Ladataan...

Lauantai jatkui samaan tyyliin kuin perjantaikin: muutama hieno keikka mainion yleistunnelman siivittämänä.

Delay Trees avasi sinisen teltan epäkiitollisimpaan mahdolliseen aikaan. Yhtye soitti totutun hienon keikan, ja onneksi ihmisiäkin valui hiljalleen sisään sitä kuulemaan. Before I Go Go -kasetti hallussa!

Pikatsekkaus Wine & Sapasin Timo Lassy Trioon osoitti tyyppien olevan samassa vireessä kuin ennenkin. Odotukset olivat jo kuitenkin telttalavan Reginassa.

Pitkästä aikaa livenä kohtaamani kolmikko veti hienon keikan, jossa yleisö oli täysillä mukana. Muutaman vanhemman biisin lisäksi kuultiin useamman kappaleen verran uutta materiaalia, eikä kokonaiskäsitys syyskuussa julkaistavasta Soita mulle -albumista mennyt ainakaan huonompaan suuntaan. Päätöskappale Jos et sä soita ei hullaannuttanut livenä ihan yhtä kovaa kuin nauhoitteena, mikä korjaantunee ajan ja paremman miksauksen myötä. Klubikeikkaa odottelen!

Magenta Skycodea kuultiin lopulta sivusta vain pari biisiä, kun korvatulppien noutaminen ja SIS. Deli -herkkujen syöminen vei aikansa. Ja sit Painssiin!

Ennakkoon odotettuna the Pains of Being Pure at Heart oli omien festareideni kohokohta, jota pääsin kuin pääsinkin eturiviin lempityttöjeni kanssa todistamaan. Soundcheckin aikana teki jo mieli vähän kirkaista koko fanipojan keuhkojen täydeltä, eikä olo keikan aikana helpottanut. Alkuun tyypit olivat joko jännittyneitä tai varautuneita, mutta neloskappale Heart in Your Heartbreakin kohdalla meno vapautui. Materiaalia tippui tasaisesti molemmilta pitkäsoitoilta — debyytin raitojen toimiessa ehkä livenäkin hitusen paremmin. This Love Is Fucking Right!, Young Adult Friction, Stay Alive — ja ah, kaikkein parhaimmalta kuulosti kyllä läpimurtosingle Everything With You. Heikoin biisi oli My Terrible Friend, jolla yhtye tuntui tavallisen tylsältä, 90-luvun college rockilta. Soittoaikaa olisi ollut tunnin verran, mutta jostain syystä bändi käytti siitä vain kolme varttia — eikä tullut takaisin hirmuisista taputuksista huolimatta. Higher Than the Starsin kun olisi vielä saanut kuulla...

Keikkahurmion jälkeen ihasteltiin hetki päälavan Jo Stancea, joka viiskulmalaisineen veti hienosti. Vokaalit tuovat kotimaisen jazzin all starsiin vielä yhden komean elementin lisää ja tätä toivoisi edelleen voimakkaammin maailmalle vietävän.

Rytmimusiikin kuuntelijana taidan olla nykyään nimenomaan vain sitä — tuon osaston keikkojen katselu ei tänäänkään houkuttanut liiaksi. Mayer Hawthorne kuulosti kyllä hyvältä useamman biisin ajan, mutta tyydyin nauttimaan siitä vain takana istuskellen. Hall & Oates -cover kuulosti täysin identtiseltä alkuperäiseen nähden, mikä herätti lähinnä ihan kiva / no joo -fiilikset.

Päälavalla piti hieraista silmiä useampaankin otteeseen, kun Iron & Wine olikin livenä jotain ihan muuta kuin mitä olin odottanut. Poissa oli sisäänpäinkääntynyt, pienieleinen folk — tilalla puhallinsoittimien ja semi-improvisoinnin sävyttämä, lähes big band -henkinen isottelu. Ja toimihan se, vaikkei lopulta itseäni pidemmäksi aikaa paikalle naulinnutkaan.

Lykke Lin peruminen oli sääli — itse näen onnekkaana neidon jo parin viikon kuluttua Tukholmassa, mutta monelle muulle keikka oli varmasti yksi päivän odotetuimmista. Päälavan tyhjyys aiheutti vieläpä aika tehokkaat ruuhkat jokaiseen muuhun paikkaan alueella.

Voimalakin pitänee tarkistaa kerran Flow'ssa, mutta alkutahdit Desto featuring Jimi Tenorista eivät ainakaan liiaksi säväyttäneet. Mustassa teltassa Tensnake toimi paremmin ja villitsi porukkaa tehokkaasti, ensin Lykke Li -remiksauksella ja heti perään Coma Cat -hitillään.

Janelle Monáe oli festareilla se juttu, josta olisi pitänyt varmaan innostua etukäteen — eikä vertaishehkutusten jälkeen epäilytä, etteikö keikka olisi ollut kova. Itse lähdin menemään kuitenkin paria minuuttia ennen keikan alkua. Edelleenkin enemmän musiikkia, jota kuuntelen mieluummin levyltä — nyt teki mieli uida ehkä vielä vähän vastavirtaankin.

Osaltamme illan päätti päälavan Empire of the Sun. Odotukset olivat sekavat — yhtäältä oli tiedossa, että kunnollisia biisejä yhtyeellä on vain neljä, mutta toisaalta keikkaylistyksiä oli kuulunut ympäri maailman. Lavalla duosta oli mukana vain Luke Steele (Nick Littlemore pysyy ilmeisesti Cirque de Soleilin mukana toisella puolen maailmaa), mutta rumpalin, kitaristin ja neljän tanssijan voimin puolikaskin duo toimi. Yhtye näytti juuri siltä miltä sen pitikin — siltä, että se tuli jotain toisesta maailmasta. Visuaalit olivat mahtavat, valot ja koreografiat mainioita ja kaikki ylimääräinen rekvisiitta ehdottomasti paikallaan. Yleisöä bändi ei villinnyt samalla tapaa kuin perjantainen Röyksopp — mikä selittynee nimenomaan materiaalin kapeudella. Show oli kuitenkin juuri niin hyvä kuin olin odottanutkin, ainoastaan harvahkot välispiikkaukset särkivät turhaan illuusiota. Tässä etäisyys olisi toiminut.

