Ladataan...

 

Viimeistään kolmantena festaripäivänä tunsi allekirjoittanut olonsa jo ihan rehellisesti vanhaksi. Jalkoja särki ja nukutti — paketista puuttuivat enää orastavasta iltapäiväsateesta oireilevat nivelet.

Onneksi sunnuntain ensimmäistä esiintyjää odottelikin melkoisella innolla; kuluneen vuoden puhutuimman artistin livenä näkemistä kun olin etukäteen odotellut valtavasti — taas ehkä vielä enemmän uteliaisuudesta kuin varsinaisesta faniudesta.

Teltalla Lana del Rey olikin sitten ehkä juuri niiden odotusten mukainen. Ulkoasultaan 50-luvun kotirouvan, hotellibaarin jazzlaulajattaren ja hyväksikäytetyn trailer trash -tyttären hybridi tuntui jotenkin valtavan omituiselta nähdä oikeasti livenä. Siinä se on: tyttö, josta kaikki ovat koko vuoden puhuneet. Puhtaasti keikkana esiintyminen ei ollut kummoinen, kappaleet olivat livenäkin liiaksi samasta muotista valmistuneita, livesovitukset jousikvartetistakin huolimatta pliisuhkoja — ja aina vähänkin vokaalisooloiluihin lähtiessään Lanan ääni heitteli miten sattui. Ehkä erikoisimmalta tuntui kuitenkin tunne siitä, että kaikki — siis kaikki — keikassa oli niin valtavan laskelmoitua. Tasaisestihan tätä viestiä on ensi-ihastuksen jälkeen joka puolella rummutettu, mutta nyt sen itse todella näki. Jokainen välispiikki, jokainen eturivin edessä, muun yleisön näkymättömissä vietetty hetki ja jokainen ilme tuntui mietityltä, harkitulta ja harjoitellulta. Ja silti: kaikesta näki, että Lana nautti jokaisesta hetkestä. Että Elizabeth Woolridge Grant oli juuri siinä missä halusikin olla.

Mielenkiintoinen, mielenkiintoinen keikka.

 

 

Lanapäissään vierähti ohi vielä the Jezabelskin. Teltan nurkilla vahdattiin seuraavaksi Icona Pop, joka rehellisesti sanottuna oli lähes hirveintä ikinä: kahden tytön ääriyksinkertaisia vokalisointeja tasabiittijumputuksella — vähän kuin LCMDF ilman niitä hyviä biisejä. Toisaalta, nopeastipa muistui tätä kirjoittaessa mieleen yhtyeen Ready for the Weekend -kappale vain yhdellä, parin viikon takaisella kuulemisella. Tarttuvaa kai siis ainakin.

 

 

Päälavan Destroyer kiinnosti lopulta aika vähän. Flow'ssa bändi oli peruskiva, mutta livenä materiaali vain tahtoo kyllästyttää hyvinkin pian. Niinpä tällä kertaa valtaosa huomiostani taisikin keskittyä vieressä saippuakuplia puhaltelevaan porukkaan — jonka taustamusiikiksi biisit vallan hyvin kyllä sopivatkin.

 

 

Intro-teltalle lähdettiin vähän ennen keikan loppua kuulemaan the War on Drugsia, joka itselleni oli entuudestaan tuttu vain Kurt Vilen ex-presenssistä. Kurtittakin bändi ihastutti valtavan paljon, yksinkertaisesti rakennetut, kauniit ja hauraat kappaleet kutoivat telttaan hienoa verkkoa, jota yksi viikonlopun parhaista valoista  rytmitti. Hieno keikka ja uustuttavuus.

 

 

Hippeilyjen jälkeen suunnaksi otettiin taas päälava, jossa odotettiin jo festareiden vakiovieras Erlend Øyea, tällä kertaa osana the Whitest Boy Alivea. Vaikka yhtyeen pehmeästi groovaavaan antiin on ollut aina helppo upota, tuntui sen suursuosio — aivan täysi päälavallinen heilumassa koko tunnin ajan — jotenkin uskomattomalta. Musiikki on hyvää, muttei ihan niin hyvää — joten ehkäpä se yksi ylimääräinen tekijä on juuri Øye. Keikkana yksi viikonlopun parhaista siis. Myös uusi materiaali vaikutti lupaavalta, ah.

 

 

Vähän ylipitkäksi menneen keikan jälkeen kävi lapsus ja telttaillut jälkipuolisko Zola Jesusista pääsi tyysti unohtumaan. Eipä harmittanut — etenkin kun suu oli täynnä herkullisinta seitanpihviä. Ehkä tähän väliin muutenkin mainos festareiden ruokatarjonnasta: kitsaalle, tuoretta arvostavalle kasvissyöjällekin se kun oli edelleen aivan ensiluokkaista. Pyhhyh Flow'n keitraajille: kun vitosella sai toinen toistaan täyttävämpiä kasvisannoksia tai isoimpaan roskaruokairstailunhimoon kahdella eurolla valtavan knobibrotin, oli allekirjoittanut kovinkin onnellinen. Paras paikka, tämä.

