Ladataan...

Eka päivä Flow'ta koettu.

Vaikka alueelle jonottelu olikin ihan mukavan sujuvaa, otti oma lähtö niin hyvin aikansa, että French Films jäi tällä kertaa näkemättä. Alueen ekat kokeilut osuivatkin About Groupiin, joka tuntui edelleen piilotetun ohjelmaan.

Lyhyen kokemuksen mukaan se olikin ihan perusteltua. Missasin ekat biisit, joita varakorvaparini kehui astetta popimmiksi, mutta keikan keskivaihe oli vain tylsää jammailua. Ei lähtenyt.

Etukäteen puhkihehkutettu Destroyer toimi jo paremmin, samoin kuin lokaationsa. Nokian Blue Tent oli mainio tulokas alueelle, jonka laajennus oli muutenkin nappisuoritus — vaikkei tosin keikkojen jälkeisiin ruuhkiin ihan hirveästi auttanutkaan. Dan Bejar kavereineen veti paikassa leppoisan iltapäiväkeikan, josta jollain tapaa tuli mieleen sofistikoituneempi ja sisäsiistimpi versio muutaman vuoden takaisesta Sébastien Tellieristä. Kaputt sytytti odotetusti.

Kolmipäinen taistelu Matthew Dearin, Midlaken ja the Budos Bandin kohdalla päätyi lopulta ratkaisuun "siiderit + puolikas dear ja sit midlakeen". Tai niin piti päätyä. Siiderin kohdalla nirsoilin juuri niin pahasti kuin Virpi Salmikin veikkailisi — Strongbow'ta, yäk — mutta alkuun sivusta katsottu Matthew Dear vei keikallaan jalat alta ja lattialle, pitäen siellä loppuun asti. Biisit, joita en hirveästi edes tunne, toimivat livenä valtavan hyvin, yksinkertaiset biitit pakottivat heilumaan ja mainiosti kerrostuvat soundit miellyttivät. Kahden pennin mambonopettajan ulkoasulla varustettu Dear oli lavalla mahtavan vangitseva. Päivän kovin keikka ja juuri sellainen, mitä festareilta aina kaipaan: yllättäjä.

Nightsatania nähtiin sivusta niin vähän, että mitään siitä ei osaa tällä kertaa edes sanoa. Open Source Stage tuntui olevan ihan hauska lisä, vaikka ahtaaksi kävikin — saa nähdä millaisen tungoksen MC Taakibörsta tänään aiheuttaa.

Sinisellä teltalla Warpaint oli odotuksiin nähden varovaisen positiivinen kokemus. Bändin nimen mukainen sotaanlähtöasenne kuului, näkyi ja otti mukaansa. Biisejä vaivasi kuitenkin tietty junnaavuus ja materiaalin tasapäisyys, vaikka Undertow nousikin hienosti kamppailemaan vuoden festarianthemin tittelistä. Kokonaisuudessaan kelpo keikka.

Hercules & Love Affair jäi väliin, kun nälkä iski. Ongelman korjasti ihan kiitettävästi Groteskin vuohenjuustotaco (joka oli kyllä burrito), ravintolatason safkaa ravintolatason hinnalla.

Puoli yhdentoista aikaan ilta alkoi olla jo sen verran viileä, että Röyksoppista haettiin paitsi hyvää jälleennäkemistä, myös ihmismassojen lämpöä. Jälkimmäinen toteutui, vaikka tungos ja muutamat ärsyttävät tapaukset veivätkin alkupuolesta innostusta. Ensimmäinen sen sijaan... No. Röyksoppista on yhdeksässä vuodessa tullut isojen lavojen yhtye ja soundi on edennyt sen mukaisesti. Materiaalia tuli tasaisesti ja vanhin sykähdytti eniten — ajatella, että olin päässyt unohtamaan maailmassa olevan niinkin mahtavan kappaleen kuin Remind Men. Kappaleita oli livenä viety vielä astetta biittivetoisemmiksi ja puolenvälin jälkeen kuultu, ehkäpä improvisoitu kymmenminuuttinen "biisi" ei paljon muuta sisällä pitänytkään. Turhautti. Lavashow'kin oli vähän turhaa, eikä missään määrin näyttävää. Mutta kun lopussa ilmoille tuli Poor Leno, niin aika moni asia loksahti taas kohdalleen. Kyl mä teistä tykkään.

Aikataulu meni illan päätöksessä sen verran harmittavasti, että Joy Orbisonin joutui Ariel Pink's Haunted Graffitin varjolla missaamaan. Keikan kuluessa harmistus hälveni, Pinkit kun olivat sen verran kovassa vireessä. Killerialoitus Hardcore Pops Are Funilla oli livenä aivan tajuton ässä, eikä seurannut Round and Roundkaan pettänyt. Tunnin mittaisesta keikasta viimeinen kolmannes alkoi jo puuduttamaan, mutta sitä ennen yhtye ehti tarjoamaan monta hienoa hetkeä. Hyvät soundit ja hyvä meininki — jota taustavisut mukavasti tukivat, välillä savukiehkuroilla turhankin alleviivaavasti. Onneksi, onneksi Pink ei ollut tämän vuoden Girls.

