Ladataan...

Elämä on siitä huikea, ettei koskaan tiedä mitä eteen tulee. Hyvässä ja pahassa. Moni haaveilee ulkomailla asumisesta ja toiset (lue: minä) toteuttavat sen vähän niin kuin vahingossa ;) Kun mieheni ilmaisi halunsa hakea töitä ulkomailta, keskustelu meni about näin:

"Jos onnistut, niin mikä ettei", sanoin.

Varsinaista syväanalyysiä... Olin utelias näkemään ja kokemaan toisenlaisuutta. Sitä paitsi, olin lähdössä vain mukaan. Kun tilanne oli paljon myöhemmin oikeasti käsillä, olo oli lähinnä innostunut. Ylimääräisiä jännitysmomentteja (kuten raskaus ja synnytys) kertyi mukaan matkan varrella. Ensimmäisen vuoden aikana iski tajuntaan se, että me todella asumme Englannissa eikä paluuta samaan ole. Ei ollut enää sitä samaa, mistä lähdimme. Vaikka meillä oli tuolloin yhä asunto Helsingissä, se ei palvellut tulevaisuuden näkymiä. Poju oli kovaa vauhtia kaksikielinen ja kouluikäinen, työt oli Lontoossa. Elämämme olikin vaivihkaa vaihtanut maata. Mutta se ei tapahtunut ristiriidatta.

Joku voisi sanoa, että ulkomaille muuttaminen on rohkeaa. Varmaan niinkin. Hyppy tuntemattomaan se on ja sitä kautta rohkeaa. Mutta jos sitä analysoi yhtä vahvasti kuin minä tein, niin silloin se on ennemminkin valinta. Joka itse asiassa osoittautui työlääksi valinnaksi. Enkä edes tarkoita kaikkia käytännön järjestelyä, kuten asumista, byrokratiaa, pakkaamista... vaan sitä kulttuurista erilaisuutta ja omillaan olemista.

On yllättävän kuluttavaa rakentaa kaikki aivan alusta. Luoda täysin tyhjästä koko arkinen elämä. Koko perheen kuviot. Sitä vain tultiin Paddingtonin asemalle matkalaukkujen kanssa, kuten eräskin tunnettu karhu, mutta vasta siitä hetkestä 'se varsinainen muutto' alkoi. Uuden omaksuminen, ympäristöön tutustuminen ja verkostojen hankkiminen.

Ihminen rakentaa asioita vanhan päälle, kulttuurisesti opittujen tapojen varaan, mutta kun muuttaa ulkomaille iso osa siihenastisista elämän perusasioista saa heittää koriin nimeltä "henkilökohtainen historia". On siitä korista joskus hyötyäkin, mutta paljon käyttökelpoisempaa on ne muuttokuormaan pakatut tavarat ja suhteet ihmisiin, joiden kanssa lähti. Turvaverkko on aluksi siinä. Kaikki muu on uutta. Yhtään ihmistä ei tunne, kieli ei ole oma, sanonnat tai aksentit voivat olla hyvinkin epäselviä ja omat tavat eivät sellaisenaan toimi. Tilanteita ei hallitse. Ei ymmärrä. Ottaa päähän, kun on niin neuvoton. On ihan pihalla. Orpona kuin Paddington. Uuden ymmärtäminen vaatii valtavasti joustamista, sinnikkyyttä, pieleen menemisen suvaitsemista ja jatkuvaa armollisuutta kaikkia ja kaikkea kohtaan, etenkin itseä kohtaan. Kyllä siinä aika ajoin tuntee yksinäisyyttäkin. Vaikka on ympärillä perhe, joka jakaa samaa uutta arkea. Ja onneksi on. Voisi olla kovin raastavaa kokea kaikki uusi aivan yksin. Parasta on ollutkin se, että olemme yhdessä mieheni kanssa saaneet jakaa, ihastella ja kauhistella asioita ympärillämme. 

