Ladataan...

Oi, nyt se on takana. Flow'n kolmas päivä jäi kahta edellistä kevyemmäksi, mutta paketoi viikonlopun silti hienosti kasaan.

Sunnuntain starttasi Ateneumin ämpärirumpali. Uuspaikkakuntalaiselle ilmeisen elävä legenda ei ollut entuudestaan tuttu, mutta viihdytti hetken. Tyyppi näytti itse olevan innoissaan ja, no, flow'ssa — mikä ilahdutti aika paljon.

Anniskelualueella istuskeltu Jukka Eskola Quintet jousilla varustettuna oli taas sitä totutun laadukasta Suomi-jaskaa, vaikkei ihan niin paljon innostuttanutkaan kuin Jo Stance. Välikuolemamusiikiksi kuitenkin piristävää. Toisin olisi voinut käydä Minä ja Ville Ahosen kohdalla, joka yhden kuullun biisin perusteella sai telttaan kyllä kiitettävästi ääntä.

Ensimmäistä kertaa nähty Rubik oli livenä kehujensa arvoinen. Biisit syöksähtelivät paitsi korviin, myös osin suoraan sydämeen. Klubikeikan kokisin näiltäkin mieluusti.

Illan isoin juttu itselleni oli epäilemättä Twin Shadow. Viimesyksyinen debyyttilevy on soinut sekä kaiuttimissa että päässä tiuhaan, eikä tyylikkäämpää tavaraa oikein tunnu löytyvän. Lavalla yhtye oli riisuttu ja välitön — tavallaan juuri sellainen, kuin mitä olisi pitänyt odottaakin, mutta mikä kuitenkin tietyllä tapaa yllätti. Parin suhteellisen läheltä seuratun päälavakeikan (Röyksopp ja Empire of the Sun) jälkeen lavan edustan väljyys ilahdutti — Kanyen odottelijat ilmeisesti malttoivat tulla paikalle vasta Twinsien jälkeen. Soundit olivat keikalla kohdallaan ja tunnelma ehkä vähän liiankin leppoisa — myöhäisempi ajankohta ja telttalava olisi ollut ehkä musiikkiin nähden jälleen suotuisampi. Yleisöltä huudatettu yy, kaa, koo, nee jäi mieleen.

Päälavan alkaessa täyttymään otettiin suunnaksi mustassa teltassa jo hetken soittanut Jamie Woon. Kevyttä soittoa tarjottiin tuollakin, mutta omissa korvissa Woon jäi kuitenkin vähän yhdentekeväksi. Night Air oli nätti myös livenä.

Kanyen suhteen strategiaksi valittiin ensin Battlesin pikatsekkaus — mikä osoittautuikin fiksuksi. Battles ilahdutti sinisessä teltassa huomattavasti enemmän kuin levyllä, soittajien intensiteetin ollessa erityisen kohdallaan. Vaikka Battlesissa yleensä rassaa se ylianaalinen tarkkuus, oli sen seuraaminen livenä oikein ilahduttavaa. Vähän yllättäen myös se festareiden äänekkäin kokemani keikka.

Reippaan puolen tunnin kuluttua päälavalle suunnattaessa yllätys oli aikamoinen, kun lava olikin tyhjää täynnä. Turhan kauaa diivailusta ei onneksi itse tarvinnut kärsiä, kun show lopulta kolme varttia myöhässä alkoi — ja sitä se todella olikin. Muutaman ensimmäisen kappaleen aikana lavasta vedettiin kaikki mahdollinen irti ja alkuminuuttien jälkeen olo itselläkin oli hengästynyt. Hienoa, hienoa.

Harmi vain, että musiikillisesti esitys tarjoili itselleni niin kovin vähän. Kaamean huonosti Kanyea ikinä kuulleena olin ollut siinä uskossa, että biiseistä iso osa olisi kuitenkin räppiä, mutta mitä vielä — loputon vokooderivollotus oli kyllä kaameaa. Erityisesti toiseksiviimeinen (?) Runaway (?) ei tuntunut loppuvan sitten ikinä.

Mammuttikeikan aikana annettiin vielä välissä mahdollisuus James Blakelle, jonka suhteen ennakko-odotukset olivat tosin lähinnä tasolla there's a limit to your blaah. En tiedä, kuinka mielettömän hienoksi keikka sitten lopulta muodostui, mutta neljän ensimmäisen biisin jälkeen olin saanut irti kaiken mitä halusin. Kun ei kolahda, niin ei kolahda.

Vaikka viimeiset keikat tarjosivatkin musiikillisesti itselle niin vähän, jätti vielä sunnuntaikin mukavan maun. Twin Shadow lämmittää edelleen, eikä Kanye tule hetkeen unohtumaan — isompaa ja komeampaa festarikeikkaa kun on aika vaikea keksiä.

Se herättääkin paljon ajatuksia. Flow oli tänä vuonna taas isompi kuin koskaan, enkä taida olla väärässä veikkaillessani, että kasvukäyrää hilataan pidemmälle taas ensi vuonna. Vaikkei Tuomas Kallion mukaan tapahtumalla olekaan pääesiintyjää — Flow itsessään on se main event — tuntuu hassulta ajatella, että nimekkäimmän esiintyjän puolesta on aika mahdotonta vetää enää isommaksi.

Mutta jännittää se ensi vuosi vähän jo nyt.

Share

Ladataan...

