Ladataan...

Kaupungit ovat kuin ihmissuhteita. Jotkut ovat ohimeneviä ja unohdettavia, toisiin jättää aina pienen palan sydämestään. Isoimman vaikutuksen tehneiden kaupunkien kanssa jaetaan yhteisiä muistoja ja omaa elämää on mahdotonta pitää niistä erillään.

Onnekseni kaupunkien kohdalla polygamia on sallittua, jopa suotavaa. Niinpä minulla on pellavapäinen naapurintyttö (Tampere), aina etäältä katseltu ihastus (Helsinki), yltiöcool ystävä etuuksilla (Tukholma), eksoottinen lomaromanssi (Tokio), ensisilmäyksellä syntynyt rakkaus (Berliini) ja lopulta se kaikkien odottama sielunkumppani (Manchester).

Ensikosketukseni Britanniaan ja sen kakkoskaupunkiin oli erinomaisen positiivinen, kun Manchesterissa riitti elämää ja katsottavaa. Vaikka ensimmäiselle yhteiselle matkallemme lähtenyt, paikan kuin taskunsa tunteva Tyttö sanoikin Manchesterin olevan enemmän elämistä kuin vierailemista varten, oli lyhytkin kosketus antoisa.

Eniten itseeni iski arkkitehtuuri. Rakastan kontrasteja suunnilleen kaikessa, mutta erityisesti kaupunkikuvassa ja niinpä paikat, joissa vieri vieressä on raskaita, vanhoja kivitaloja ja uuden vuosituhannen kevyitä lasipalatseja, vievät sydämeni aika nopeasti. Katseltavaa riittikin useaan otteeseen, kun erityisesti sisältäkin katsastettu, huikea John Ryland's Library, kaupungintalo ja St James Building saivat suun haukkomaan henkeä. Puitteet olivat siis kohdallaan.

Käytimme aikaa kaupungin kiertämisen ohella ennen kaikkea shoppailuun, syömiseen ja juomiseen, joihin jokaiseen löytyi useita mainioita vaihtoehtoja. Oma vaatekaappini parani Officesta valkatuista, täysmustista Converseista, halpis-Primarkin Back to the Future -t-paidasta, Afflecks Palacen kirpparilta bongatusta Popeye-paidasta ja Urban Outfittersilta löydetystä Viva Wolfin / the Rise and Fallin säkkipaitasesta. Lisäksi TK Maxxin alerekeistä yhytin itselleni yllättävän löydön — suoria housuja kammoksuvallekin Lagerfeldin siniset, prässätyt housut kun istuivat aika madmenisti. Topmanista ja Am Appystä pidin hurjasti, mutta niissä jäin lopulta tyhjin käsin.

Levyjen suhteen olin säästölinjalla. Piccadilly Records oli oikein tyydyttävällä indievinyylivalikoimallaan ykkösvalinta: täyteen ahdetusta seiskahyllystä löytyi Craft Spellsin täydellinen Party Talk ja tuliaiseksi Laura Marlingin osuva Goodbye England Covered in Snow. Ja aika nätti kassi. Vastapäätä sijainnut Vinyl Revival oli oivallinen myös  — kuten koko ihastuttava kaupunginosa, Northern Quarter. Vintagekaupat pörrättiin läpi, mutta ostoksia ei löytynyt lopulta edes suosikiksi päätyneestä Ryan's Vintagesta. Afflecks Palacesta löydetyt Mary Poppins -lp ja Disney-kokoelma-lp aiheuttivat tukahdutettua kiljumista ja silmien säihkyntää ja kirpparin omistaja oli puhetulvassaan yksi unohtumattomimmista karaktääreistä.

 

 

 

 

 

 

Northern Quarterin helmi ja yksi matkan kohokohdista oli Mr. Scruffin Teacup-kahvila — yltiösymppis teeluola herkullisilla juomilla ja ruoilla. Ihanuus!

Perjantaina oli tarkoitus ottaa lyhyesti tuntumaa kaupungin musiikkitarjontaan, kun Deaf Institutessa esiintyivät tänään Tavastialla soittava Sleigh Bells ja astetta upeampi Tennis. Loppuunmyydyssä pikkumestassa ei lopulta ollut kahdelle tilaa, vaikka yltiöavulias baarityttö koitti saada meitä listallekin. Vaan eipä hätää: korvaavaksi ratkaisuksi valkattu, Cornerhousen ensi-illassa pyörinyt Black Swan oli juuri niin loistava, kuin mitä Jennakin sanoi. Vuoden tai vuosikymmenen elokuvatapaus jo nyt.