Ruokakaupassa käynti aluksi on aikamoinen kokemus. Tuotteita tai niiden pakkauksia ei tunne ulkonäöltä, silmäilemällä löytää just ne hedelmät, leivän ja makaroonit ja mikä rasittavinta, hyllyjärjestyksen logiikka ei vastaa aiemmin opittua. Aikaa meni tuhottomasti perustarvikkeita etsiessä. Maito myydään jättikokoisissa muovisissa pulloissa ja sipsipussit ovat niin suuria, että niitä voisi käyttää tyynyinä. Ruisleipää on tasaisesti ikävä ja viimeksi eilen kaipasin yhtäkkiä valmiita kaalikääryleitä ja puolukkaa. *weird* Viiniä saa ruokakaupasta, tottakai - elämmehän sentään sivistyksessä - kuten myös perusapteekkituotteita, särkylääkkeitä jne.

Sosiaalisuus on aivan toista luokkaa. Kotikadulla tervehditään ja naapureiden kanssa kuuluu jutella, vaikka bussi odottaisi jo pysäkillä. Vähintään pitää ohimennen juostessa huikata perus how-are-you-good-good ja please-sanaa ei todellakaan saa unohtaa. Tuppisuu on törkeä. Ohikulkijalta voi kuulla ”I like your hat”. *Thanks* Hymyily auttaa, mutta suun avaaminen ja jonkun pienen nokkelan kommentin heittäminen on clever. Selitellä ei tarvitse. Ketään ei kiinnosta. Ihmiset hymyilevät paljon ja heittelevät pikkukommettejaan. Small talk ei ole oikeastaan edes rasittavaa vaan mukava tapa luoda yhteistä ympäristöä. Vauvoja pysähdytään ihailemaan. Muistan eräänkin turbaanipäisen miehen ruokakaupassa, joka tuli kertomaan, ettei vauvoilla ole polvilumpioita. Oli kuulemma katsonut ihan jonkun dokumentin aiheesta. Ahaa :) Kiinnostavaa, mutten osannut vastata siihen mitään fiksua - clever.

Lähes kaikkialla on aina joku. Harvoin on missään tilassa yksin. Väkeä ja ruuhkaa. Jatkuvasti jonotetaan. Kassaneitikin saattaa unohtua lukemaan asiakkaan juorulehden kantta kesken kaiken, kun silmiin osuu kiinnostava otsikko ja asiakas pakkaa ostoksiaan. Menee muutama sekunti extraa, eikä kukaan huokaile syvään mielenosoituksellisesti. Bussi jätti, mutta mitä siitä, aina tulee uusi. Pahimmillaan 20 minuutin päästä. Liikenne ja aikataulut on oma käsite. Aikaa saa kulumaan ihan tolkuttomasti paikasta toiseen siirtymiseen. Jopa ihan kauppareissuun. Onneksi bussit odottavat viime metreillä juoksevia, enkä koskaan ole nähnyt kuskin sulkevan ovia toisen nenän edestä. Se olisi lontoolaisille liian "rude" julkeaa ja joku saattaisi huudellakin penkistä kuskille. Liikenteestä selvitäkseen tarjolla onkin appejä, joista voi katsella parhaita reittejä - ja voihan sitä aina kävellä. Vettä sataa tasaiseen, mutta yleensä sellaisina suihkuina "shower", harvemmin sataa koko päivän. Lämpötilakin on pääsääntöisesti ihan siedettävä.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että meillä on lapsia, joiden kautta tutustuminen uusiin käy suhteellisen helposti. Verkostot piti silti luoda täysin tyhjästä ja niitä pitää jaksaa ylläpitää. Muutin maahan tukevasti raskaana ja sain ihan suunnattomasti extrahuomiota. Se oli oikeasti vaan kivaa. Vauvan kautta pääsin äiti-lapsi -ryhmiin, sain juttuseuraa, tosin en ihan sellaisia pysyviä ystäviä. Osittain johtuu tietysti siitä, etten enää jaksanut jauhaa niitä vauvajuttuja toistamiseen, sillä tiedän nyt, että ne lapset kyllä kasvavat ja elämässä on muitakin mielenkiintoisia asioita. Sen sijaan Pojun ystävien kautta olen löytänyt ympärilleni naisia, joiden kanssa voi käydä kahvilla, leffassa, syömässä tai jotain muuta leppoisaa. Lasten kanssa tai ilman. Olen ihan tyytyväinen, vaikka täytyy myöntää, että enemmänkin ystäviä voisi olla ja oikeasti kaipaan ihmisiä, joiden mielenkiinnon kohteet olisivat enemmän omieni kanssa yhtä. Osa uusista ystävistäni jakaa samaa kulttuurista ulkopuolisuutta, josta on helppo puhua, mutta sekään ei riitä loputtomiin. Olen iloinen siitä, että minulla on myös englantilaisia ystäviä ja asuinalueemme yhteisöllisyys on vahvaa. Yhtä lailla kuin perheellisyys tuo mahdollisuuden tutustua tai ystävystyä helposti, ystävien etsimistä rajoittaa sama asia, perheellisen ajanpuute. Tuttuja on paljon, mutta ystävystyminen onkin jo vaikeampaa. Kun minulla ei ole työyhteisöä, joka yhdistäisi, on samanmielisten keskuuteen pääsy vähän tuurista kiinni. Kaikesta tästä hyvästä huolimatta, omalla äidinkielellään, omien vanhojen suomalaisystävien kanssa vietetty aika vie edelleen voiton. Onneksi olemme saaneet sukulaisia ja ystäviä vieraaksemme. Ne ovat olleet monesti ihan pelastus. Huumori omalla kielellä ihanien ihmisten kanssa on vaan niin parasta!

