Ladataan...

Juhannuksen viereisenä sunnuntaina olin ristiäisissä, edellisenä pyhänä häissä — en kuitenkaan saman parin. Kauniit juhlat, mukavia ihmisiä. Rakkautta.

Erosin itse kirkosta muutama vuosi sitten, kun en kokenut olevani edes tapauskovainen, enkä sen jälkeen ole kirkollisissa tapahtumissa juuri käynyt. Toisaalta, en usein sitä ennenkään.

Nämä viimeisimmät kirkkokäynnit tuottivat kuitenkin outoa oloa. Vaikka en antipatioita luterilaisuutta kohtaan omaakaan, tuntui kristillisyyden määrä paikoin niin ylitsepursuavalta että olo oli kuin aikakoneella matkustaneella. Vieläkö näin oikeasti tehdään ja puhutaan?

Toisaalta, nyt oltiin kirkossa. Ja samalla, ei kirkon mielestäni pitäisikään maallistua ja muuttaa toimituksissaan alkuperäistä agendaa silkaksi sivuviitteeksi. Ajanmukaiseksi päivittyminen on hyvästä, mutta asiansa takana saa seisoa.

Kuitenkin, kun ihmisistä valtaosa ei uskontoa arjessaan juuri harjoita ja on muutenkin maallistunut, tuntuu uskonnon ylitsevuodattaminen elämän isoimpina päivinä ristiriitaiselta ja arkaaiselta. Joskus tekopyhältäkin.

Mitä esimerkiksi vihkimiseltä odotetaan — toivotaanko siltä omaan elämään epäpyhässä nykyajassa edes rahtunen hartautta — vai eikö kahden ihmisen epätodennäköisyyksiä päihittävä toistensa löytäminen olisi jo tarpeeksi eeppistä?

Kirkot ovat kauniita paikkoja. Molemmat kokemani juhlat olivat kauniita ja päähenkilöiden ympärillä leijunut tunnelma oikea. Yhtä kaikki, oma pesäeroni uskontoon tuntui kasvavan viikon aikana aiempaa selvästi isommaksi.

 

Share
Ladataan...