Yhdentoista aikaan suunta kääntyi viimeistä kertaa päälavan suuntaan. Justicen suhteen odotuksissa oli ennen kaikkea kunnon show — jonka ranskalaiset ehdottomasti toimittivatkin. Ennen kaikkea visuaalisesti keikka oli äärimmäisen komea ja kekseliäine valokikkailuineen jopa tyylikäs — ja kaikkia junttidiskoa huutavine vastakommentteja uhmatenkin: se myös kuulosti aika pirun hyvältä. Biiseissä oli sopivasti livevariaatiota ja rakenteessa pelisilmää. Koko puolentoista tunnin keikka olisi varmasti puuduttanut jo liiaksi, mutta reilu kolmen vartin pätkä oli vähän yllättäen isojen kehujen arvoinen.

 

 

Justicen vahtaamista verotti siis samaan aikaan teltassa soittanut Twin Shadow, jota ehdin näkemään puolikkaan keikan verran. Taannoisesta Tavastian-esiintymisestä oli kantautunut kehuja, ja oletettavasti samanlainen, viimekesäistä Flow-etäisyyttä isosti intiimimpi keikka oli nytkin tarjolla. Intensiivinen Five Seconds oli huikea, ja tulipa samalla todistettua ensimmäistä kertaa se ärsyttävin rock-klisee ikinä: kitaran lyöminen säpäleiksi. Tosin eniten taisi harmittaa se, että raadon sai mukaansa sijastani joku eturivin onnekas.

 

 

Justicen loppusointujen jälkeen viimeiset raidat tarjosi Yeasayer — kuten muistaakseni myös kaksi vuotta sitten. Vaikka soitto sinänsä ihan kelvollista olikin, tahtoi mielenkiinto kalkkiviivoilla jo pettää. Niinpä O.N.E.:kin tuli krebailtua vasta bussissa istuessa.

 

 

Kaiken kaikkiaan Melt! oli jälleen mainio festarikokemus. Useampi mainio keikka ja roppakaupalla hyviä sellaisia, parilla lupaavalla tuttavuudella varustettuna. Järjestelyt toimivat lähes poikkeuksetta hyvin — tai ainakin paremmin kuin kotimaassa. Ruoka oli herkkua ja kalja maistui. Ainoastaan yleisömäärän oletettu kasvattaminen harmitti: jos aika ei ole muistoja kullannut, oli toissavuonna iltakeikoilla huomattavasti väljempää kuin tällä kertaa. Itse kun en pahimmista tungoksista enää oikein välitä, tuli valtaosa ilta-akteista kuikuiltua tällä kertaa ehkä vähän turhankin takaa. Toisaalta, tilaa oli edelleen reilusti enemmän kuin vaikka siellä Flow'ssa, joten isompaan purnaukseen ei varmaan liene syytä.

Saa nähdä, kutsuuko Ferropolis ensi vuonna uudestaan. Hemmetin vaikea sitä on ainakin vastustaa.

Share

Ladataan...

Ilmassa on vähän sellaista fiilistä, että menossa on ehkä paras kuukausi / vuosi ikinä. Eilinen toi tullessaan asiakkaan / työpaikan mainiot kevätjuhlat Mattolaituri-Kuurna-Kämp-akselilla, paremman puoliskon entisestäänkin korkeiden hurmaavuuspinnojen korotuksen ja mieluisaa postia. Tänään luvassa on taas Helsinki-iloittelujen lisäksi lähipiirin ensimmäisen vastasyntyneen ihailua. Ja pakatakin pitäisi jo hiljalleen ensi viikon Pariisin-reissua varten.

Mutta niin, se posti!

 

 

Uudelleenosallistuminen oman vajavaisen kokemukseni mukaan parhaille festareille ikinä jäi vähän viime tinkaan. Facebook aiheutti taannoin sydämentykytyksiä, kun Melt! ilmoitettiin jo loppuunmyydyksi, mutta onneksemme liput kuitenkin ehdittiin saamaan. Vuoden tauon jälkeen koittaa siis paluu Ferropolikseen, jossa lavalla on aika monta kovaa juttua — ja muutama vielä ilmoittamatta.

 

Bloc Party olisi mahdollista nähdä Ruississakin, mutta kelpaa myös täällä.

 

 

Huiman levyn alkuvuodesta julkaissut Chairlift on yksi eniten odotettavia juttuja.

 

 

Sekopäistä herkkua tarjonnee Hudson Mohawke.

 

 

Vaihtelevia livetaltiointeja esittänyt Lana del Rey jännittää kovasti. Isoin rummutus on onneksi jo helpottanut, nyt voi ihan oikeasti keskittyä niihin biiseihin.

 

 

Tähtitaivasyö ja toivon mukaan jumalattoman iso M83, ihh.

 

 

Maailman parhaan stressityösoundtrackin isä koetaan elävänä ensi kerran. Squarepusher, ohoi!

 

 

Köpiksessä joulun alla ihastuttanut the Raveonettes ja ne miljoonat voltit.

 

 

Twin Shadow'n uusi Confess-albumi ilmestyy sopivasti heinäkuun alussa.

 

 

Uusiutunut Yeasayer houkuttaa kovasti.

 

 

... ja niin kovin monta muuta. Ah!

Share