Samaan aikaan, kun kaipaa sitä tuttua, on uskomattoman hienoa ajatella olevansa osa tätä monikulttuurisuutta, olevansa lontoolainen juuri nyt. Ei enää mikään turisti. On upeaa asua n. 45 min päässä maailman yhden metropolin keskustasta ja tietää, että ihmisvilinään pääsee minä päivänä tahansa helposti. Tykkään katsella ihmisiä, kun jokaisella on omanlainen tyylinsä olla juuri sellaisia kuin ovat. Erilaisuus jaksaa ihastuttaa. On helppoa myös rakentaa omaa identiteettiään ja ilmaista itseään juuri sellaisena kuin on, koska ympäristö ei normita tai määritä sitä, millainen minun tulisi olla. Rakastan tätä piirrettä lontoolaisuudessa.

Mutta sitten on vielä niitä vähemmän rakastettavia puolia. Vuosi sitten talvella keittiössämme pamppaili hiiriä ja kesällä takapihalla majaili suuri rottaperhe. Jes! Tätä just halusinkin. Oikein tilasin tämän. Edelleen pystyn helposti luettelemaan 10 outoa asiaa Englannista. Eikä lista jää tähän...

Ja yhä tulee niitä tilanteita, jolloin pitää hengittää syvään. Kuten viimeksi, kun palattiin viikon talvilomalta Suomesta. Helsingin asunto oli juuri myyty ja osa lomasta käytetty asunnon tyhjentämiseen ja luovuttamiseen, kotiinpaluulta olisi saattanut odottaa hieman enemmän. Loman aikana lämminvesiboileri oli hajonnut ja lämmitys oli napsahtanut pois päältä. Asunnossa sisällä oli +14C, ulkona muutama aste vähemmän. Lämmintä vettä ei myöskään tullut. Pitkän matkapäivän jälkeen ilta kahdeksalta alettiin puuhaamaan tulevaa yötä, miettimään kuka käy kylmässä ammeessa "suihkussa" samalla tapaa ämpärin ja kauhan kanssa kuin mökillä ja kuka jättää pesut väliin. Vettä sai sentään keitettyä. Onneksi reissua varten kirppikseltä hankitut toppavaatteet oli raahattu mukaan, sillä Baby nukkui yönsä toppapuku päällä ja me muut puettiin ainakin kolme kerrosta ennen kylmän peiton alle sujahtamista. Aamulla kouluun, töihin ja korjaaja saatiin iltapäiväksi. Me vietettiin Babyn kanssa aikamme kahviloissa ja kirjastossa - oli sentään lämmintä. Vielä pitkään sen jälkeen mietin joka kerta vaatekaapin ummehtuneen tuoksun äärellä, että mitä hullua me ollaan tehty. Kaapin perällä olleet kesäkengät olivat tänäkin keväänä homeessa. Tällä kertaa mitään ei lentänyt roskiin, pyyhin pahimmat pintahomeet vain pois. Maassa maan tavalla - kun kukaan ei oireile. (Fingers crossed)