Kaikin puolin oikein tyydyttävä avauspäivä. Ja kohta jatkuu!

Share

Ladataan...

Vuoden jännittävin aamusurffailu on takana: Flow Festival julkaisi tänään kerralla ison kasan ensi elokuun esiintyjistään. Line-up huokuu isoutta ja komeutta, mutta omat fiilikset ovat kovinkin ristiriitaiset.

 

 

Eli Kanye, Kanye, Kanye.

M.I.A.:n viimevuotisessa keikassa ei tuntunut olevan kyse keikan näkemisestä, vaan M.I.A.:n näkemisestä. Sama lähtökohta taitaa olla itselläni Kanye Westin kohdalla — ehkä vielä potenssiin kymmenen. Kanyen keikan näkeminen ei juuri kiinnosta, vaikka joistain biiseistä olen pitänytkin, mutta show se tulee varmasti olemaan. Festarikesän isoin nimi on itselleni ainakin ennakkoon kuitenkin vain olankohautuksen arvoinen.

Q-Tipiä tunnen kovin huonosti, esiyhtye A Tribe Called Questiakin vain parin biisin verran. Varmaan ihan hyvä, mutta ei mitään ominta kauraa tämäkään.

Lykke Li kiinnostaa ja vetää ison lavan varman hienosti täyteen. Hyvä, helppo kiinnitys.

Röyksopp tulee Flow'hun omituiseen aikaan. Viime vuonna heppoisen Seniorin jälkimainingeissa buukkauksen olisi ymmärtänyt ja edellisvuonna Juniorin pohjalta se olisi ollut ihan ehdotonta, mutta nyt yhtye parivaljakko tuntuu vain varman päälle pelaamiselta, ihan kuten Air viime vuonna. Eipä silti, kiinnostaa nähdä — edellisestä kerrasta kun on jo, hui, yhdeksän vuotta.

Mogwai jättää vähän kylmäksi, enkä osaa sanoa paranisiko suhde lisäkuuntelulla. Iron & Wine ei yllättäen ollutkaan vain Nuorgamin aprillijuksutus, vaan ihan hieno lisä rosteriin.

Alkuvuoden olen ollut mielipiteineni paitsiossa, mutta todettakoon vielä täälläkin — James Blake on paskaa. Vuoden 2011 loungea. Hissimusiikkia dubstep-vaikutteilla. Suosiota en ymmärrä, artisti tuntuu väsähtäneimmältä jutulta ikinä. Olisitte ottaneet mieluummin Jamie XX:n.

Ariel Pink's Haunted Graffiti kiinnostaa hirveästi, viimevuotinen -albumi kun on soinut päässä tiuhaan. Mainiointa! Sama koskee the Pains of Being Pure at Heartia, jonka tuore kakkoslevy Belong vetää melkein vertoja debyytille. Yhtye on ollut aika korkealla bändit, jotka haluan nähdä -listauksessani.

Midlake tuli nähtyä viime vuonna kahteen otteeseen ja kelpaa yhä. Warpaint on sopiva siisteyshissuttelu mihin tahansa väliin ja Twin Shadow'ta laadukkaampaa albumillista popmusiikkia ei kovin moni ole viime aikoina tehnyt.

The Døn uunituore kakkoslevy on vielä kuulematta. Destroyer ei sano tässä vaiheessa vielä juuri mitään, vaikka intoilua onkin muissa jo etukäteen herättänyt. Janelle Monáe, Mayer Hawthorne & the County, the Budos Band, Sly & Robbie ja Junior Reid vahvistavat sitä ajatusta, että Flow on tälle vuodelle ottanut jonkinasteisen harppauksen viimevuotisen Pori Jazzin suuntaan. Eli vähän kauemmas minusta.

Klubipuolella Matthew Dear kiinnostaa, heikon kakkoslevyn julkaissut Hercules & Love Affair ei enää niin paljon — vaikka viime kesänä olikin livenä kelpo. Hassuttelunimiskenen Joy Orbison on siistiä päästä näkemään.

Kotimaiset nimet ovat aika ilmiselviä, mutta ihan sopivia lisiä. Tänä kesänä luvassa on kokonaan uusi lava, joten viime vuonna rassanneeseen tungokseen lienee ainakin jotain apua luvassa. Lisää akteja ilmoitellaan toukokuussa, eli eiköhän silloin tule tieto siitä Pulpistakin.

Kokonaisuutena kattaus jättää vielä kovin epävarman olon. Kiinnostavia nimiä on, mutta kun isoimmat aktit jättävät pääsääntöisesti vähän tyhjän olon, mietityttää kokonaisuuden kiehtovuus vielä aika tavalla. Perusfestarileimakin keikkuu jossain pelottavan lähellä. Kun toisaalta saman viikonlopun samansisältöinen Way Out Westkään ei ole toistaiseksi tuonut kummempia lisiä Göteborgiin, voi Flow vetää kuitenkin vielä pidemmän korren.

Share