 

 

Jälkeenpäin oli pakko päästä vieruspenkin natalieportmanesquen kanssa lasilliselle toipumaan — ja pikakierros Mansen baareissa olikin aika tyydyttävä. Suosikeiksi reissulla nousivat torstai-illan afterworkeihin passannut, tyylikäs The Room ja Deaf Instituten alakerran Trof (jonka Spoti-Fridayn biisiehdotuslappuun raapustettiin Jag Är En Vampyr ja lähdettiin yöhön pohtien, rakastuttiko kappale myös tuolla). Lauantai-illan överit koettiin The Venuessa, jonka perusvarmassa indiediskossa ei tunnettu Heaven's on Firea. Pyh! Oma kokemuksensa oli myös kotikaupunginosamme Levenshulmen Bluebell Inn, josta ammennettiin aitoa paikallispubin tunnelmaa.

Aika meni liian nopeasti, mutta joka päivään mahtui useampi unohtumaton hetki. Keskiviikkoiltana kaupungin valot, torstaina häikäisevä kaupungintalo, perjantaina gay villagen Viassa saatu viiksikehu ja hauistunnustelu, lauantaina vaikuttava, ahdistavaa historiaa henkinyt Salford ja sunnuntaiaamuna krapulan väliaikaisesti parantanut full English vegetarian breakfast.

Kaikkein parasta matkassa oli lopulta se, että se oli vasta ensimmäinen kerta. Seuraavaa kohtaamista ei tarvitse edullisen matkustamisen vuoksi odottaa loputtomiin ja katseltavaa jäi vielä vaikka kuinka.

Nähtäväksi jää, saiko Berliini rinnalleen kilpakosijan sen aktiivisimman elämänkumppanin sijasta päätettäessä. Manchesteriin kun voisi itsensä kuvitella myös.

Share

Ladataan...

Tänään heräsin Manchesterissa.

Olen elämäni ensimmäistä kertaa Englannissa, mikä on vähän omituista. Osin siksi, että tunnun olevan se vihoviimeinen nuorehko suomalainen, joka oman lyhyen Britti-ekskursionsa kokee. Osin siksi, että siihen nähden kuinka paljon englantilainen populaarikulttuuri kaikilla osa-alueillaan on minuun vaikuttanut, on ihmeellistä, miten päädyin tänne vasta nyt.

Ja erityisesti Manchesteriin.

Siinä missä nuoruusvuosien jalkapalloinnostuksessa ja Britpop-taistelussa Lontoo vei 6-0 (Arsenal vs. ManU, Blur vs. Oasis), epäilen Manchesterin olevan lopulta enemmän minua. Enemmän Öhmanchester.

Ehkä pelkästään siitäkin syystä, että kaupungista on kotoisin kolme levyä kymmenen parhaan listaltani. Nämä soivat päässä taukoamatta.

 

 

 

 

Kun eilen illalla kone kaartui kaupungin ylle ja valot toivottivat tervetulleeksi, sulkeutui useampi ympyrä. Tänne meidän pitikin tulla.

Share

Ladataan...

Vielä seitsemäntenäkin asuinvuonna suhteeni Tampereeseen on vähän kaksijakoinen. Toisaalta täällä tuntuu olevan niin vähän mitään – mielenkiintoisia ihmisiä, ylpeiltäviä paikkoja ja odotettavia eventtejä ei aina tunnu riittävän kovin monelle sormelle. Muiden pohjoismaisten kaupunkien rinnalla täältä tuntuu puuttuvan juuri sitä: skandinaavisuutta.

Toisaalta, kuten minua kauniimpi ja viisaampi jo joskus aikaa sitten sanoi, on Tampere juuri sellainen paikka, millaiseksi sen itse muokkaa. Sopivan kokoisessa kaupungissa on tilaa luoda ihan omia juttuja ja mahdollisuus saada ihmisiä innostumaan.

Yksi tuoreen ja huiman siistin We Are Home. -kollektiivin konsepteista on Tampere on okei., tamperelaisen kulttuurin vientihanke Turkuun. Ja ah, hyvältä näyttää.

Projektin avajaiskekkerit järjestetään Turun Klubilla jo huomenillalla, mutta previkkana ilmoille ilmestyi eilen DJ on okei. -minidokkari Mansen nykyhetken klubi- ja dj-kulttuurista. Riku Pentin nimeäisi mieluusti vuoden tamperelaiseksi.

Sydänala nykyiselle kotikaupungille lämpeni taas asteen tai pari. Täällä on kuin onkin juttuja, joista sopii olla ylpeä. Rintaa tekee mieli röyhistää siitäkin syystä, että omalla pienellä panoksellani olen paikallisessa klubikulttuurissa ollut mukana – aktiivisen kuluttajuuden lisäksi olen järkkäillyt Indiaaniklubiamme jo puolitoista vuotta ja päässyt kertaalleen myös Hang the DJ! -iltamiin soittamaan.

Hienoa työtä siis. Tuntuu siltä, että We Are Home. -porukasta voisi tulla se kolmas hehkuttelun aihe, kun Tampereesta on kyse – Gaean ja Hang the DJ!:n ohella siis.

Viime viikot olen purskahdellut luovuutta jokaisesta saumastani. En vielä tiedä, mitä se voisi olla, mutta tänä kesänä teen Tampereelle jotain uutta.

Share

Pages