Kuvassa Karhuherra Paddingtonin elokuvakoti :)

Jos ulkomaille muutto vaatii, niin kyllä se antaakin. Olen ehkä ollut yhden jos toisen pienemmän kriisin myllytyksessä viimeisten vuosien aikana, mutta olen myös oppinut aika lailla. Suurin ymmärrykseni lisääjä on ehdottomasti ollut uusi ympäristö, joka on pakottanut katsomaan samoja tuttuja asioita ja tapoja toisesta näkövinkkelistä. Olen ainakin jollain tasolla oppinut, että onneen ei ole yhtä tietä. Useinkaan asioita ei voi tehdä oikein tai väärin, niitä tehdään vain eri tavalla. Lopputuloskin on jotain sinne suuntaan. Ja suuntaa voi aina muuttaa ;)

Kaikista haasteista huolimatta, en vaihtaisi kokemusta missään nimessä pois. Tiedän jo nyt, että tulen ikävöimään tätä aikaa ja erityisesti tätä aluetta, jolla asumme. Tänne ne merkitykset ovat syntyneet. Lontoossa asumisella - lontoolaisuudella - tulee olemaan merkittävä rooli elämäni historiassa. London Baby syntyi täällä ja Poju aloitti koulutiensä täällä. Haikeus kuuluu asiaan näemmä minullakin, aivan kuten edellisessä postauksessa meidän kolmannen kulttuurin lapsillamme. Jossain vaiheessa tulee aika lähteä, tiedän sen, sillä minulle elämä on liike.

 

Laura xx

 

 

 

Share

Ladataan...

Asia on pinnalla. Heräsin katsomaan todellisuutta kesken Good Parenting Coursen - jonne siis olin päätynyt muutaman sattumuksen kautta - ja tulin myöntäneeksi itselleni, että lapseni ovat jo jollain lailla matkalaukkulapsia. Third Culture Kids, TCK. Asia, jota en ollut koskaan edes ajatellut ja yhtäkkiä se piirrettiin silmieni eteen. 

En ole koskaan ollut mikään suuri juurien vaalija ja itse asiassa muuttaessamme Helsingistä Englantiin koin helpotusta siitä, ettei minun tarvitse enää määritellä tarkkaan, mistä itse olen kotoisin. Voin vain todeta, olen Suomesta ja se riittää. Suomessa painin aina kotipaikka-määritelmän kanssa ja viime vuosina aloinkin todeta kysyjille, etten ole mistään kotoisin. Tavallaan se on totta ja yhtäaikaa ei. Kasvoin ja kävin kouluni Turussa, mutten koskaan ole kokenut olevani turkulainen. Jotain kulttuurista siinä on, jotain mitä ei ole ihan helppo selittää. Isovanhempani olivat evakko-karjalaisia ja vanhempanikin vain monen sattuman kautta Turkuun muuttaneita. Omista negakokemuksistaan johtuen äitini kielsi puolitosissan meitä puhumasta Turun murretta :) Noooh... kyllähän minä sen ymmärrän, mutta silti pihalla pelattiin nattaa hipan sijaan ja pyöriteltiin sormea korvan ympärillä ja hoettiin viri-viri-tööt-tööt. Saunan lauteilla istuttiin kuitenkin kuuppa kädessä ja sukua tavatessa jatkuva iloinen puheensorina ”miellä, miulla, siellä ja siulla” täytti tilan.

