Oodi vapaudelle

Ladataan...

Haikara tuo lapsen ja Maija Poppanen hoitaa sen. Englantilainen tyyli. Vauvat jätetään hoitajalle ja itse mennään aikuisten juttuihin. Töihin, juhliin, kavereille, galleriaan… Alan sisäistää täkäläistä vanhemmuutta.

Meille tulee huomenna uusi lastenhoitaja! Ei, en ole menossa vielä töihin vaan ihan mieheni kanssa illaksi hillumaan. Aikuisten seuraan! Bailuihin! Vihdoin!!! Ihanaa.

Kaipaan vapautta. Kaipaan omia juttuja. Arki lasten kanssa – no, se on sitä A-R-K-E-A! Myös ulkomailla! Ja kyllä, vanhemmilla on oikeus omaan elämään.

Kaiken eteen uhrautuva Muumimamma on suomalaisen äitimyytin kivijalka. Edelleen. En ehkä ole enää kunnon suomalaisäiti, sillä en tunne pienintäkään syyllisyyttä siitä, että jätän vauvani ja isoveljen täysin vieraisiin käsiin. Kahdeksan kuukautta vauvaa on hoitanut joko äiti tai isä. Siis 8kk! Ei yhtään ulkopuolista hoitajaa. Eikä äiti ole käynyt juuri missään itsekseen. Eipä olisi kunnon englantilaisilla mennyt näin. Eikä muuten ne kunnon englantilaisäidit olisi vauvojaan isälle jättäneet, paisti ne muutamat modernit. Vaikka en suostu syyllistymään, niin jännittää kylläkin. Mutta ihan toiset asiat.

Pahin pelkoni on se, että lapset eivät olekaan kotona, kun palaamme. Aivan järjetöntä. Mutta samalla myös pala todellisuutta. Ajatus, joka on syntynyt täällä suurkaupungissa. Paikassa, jossa ihmisiä on joka sorttia. Muistatteko vielä sen brittitytön, Madeleinen, joka katosi vanhemmiltaan Portugalin lomalla? Sitä tragediaa seurasi koko läntinen media. Se olisi kamalinta, mitä voisi sattua. Todennäköisyysprosentti on onneksi aika pieni, mutta kotimaassa se on vielä pienempi. Tunnustan, ajatukseni on pähkähullu. Silti se vaivaa. Enkä edes ole sitä tyyppiä, joka pelkäisi kauheasti asioita. Päästäni puuttuu jokin pala, jotta osaisin pelätä. En pelkää pimeää, en metsää, en käärmeitä, hämähäkkejä, en osannut pelätä tulla ulkomaille synnyttämään, enkä oikein ole osannut pelätä ihmisiäkään. Paitsi täällä, satunnaisesti. Tai no, pelko on edelleen voimakas sana. Sanotaan, etten luota kaikkeen mitä minulle puhutaan. Kai se on ihan tervettä, mutta sitten se menee myös yli.

Ja kun asuu ulkomailla, (ennestään tuntemattomat) Maija Poppaset on aina palkattava. Ei ole kotimaista tukiverkkoa eikä ehkä niitä tuttujakaan. Sitä ollaan aika lailla keskenään. Nyt en voi muuta kuin luottaa hoitajaan. Joka on ventovieras. Olen tavannut hänet kerran. Toivon todella, että lapsemme nukkuvat kun tulemme kotiin. Ja vaikka baby itkisi koko illan, se ei mene siitä rikki. Ei edes henkisesti. Olen vapaa! Riippumaton toisten unista, iltapaloista, hampaiden pesusta… Edes yhden illan!

*Tsippa-dippa-diii* Mikä tuo ääni päässäni oli? 

Me aikuiset niin tarvitaan tätä. Kärttymutsi kolistelee jo ovia. Teilläkin? Me ollaan valmiita panostamaan tähän summa rahaa ja iso kasa omaa luottamusta. Suosittelen tätä kaikille teille, jotka olette jumissa omissa ruuhkavuosissanne, eikä suvusta tai ystävistä ole avuksi, hankkikaa oma Maija Poppanen. Yksi tai vaikka kaksi. Napatkaa pala englantilaista vanhemmuutta. Laittakaa uhrautuva muumimamma hetkeksi uuninpankolle odottelemaan. Lähtekää tekin rimpsalle! Kotiin palaa iloisempi äiti, hyvässä tapauksessa onnellisempi pari. Onhan se finanssikysymys, muttei kuitenkaan niin iso uhraus, etteikö sitä kannattaisi tehdä. Se on valinta. Oma aika. Yhteinen aika. Oikeastaan koko perhe ja se, miten siitä pidetään huolta, on valinta. Kyllä ne rahat jostain saa kokoon ja vanhempien keskinäinen aika maksaa taatusti itsensä takaisin. Avioeron kohdalla viimeistään voi miettiä, mikä olisi ollut halpaa ja mikä kallista.

*Tsippa-dippa-dii*

Vapaushan se siellä jo kutsuu!

 

Share

Kommentoi

Ladataan...