Ladataan...

Oi, nyt se on takana. Flow'n kolmas päivä jäi kahta edellistä kevyemmäksi, mutta paketoi viikonlopun silti hienosti kasaan.

Sunnuntain starttasi Ateneumin ämpärirumpali. Uuspaikkakuntalaiselle ilmeisen elävä legenda ei ollut entuudestaan tuttu, mutta viihdytti hetken. Tyyppi näytti itse olevan innoissaan ja, no, flow'ssa — mikä ilahdutti aika paljon.

Anniskelualueella istuskeltu Jukka Eskola Quintet jousilla varustettuna oli taas sitä totutun laadukasta Suomi-jaskaa, vaikkei ihan niin paljon innostuttanutkaan kuin Jo Stance. Välikuolemamusiikiksi kuitenkin piristävää. Toisin olisi voinut käydä Minä ja Ville Ahosen kohdalla, joka yhden kuullun biisin perusteella sai telttaan kyllä kiitettävästi ääntä.

Ensimmäistä kertaa nähty Rubik oli livenä kehujensa arvoinen. Biisit syöksähtelivät paitsi korviin, myös osin suoraan sydämeen. Klubikeikan kokisin näiltäkin mieluusti.

Illan isoin juttu itselleni oli epäilemättä Twin Shadow. Viimesyksyinen debyyttilevy on soinut sekä kaiuttimissa että päässä tiuhaan, eikä tyylikkäämpää tavaraa oikein tunnu löytyvän. Lavalla yhtye oli riisuttu ja välitön — tavallaan juuri sellainen, kuin mitä olisi pitänyt odottaakin, mutta mikä kuitenkin tietyllä tapaa yllätti. Parin suhteellisen läheltä seuratun päälavakeikan (Röyksopp ja Empire of the Sun) jälkeen lavan edustan väljyys ilahdutti — Kanyen odottelijat ilmeisesti malttoivat tulla paikalle vasta Twinsien jälkeen. Soundit olivat keikalla kohdallaan ja tunnelma ehkä vähän liiankin leppoisa — myöhäisempi ajankohta ja telttalava olisi ollut ehkä musiikkiin nähden jälleen suotuisampi. Yleisöltä huudatettu yy, kaa, koo, nee jäi mieleen.

Päälavan alkaessa täyttymään otettiin suunnaksi mustassa teltassa jo hetken soittanut Jamie Woon. Kevyttä soittoa tarjottiin tuollakin, mutta omissa korvissa Woon jäi kuitenkin vähän yhdentekeväksi. Night Air oli nätti myös livenä.

Kanyen suhteen strategiaksi valittiin ensin Battlesin pikatsekkaus — mikä osoittautuikin fiksuksi. Battles ilahdutti sinisessä teltassa huomattavasti enemmän kuin levyllä, soittajien intensiteetin ollessa erityisen kohdallaan. Vaikka Battlesissa yleensä rassaa se ylianaalinen tarkkuus, oli sen seuraaminen livenä oikein ilahduttavaa. Vähän yllättäen myös se festareiden äänekkäin kokemani keikka.

Reippaan puolen tunnin kuluttua päälavalle suunnattaessa yllätys oli aikamoinen, kun lava olikin tyhjää täynnä. Turhan kauaa diivailusta ei onneksi itse tarvinnut kärsiä, kun show lopulta kolme varttia myöhässä alkoi — ja sitä se todella olikin. Muutaman ensimmäisen kappaleen aikana lavasta vedettiin kaikki mahdollinen irti ja alkuminuuttien jälkeen olo itselläkin oli hengästynyt. Hienoa, hienoa.

Harmi vain, että musiikillisesti esitys tarjoili itselleni niin kovin vähän. Kaamean huonosti Kanyea ikinä kuulleena olin ollut siinä uskossa, että biiseistä iso osa olisi kuitenkin räppiä, mutta mitä vielä — loputon vokooderivollotus oli kyllä kaameaa. Erityisesti toiseksiviimeinen (?) Runaway (?) ei tuntunut loppuvan sitten ikinä.

Mammuttikeikan aikana annettiin vielä välissä mahdollisuus James Blakelle, jonka suhteen ennakko-odotukset olivat tosin lähinnä tasolla there's a limit to your blaah. En tiedä, kuinka mielettömän hienoksi keikka sitten lopulta muodostui, mutta neljän ensimmäisen biisin jälkeen olin saanut irti kaiken mitä halusin. Kun ei kolahda, niin ei kolahda.

Vaikka viimeiset keikat tarjosivatkin musiikillisesti itselle niin vähän, jätti vielä sunnuntaikin mukavan maun. Twin Shadow lämmittää edelleen, eikä Kanye tule hetkeen unohtumaan — isompaa ja komeampaa festarikeikkaa kun on aika vaikea keksiä.

Se herättääkin paljon ajatuksia. Flow oli tänä vuonna taas isompi kuin koskaan, enkä taida olla väärässä veikkaillessani, että kasvukäyrää hilataan pidemmälle taas ensi vuonna. Vaikkei Tuomas Kallion mukaan tapahtumalla olekaan pääesiintyjää — Flow itsessään on se main event — tuntuu hassulta ajatella, että nimekkäimmän esiintyjän puolesta on aika mahdotonta vetää enää isommaksi.

