan älyttömän vaikeita lapsen ikätasoon nähden. Hyvää koulumenestystä varten peruskoulutuksen ympärille onkin muodostunut ihan oma markkinansa. Meilläkin kävi Ibrahim.

Ibbe, from Children Learning Centre or Online Education whatever it could be, staff-kortti kaulassa ja läppäri kainalossa, pyyhälsi ovesta sisään myymään lapsen oppimisen tueksi verkkokurssia englannista ja matikasta. Myyntipuhe oli vakuuttava, lasta testattiin, tehtävien taso määriteltiin lapsen kykyjen mukaan ja hienot oli tutorial-videotkin, mutta niin oli hintakin. Kolmen kuukauden online-kurssista saisi pulittaa £200 ja voin vain kuvitella kuinka automaatti vastaa ilmaisessa puhelinnumerossa. Ibbe lähti ilman diiliä. Mutta on siinä edelleen se pointti, että lapsen englannin kielen tiedoissa on väistämättä aukkoja, sillä nyt jo välimerkkien lisäksi opetellaan poimimaan lauseesta substantiivejä ja verbejä.

Koulu ei lähde tasa-arvon tavoittelusta. Luokalle ei voi jäädä vaikka tiedoissa olisi pahojakin puutteita ja se olisi lapsen oman kehityksen kannalta paras vaihtoehto. Lapset kulkevat koulutusputkessa ikänsä mukaan jo neljävuotiaasta alkaen. Kouluissa heikommin menestyviä kyllä tuetaan, mutta ei yhtä paljon kuin tasa-arvoiseen yhteiskuntaan perustuvassa pohjolassa ja heikompiosaisuus jää enemmän kunkin omaksi murheeksi. Oppimisen itsetunto alkaa muodostua hyvin varhain ja sen suuntaa voi olla myöhemmin vaikea muuttaa. Ero luokan parhaiten ja huonoiten menestyneiden välillä voi olla suuri. Onneksi on Ibbe! (Jos siihen on varaa). Valtakunnallisesti koulutkin on jaettu neljään tasoryhmään Outstanding, Good, Requires improvment & Inadequate riippuen siitä, kuinka koulu on pärjännyt ranking-testeissä. Vanhemmat valitsevat asuinalueita koulujen tason mukaan turvatakseen lapsilleen tulevaisuutta ja asuntojen hintataso kulkee käsi kädessä parempien koulujen kanssa. Alueiden eriytyminen on taattu ja sitä eriytymisen astetta on vaikea suomalaisesta näkökulmasta ymmärtää. Toisinaan tuntuu, että opettajatkin opettavat ja kannustavat mieluusti niitä, joita on helppo opettaa siis lahjakkaita lapsia. Hu-huu, Ibbeeee!

Ja tässä kaikessa monikulttuurisuuden ja eriarvoisuuden joukossa heiluu yksi suomalaispoika. Omilla kyvyillään ja vanhempien & koulun tuella. Ibben käyntikortti pöytälaatikossa. Taustalla on onneksi pitkä lapsuus, leikkiaika, ja oppimisen itsetunto alkaa muodostua vasta nyt. Ja vaikka tehtävät ovatkin haastavia, into oppimiseen on sisäsyntyinen, valtava, 7-vuotiaan lapsen halu tulla isoksi. Koulukypsyyttä.

Ja kypsänä äitinä minä menen tekemään nyt ne kotitehtävät. Write a sentence…

 

-Laura

 

 

                                           xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

                                               Seuraa blogia facessa, blogilistalla ja bloglovissa

 

Share

Ladataan...

Tilanteesta selvittyäni istahdin Park Roadin bussipysäkille hengähtämään ja varmistin heti, että selkäni ei ole ikkunan kohdalla. Halusin suojata selustani aivan konkreettisesti. Baby istui tyytyväisenä rattaissa ja oli täysin tietämätön tapahtumista. Olen kasvanut pumpulissa. Suomessa. Oppinut siihen, että ympäristöön voi luottaa. Että mitään yllättävää, radikaalia pahaa ei tapahdu. Sinisilmäinen, sitä minä olen. Ymmärsin sen keskellä poliisioperaatiota. En tiennyt kuinka toimia. En osannut sitä samaa rauhallisuutta mitä muut ympärilläni. 

”Keep calm and carry on”.

