Ladataan...

Melkein kaksi ja puoli vuotta kestänyt suhteeni Lilyyn päättyi toukokuussa, mutta kunnollinen ero jäi tekemättä. Populaarikulttuurin ihannoima closure puuttui.

Samalla tavalla eroamiselta tuntuu kalenteriin katsominen: elokuun viimeinen päivä kun tarkoittaa sitä, että kesä on jälleen väistämättä ohi. Vaikka lämmin ja pitkä syksy on parhaimmillaan lähes yhtä lempeä ja kesähelteillä ostettu alennusvillapaitakin on ehtinyt piipahtamaan mielessä useaan otteeseen, tuntuu ajatus kylmenevistä ja pimenevistä illoista vielä kovin lohduttomalta. Se oli minun syytäni, kesä. Palataan takaisin yhteen.

Bloggaamisesta ei lopulta pysyvää eroa tullutkaan, vaan musiikkilöytöni ja vuodatukseni siirtyvät jatkossa muiden mainioiden tyyppien seuraksi Rosvoihin. Sieltä se löytyy, vanha tuttu 1000 Sparks.

Hyvästi, Lily. Se oli hyvää, niin kauan kuin sitä kesti.

Share

Ladataan...

Lilyssä tuntuvat säännöllisesti puhuttavan sheivausaiheet, joten uskaltaudun kantamaan karvani kekoon kertomalla, että kävin eilen ottamassa brasilialaisen — tosin poskilleni. Tai oikeammin amerikkalaisen.

 

 

Parta on hieno asia ja sen mitan päivittäminen sitäkin hienompi. Välillä on mukava viihtyä rosvomitassa, nyt olo on puolestaan ihanan hämmentävä, kun posket ovat olleet yhtä sileät viimeksi joskus ysikuus.

Amerikkalaisen parranajon jälkimainingeissa parasta uutta amerikkalaista musiikkia. Wild Nothingin Nocturne oli yksi viime vuoden parhaista albumeista, joten toukokuussa julkaistava uusi Empty Estate -ep otetaan ilolla vastaan. Avauskappale A Dancing Shell lupaa hyvää. Animaatiovideon estetiikka tuo mieleen Valion vanhat mainokset.

 

Share

Ladataan...

Vuosi sitten käytiin Lahdessa soittamassa keikka ruotsalaisen Azure Blue -yhtyeen lämppärinä. Bändi kuulosti hyvältä silloinkin, mutta uusi The Road I Know -raita on askel vieläkin parempaan suuntaan.

Ajaton biisi ajanmukaisessa muodossa. Isolleen menossa, sanoisin.

 

 

Share

Pages