Lykke Lin perumisestakin huolimatta lauantai jatkoi samaa, varmaa linjaa kuin edellinenkin päivä. Ihmismassat ahdistivat liikkuessa keikkojen välillä, mutta muuten fiilis alueella ja itsellä oli koko ajan oiva.

PS. Saiko Tea Khalifa potkut kesken päivän? Peukut, jos.

Share

Ladataan...

Vuoden jännittävin aamusurffailu on takana: Flow Festival julkaisi tänään kerralla ison kasan ensi elokuun esiintyjistään. Line-up huokuu isoutta ja komeutta, mutta omat fiilikset ovat kovinkin ristiriitaiset.

 

 

Eli Kanye, Kanye, Kanye.

M.I.A.:n viimevuotisessa keikassa ei tuntunut olevan kyse keikan näkemisestä, vaan M.I.A.:n näkemisestä. Sama lähtökohta taitaa olla itselläni Kanye Westin kohdalla — ehkä vielä potenssiin kymmenen. Kanyen keikan näkeminen ei juuri kiinnosta, vaikka joistain biiseistä olen pitänytkin, mutta show se tulee varmasti olemaan. Festarikesän isoin nimi on itselleni ainakin ennakkoon kuitenkin vain olankohautuksen arvoinen.

Q-Tipiä tunnen kovin huonosti, esiyhtye A Tribe Called Questiakin vain parin biisin verran. Varmaan ihan hyvä, mutta ei mitään ominta kauraa tämäkään.

Lykke Li kiinnostaa ja vetää ison lavan varman hienosti täyteen. Hyvä, helppo kiinnitys.

Röyksopp tulee Flow'hun omituiseen aikaan. Viime vuonna heppoisen Seniorin jälkimainingeissa buukkauksen olisi ymmärtänyt ja edellisvuonna Juniorin pohjalta se olisi ollut ihan ehdotonta, mutta nyt yhtye parivaljakko tuntuu vain varman päälle pelaamiselta, ihan kuten Air viime vuonna. Eipä silti, kiinnostaa nähdä — edellisestä kerrasta kun on jo, hui, yhdeksän vuotta.

Mogwai jättää vähän kylmäksi, enkä osaa sanoa paranisiko suhde lisäkuuntelulla. Iron & Wine ei yllättäen ollutkaan vain Nuorgamin aprillijuksutus, vaan ihan hieno lisä rosteriin.

Alkuvuoden olen ollut mielipiteineni paitsiossa, mutta todettakoon vielä täälläkin — James Blake on paskaa. Vuoden 2011 loungea. Hissimusiikkia dubstep-vaikutteilla. Suosiota en ymmärrä, artisti tuntuu väsähtäneimmältä jutulta ikinä. Olisitte ottaneet mieluummin Jamie XX:n.

Ariel Pink's Haunted Graffiti kiinnostaa hirveästi, viimevuotinen -albumi kun on soinut päässä tiuhaan. Mainiointa! Sama koskee the Pains of Being Pure at Heartia, jonka tuore kakkoslevy Belong vetää melkein vertoja debyytille. Yhtye on ollut aika korkealla bändit, jotka haluan nähdä -listauksessani.

Midlake tuli nähtyä viime vuonna kahteen otteeseen ja kelpaa yhä. Warpaint on sopiva siisteyshissuttelu mihin tahansa väliin ja Twin Shadow'ta laadukkaampaa albumillista popmusiikkia ei kovin moni ole viime aikoina tehnyt.

The Døn uunituore kakkoslevy on vielä kuulematta. Destroyer ei sano tässä vaiheessa vielä juuri mitään, vaikka intoilua onkin muissa jo etukäteen herättänyt. Janelle Monáe, Mayer Hawthorne & the County, the Budos Band, Sly & Robbie ja Junior Reid vahvistavat sitä ajatusta, että Flow on tälle vuodelle ottanut jonkinasteisen harppauksen viimevuotisen Pori Jazzin suuntaan. Eli vähän kauemmas minusta.

Klubipuolella Matthew Dear kiinnostaa, heikon kakkoslevyn julkaissut Hercules & Love Affair ei enää niin paljon — vaikka viime kesänä olikin livenä kelpo. Hassuttelunimiskenen Joy Orbison on siistiä päästä näkemään.

Kotimaiset nimet ovat aika ilmiselviä, mutta ihan sopivia lisiä. Tänä kesänä luvassa on kokonaan uusi lava, joten viime vuonna rassanneeseen tungokseen lienee ainakin jotain apua luvassa. Lisää akteja ilmoitellaan toukokuussa, eli eiköhän silloin tule tieto siitä Pulpistakin.

Kokonaisuutena kattaus jättää vielä kovin epävarman olon. Kiinnostavia nimiä on, mutta kun isoimmat aktit jättävät pääsääntöisesti vähän tyhjän olon, mietityttää kokonaisuuden kiehtovuus vielä aika tavalla. Perusfestarileimakin keikkuu jossain pelottavan lähellä. Kun toisaalta saman viikonlopun samansisältöinen Way Out Westkään ei ole toistaiseksi tuonut kummempia lisiä Göteborgiin, voi Flow vetää kuitenkin vielä pidemmän korren.

Share