Kaikki alkoi leikkipuistossa viereisellä kylällä. Tutussa ympäristössä, siellä missä kuljemme lähes päivittäin. Kahdet tai kolmet poliisiauton sireenit eivät ole mitenkään epätavallista, mutta kun kuulee viidennet ja näkee yhtäkkiä koululaisryhmän uniformuissaan juoksevan puiston läpi, tajuaa että jotain on meneillään. Pelko oli jotain aivan uutta. Hätäännys, jota yritin parhaani mukaan peittää. Aloin seurata muita. Ihmiset katselivat ympärilleen, alkoivat kokoontua. Kaksi naista jutteli keskenään. Menin heidän luokseen. Kukaan ei tiennyt mitään. Paitsi aamulla tapahtuneesta random-puukotuksesta meidän omalla kylällä, joka on aina tuntunut erittäin turvalliselta, paremmalta paikalta kuin tämä naapurikylä. Lontoossa kylät seuraavat toisiaan katkeamattomana nauhana ja lähialueen ihmiset kuulevat helposti kaikesta poikkeamasta. Yhteisöt ovat tiiviitä. Puukotuksen uhrina oli liikennevaloissa seissyt nainen, tekijöinä kolme naista, jotka olivat ilmeisesti hyökänneet yllättäin takaapäin, huudelleet Allahia, mutta poliisin terroristiyksikkö sanoi, ettei tapaus ollut heidän heiniään ja tutkinta jäi paikallispoliisille. Manchesterin ja London Bridgen terrori-iskujen nostattama viharikos. Siitä minäkin tiesin. Tekijät olivat edelleen vapaalla. Koulusta oli tullut meili ja kaivoin uutisen yksityiskohdat paikallislehden nettisivuilta. Väki oli sitä mieltä, että poliisit saattoivat etsiä tekijöitä.

- Olen Skandinaviasta, enkä ole tottunut tällaiseen, kuulin itseni sanovan ja jatkoin, minun piti kävellä poikani koululle juuri tuolta suunnasta ja nyt en uskalla, jos siellä on vaikka jokin tilanne päällä.

- Harmi, ettei meillä ole autossa toista turvaistuinta vauvalle. Muuten olisin vienyt sinut sinne, vastasi minulle täysin tuntematon nainen.

Yhteisö oli heti tukemassa. Minusta näkyi hermostuneisuus, vaikka kuinka yritin peittää sitä.

- Kiitos, ei todellakaan tarvitse. Menen bussilla. Matka on vain muutama pysäkki.

Tunsin olevani kuin pieni mangusti, joka kurkkii kaikkiin suuntiin, koska en edes osannut paikallistaa vaaran suuntaa. Seurasimme tilannetta yhdessä puistoäitien kanssa. Kaksi poliisia luotiliiveissä käveli puiston läpi.

- Hei, excuse me, onko täällä turvallista? kysyin.

- Yeah, yeah, yeah!!!

Mikä kysymys. Tottakai ne tyhjentäisivät puiston, jos siihen olisi syytä. Soitin hädissään ystävälle ja pyysin häntä poimimaan poikani koulusta, jos en ehtisi sinne ajoissa. Puhuin enemmän kuin kuuntelin.

 

Kadulla arki jatkui normaalina. Ainakin muilla.

- Tule nyt. Vihreä valo palaa. Tuollaisia te nykyajan äidit olette.

Tumma nainen heitti läppää, kun kuljin puhelin kourassa lastenvaunujen kanssa. Liikennevalojen toisessa päässä kuului vielä hersyvä nauru ja hyväntahtoinen taputus olkapäälle. Kaikki näytti normaalilta. Ainakin muille. Netissä kerrottiin London Bridgen terrori-iskuun liitetyistä pidätyksistä Ilfordissa vain noin viiden kilometrin päässä. Se oli päivän suurin uutisaihe. Bussipysäkille pysähtyi kaksi poliisiautoa, kolmas vilkutti valojaan kauempana alamäessä. Iso osa kadulla liikkujista ei varmaan edes tajunnut koko poliisioperaatiota. Tai voi olla, ettei se edes ollut mikään kunnon operaatio lontoolaisten mielestä. Kymmenen poliisiautoa, hei. Poliisi nappasi naisen pysäkin penkiltä istumasta. Vieressä istunut äiti lapsineen ei edes ihmetellyt. Minä kurvasin tiukasti paikkani bussista ja toivoin, että perillä olisi rauhallista. 

Tapahtuneesta on kohta viikko. Kaikki hyvin. Tai ainakin suhteellisen hyvin. Kylillä puukotus puhuttaa vielä. Perusturvallisuuteen koskettiin, myös näiden tottuneempien englantilaisten. Kukaan ei uskonut rauhallisen kylämme kohtaavan tällaista hyökkäystä. Uhri joutui sairaalaan, mutta hän selviää. Tekijöitä ei tietääkseni ole saatu kiinni. Teon järkyttävyydestä huolimatta, elämä jatkuu normaalina. Silmät ovat nyt vaan vähän enemmän auki.

 

-Laura

 

 

                                                xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

                                                     Seuraa blogia facessa, blogilistalla ja bloglovissa

Share

Pages