Mutta jännittää se ensi vuosi vähän jo nyt.

Share

Ladataan...

Vuoden jännittävin aamusurffailu on takana: Flow Festival julkaisi tänään kerralla ison kasan ensi elokuun esiintyjistään. Line-up huokuu isoutta ja komeutta, mutta omat fiilikset ovat kovinkin ristiriitaiset.

 

 

Eli Kanye, Kanye, Kanye.

M.I.A.:n viimevuotisessa keikassa ei tuntunut olevan kyse keikan näkemisestä, vaan M.I.A.:n näkemisestä. Sama lähtökohta taitaa olla itselläni Kanye Westin kohdalla — ehkä vielä potenssiin kymmenen. Kanyen keikan näkeminen ei juuri kiinnosta, vaikka joistain biiseistä olen pitänytkin, mutta show se tulee varmasti olemaan. Festarikesän isoin nimi on itselleni ainakin ennakkoon kuitenkin vain olankohautuksen arvoinen.

Q-Tipiä tunnen kovin huonosti, esiyhtye A Tribe Called Questiakin vain parin biisin verran. Varmaan ihan hyvä, mutta ei mitään ominta kauraa tämäkään.

Lykke Li kiinnostaa ja vetää ison lavan varman hienosti täyteen. Hyvä, helppo kiinnitys.

Röyksopp tulee Flow'hun omituiseen aikaan. Viime vuonna heppoisen Seniorin jälkimainingeissa buukkauksen olisi ymmärtänyt ja edellisvuonna Juniorin pohjalta se olisi ollut ihan ehdotonta, mutta nyt yhtye parivaljakko tuntuu vain varman päälle pelaamiselta, ihan kuten Air viime vuonna. Eipä silti, kiinnostaa nähdä — edellisestä kerrasta kun on jo, hui, yhdeksän vuotta.

Mogwai jättää vähän kylmäksi, enkä osaa sanoa paranisiko suhde lisäkuuntelulla. Iron & Wine ei yllättäen ollutkaan vain Nuorgamin aprillijuksutus, vaan ihan hieno lisä rosteriin.

Alkuvuoden olen ollut mielipiteineni paitsiossa, mutta todettakoon vielä täälläkin — James Blake on paskaa. Vuoden 2011 loungea. Hissimusiikkia dubstep-vaikutteilla. Suosiota en ymmärrä, artisti tuntuu väsähtäneimmältä jutulta ikinä. Olisitte ottaneet mieluummin Jamie XX:n.

Ariel Pink's Haunted Graffiti kiinnostaa hirveästi, viimevuotinen -albumi kun on soinut päässä tiuhaan. Mainiointa! Sama koskee the Pains of Being Pure at Heartia, jonka tuore kakkoslevy Belong vetää melkein vertoja debyytille. Yhtye on ollut aika korkealla bändit, jotka haluan nähdä -listauksessani.

Midlake tuli nähtyä viime vuonna kahteen otteeseen ja kelpaa yhä. Warpaint on sopiva siisteyshissuttelu mihin tahansa väliin ja Twin Shadow'ta laadukkaampaa albumillista popmusiikkia ei kovin moni ole viime aikoina tehnyt.

The Døn uunituore kakkoslevy on vielä kuulematta. Destroyer ei sano tässä vaiheessa vielä juuri mitään, vaikka intoilua onkin muissa jo etukäteen herättänyt. Janelle Monáe, Mayer Hawthorne & the County, the Budos Band, Sly & Robbie ja Junior Reid vahvistavat sitä ajatusta, että Flow on tälle vuodelle ottanut jonkinasteisen harppauksen viimevuotisen Pori Jazzin suuntaan. Eli vähän kauemmas minusta.

Klubipuolella Matthew Dear kiinnostaa, heikon kakkoslevyn julkaissut Hercules & Love Affair ei enää niin paljon — vaikka viime kesänä olikin livenä kelpo. Hassuttelunimiskenen Joy Orbison on siistiä päästä näkemään.

Kotimaiset nimet ovat aika ilmiselviä, mutta ihan sopivia lisiä. Tänä kesänä luvassa on kokonaan uusi lava, joten viime vuonna rassanneeseen tungokseen lienee ainakin jotain apua luvassa. Lisää akteja ilmoitellaan toukokuussa, eli eiköhän silloin tule tieto siitä Pulpistakin.

Kokonaisuutena kattaus jättää vielä kovin epävarman olon. Kiinnostavia nimiä on, mutta kun isoimmat aktit jättävät pääsääntöisesti vähän tyhjän olon, mietityttää kokonaisuuden kiehtovuus vielä aika tavalla. Perusfestarileimakin keikkuu jossain pelottavan lähellä. Kun toisaalta saman viikonlopun samansisältöinen Way Out Westkään ei ole toistaiseksi tuonut kummempia lisiä Göteborgiin, voi Flow vetää kuitenkin vielä pidemmän korren.

Share