Turku on edelleen paikka, jossa vierailen ja jonne liitän lapsuusmuistoni. Ja onhan Turku kauniskin, hyvänen aika, seitsemän kukkulan kaupunki. Mutta, että kotoisin... Aikuisiällä olen asunut eri paikkakunnilla Etelä-Suomessa ja Helsingissäkin ehdin olla lähelle kymmenen vuotta ennen kuin huomasin vähän juurtuneeni. Se tapahtui esikoisen synnyttyä Kätilöopistolla. Nyt kun kysyn Pojulta, hänen juurensa on Helsingissä. Ja kyllä, Helsinki on myös minun Suomeni. Paikka, jossa haluaisin viettää Suomi-lomani.

On hienoa, jos osaa määritellä juuriaan. Silloin osaa myös määritellä identiteettiään. Ja juuri tähän heräsin tänään.

Matkalaukkulapsen määritelmä menee tiivistetysti näin: lapsi, joka on kasvatettu eri kulttuurissa kuin mistä hänen vanhempansa on kotoisin. Lapsi omaksuu eri kulttuurit, muttei koe mitään niistä täysin omakseen.

Tajusin, että lapsillani tulee väistämättä olemaan erilainen suhde Suomeen kuin meillä vanhemmilla. London Baby kavahti lunta talvilomalla, seisoi topattuna ja kylmästä täysin järkyttyneenä keskellä lumista pihaa eikä uskaltanut liikkua. Itkuhan siinä tuli. Ja sama kauhistunut ilme toistui, kun saimme Englannissa lunta. Hänelle tutuin ilmasto ja luonnollisin ympäristö on monikulttuurinen ja täyteen elämää pakattu Lontoo. Pojun suhde Suomeen on sentään konkreettisempi. Siellä on omia kavereita, serkkuja, isovanhempia ja muita tärkeitä ihmisiä sekä lukuisia tuttuja paikkoja. Silti olen alkanut hokea itselleni, että me emme Pojun näkökulmasta enää paluumuuta Suomeen. Muutto tulee olemaan tavallinen muutto, siinä missä mikä tahansa. Lapsi joutuu luomaan kaiken taas aivan alusta. Ei ole enää sitä päiväkotipoikaa. On kova työ luoda uudet verkostot ja hankkia uudet kaverit, vaikka kieli ja sitä kautta kulttuuri olisikin se ensimmäiseksi opittu. Hän teki sen jo täällä ja me kaikki tiedämme, että ilman kipuiluja suuret muutokset eivät tapahdu. Pirpana taas tulee hyppäämään täysin omituiseen ympäristöön. Ulkomaille. Vielä emme ole tulossa, mutta uskon edelleen vahvasti, että sekin aika koittaa. Ja mitä kauemmin olemme Englannissa, sitä enemmän lapsemme Suomesta ja sen kulttuurista vieraantuvat. Heistä tulee koko ajan enemmän kolmannen kulttuurin lapsia.

En oikein tiedä, mitä ajatella matkalaukkulapsuudesta. Asia ei ole musta-valkoinen. Juurilla ja juurtumisella on tarjottavanaan turvaa ja pysyvyyttä, mutta kovin on ajatuksia avartavaa ymmärtää maailman erilaisuutta. Nähdä monta erikoista elämystä ja kokea uusia juttuja, joihin ei Suomessa ikinä törmäisi. Tutustua toisista kulttuureista tuleviin, ystävystyä. Sanoa heipat. Useasti. Ikävöidä. Jatkuvasti ja vähän kaikkea. Tai entä jos identiteetin palaset jäävät pitkin maailmaa, eikä minuuden palapeliä saa oikein koskaan kasaan? Niin tai miltä se jälleen kohtaamisen riemu taas tuntuukaan? Onko sitä aina jotenkin puoliksi siellä, missä on? Ei ole oikeaa tapaa tai oikeaa ratkaisua, on vain näkökulmia ja ympäristön muokkaamia käsityksiä. Ja lopulta kaikkialla maailmassa yhteistä on ihmisyys.

Omien lasteni kohdalla voin ajatella, että heillä on toisensa. Heillä on jaettavana tämä pienen väestön kieli ympäristössä, jossa juuri kukaan ei sitä ymmärrä. Heillä on myös jaettavana englantilaisen kulttuurin tapoja, asioita jotka he tulevat sisäistämään ja pitämään täysin itsestäänselvinä. Samoja asioita tai tapoja, joita me vanhemmat tulemme oppimaan tai ymmärtämään, muttemme välttämättä sisäistämään. Sen minkä lapset poimivat hetkessä, aikuisilla voi viedä vuosia.

Miltä matkalaukkulapsuus sinun korvaasi kuulostaa? Tai oletko jopa itse samanlainen, kolmannen kulttuurin kasvatti? Ajatuksia...?

 

Laura xx

 

 

Kuvat: Pixabay

Share
Ladataan...

Ladataan...

Vaikka lapset ovatkin aina yksilöitä ja kullakin on oma tahtinsa, on vertailu silti kivaa. Eikö... ;)

London Baby on nyt reilu 1 1/2 -vuotias. Ikä, jolloin tahdonosoitukset alkavat ja meno on kova, mutta järkeä ei löydy vielä samassa mitassa. Kahden kielen ympäristö on jättänyt Babyllä puheen kirjaimelliset jalkoihin ja motoriset taidot ovat erittäin hyvin (lue: enemmän kuin tarpeen) kehittyneet. Tanssimuuvit ovat jokapäiväistä hupia ja juoksuaskeleet aivan kohta täällä. Neiti osaa laittaa kengät jalkaan itse, leikkipuiston tramboliinille pitää päästä hyppimään ja ruoka pitää ehdottomasti syödä omin avuin, sormin tai lusikalla. Lopun päivää vietämme todellakin *kiipeillen kaikkialle*. Onneksi Baby on aika taitava tässä, tosin vähän turhankin rohkea, usein kuin kissa puussa. Halailun ja pussailun lisäksi Baby on hoksannut kuinka kivaa on nippailla pinsettiotteella vaikkapa isoveljeä. Vetoketjut aukeavat käden käänteessä, kuten myös helposti vetämällä irrotettavat korkit. Uskomattominta lienee kuitenkin se, että pimulla on nyt jo aivan oikea kynäote hallussa. Hän asettelee kynän itse joka kerta oikeaan käteen etusormen, keskisormen ja peukalon väliin. Tussi on paras kynä - tietenkin - ja viikonloppuaamuisin on ihan mahtavaa yllättää puolihorroksessa torkkuvat vanhemmat ja käydä piirtelemässä lattioille, pöytiin, tuoleihin... 

Kielellisesti olemme iloisia siitä, että ne vähät sanat tulevat kuitenkin suomeksi. Englanniksi London Baby sanoo ainoastaan 'bye bye' [bai-bai] aikalailla oikein äännettynä. Ymmärrystä löytyy molemmilla kielillä, mutta puheen tuottaminen on selkeästi hidasta. Suomeksi sanaluettelo on aikalailla tässä:

Äiti = äiti

Isä = äiti

Kyllä = ei

Vettä = pettä

Maito = paito

Kiitos = kiikki

Keinua = kii koo

Kakka = kakka

Oho = ooooh

Anna = nanna

I Pad = pätee

 

Neidin maailmankuvan voi siis tiivistää: hän osaa sanoa 'äiti', hän ei osaa sanoa 'isä', mutta sen sijaan hän osaa sanoa 'I Pad'.

Kahden sanan lausettakin ollaan yritetty kuulostella. Jos ja kun sellainen kuuluu, se on: "nanna pätee". 

 

Mitä muut samassa iässä osaavat? Olisi tosi kiva kuulla!!!

 

Laura

 

Share
Ladataan...

Pages