Monta hyvää tsekkauslistaa ja pakollista suosittelua on jo nähty, mutta ehkä yksi mahtuu vielä soppaan. Alla siis jutut, mitkä kannattaa mielestäni tulevan viikonlopun Flow'ssa erityisesti tarkistaa.

 

 

Perjantai

Jos tiuhaan keikkailevan French Filmsin liveistä ei ole vielä tullut ähky, kannattaa tämän hetken kovin kotimainen indieporukka katsastaa. Toimivat aina. Hot Chip -hurmuri Alexis Taylorin johtama About Group puolestaan on alkuillan piilotettu helmi. Chipiä orgaanisempaa ja perinteisempää soundia, jotain samaa kuin viimevuotisessa Broken Bellsissä.

 

 

Destroyeriin tutustumista välttelin jostain käsittämättömästä syystä  itse pitkään — äh. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Kaputt-albumin nimikkokappale on mitä mahtavin. Jos sunnuntainen Twin Shadow kolahtaa, kannattaa Destroyerinkin kärryyn hypätä. Kierompi ja elektronisempi Matthew Dear toiminee hyvin jatkoksi — tai fiiksestä riippuen klassisemman Flow-soundin mukainen the Budos Band. Tai Midlake. Ruuhkaa!

 

 

Synahevin taitava Nightsatan voisi valloittaa Open Source Stagen, pikakatsaus siis. Yhdeksäksi sitten telttaan katsastamaan Warpaint, joka on jättänyt hypeen nähden levyllä vielä vähän kylmäksi — toivottavasti live korjaa asian.

Kympiltä puskee taas hikeä ja vaikeita valintoja. Hercules and Love Affair tarjonnee ihan kelpo tanssailut, vaikkei uusi materiaali ole hetkauttanutkaan. Kovaa valuuttaa Suomen ulkopuolellakin oleva Teeth kannattaa nähdä — eikä MF DOOM ole ollenkaan huono paikkaaja peruuntuneelle Q-Tipille.

DOOM vetänee joko kovin lyhyen setin — tai Röyksopp tulee lavalle kolmen vartin kuluttua aika kevyillä kantamuksilla. Norjalaisten buukkaus tuntui epäajankohtaisuudessaan yllättävältä, mutta fanipoika sisällä odottelee innoissaan best of -festarikeikkaa. El Guinchoa olisi kiva ehtiä vilkaisemaan pikaisesti ennen 'soppia.

Perjantain odotetuin akti monessa osoitteessa lienee Ariel Pink's Haunted Graffiti — ja itselläkin odotukset yhtyeen psykeindielofirokkia kohtaan ovat korkealla. Erinomainen päätös illalle...

 

 

... jos ei intoudu antautumaan vielä illan päätteeksi Joy Orbisonille.

 

Lauantai

Lauantai startataan taas erinomaisilla kotimaisuuksilla. Toivon mukaan tuoreen kasettijulkaisun mukanaan tuova Delay Trees on aina mitä mainioin, upeasti soundiaan uudistanut Regina tulee nähtyä ekan kerran pitkästä aikaa ja Magenta Skycode vetää toivottavasti pidemmän keikan kuin Ruississa.

Muttei liian pitkää. Seuraavana Nokia-teltan nimittäin valloittaa itse eniten odottamani bändi, newyorkilainen the Pains of Being Pure at Heart. Vaikka kehuttu kakkoslevy ei itselle olekaan yhtä kova kuin astetta nuorempi ja naiivimpi debyytti, on lupa odottaa jotain mahtavuutta. Eturivi kutsuu.

 

 

Pikkuviisarin edetessä seitsemään heittäytyy aikataulu taas epikseksi. Toisaalta paluuta tehnyt the Dø voisi ihastuttaa — mutta telttaileva Mayer Hawthorne ei myöskään harmittaisi. Ja jo puolen tunnin kuluttua mahdollistaisi päälavan Iron & Wine festareiden partafolk-kiintiön täyttymisen, kun edellisen päivän Midlake tullee skipattua.

Seuraava nähtävyys on keväällä kakkoslevyllään suurimmaksi osaksi ihastuttanut Lykke Li — naissooloilijat kun kiinnostavat livenä aina. Sama pätee Janelle Monáeen, vaikka lajityyli ottaakin ehkä harppauksen itsestäni kauemmaksi.

 

 

Päälavan lauantain päättävä Empire of the Sun ei sekään tunnu ajankohtaisimmalta poiminnalta, mutta biisit hytkyttävät edelleen. Odotuksissa myös se festareiden visuaalisin keikka.

Festarikunto ratkaisee, kuinka loppuillan käy. The Human League kiinnostaa vain varovasti, Pantha du Prince ehkä vähän enemmän.

 

Sunnuntai

Päätöspäivänä voisi vaikka nukkua vähän pidempään. Ensimmäinen varsinainen kutkuttelija on Minä ja Ville Ahonen, joka viime viikonloppuna oli soolona varovan lupaileva. Enemmän kuitenkin innostuttaa jo seuraavaksi koittavan Rubikin näkeminen — vihdoin ja viimein.

 

 

Välissä voisi katsastaa sisältöä jakavan Eero Johanneksen. Sunnuntain kohokohta on kuitenkin päälavalle kipuava Twin Shadow. Etukäteenkin jo hykerryttää! Jamie Woonin lopputahdeillekin ehdittäneen vielä hyvin.

 

 

Battles olisi ihan kiva nähdä, ja vaikka Kanye West ei sinällään hirveästi kiinnostakaan, mennee miehen livekokemus jo yleissivistyksen piikkiin. Odotan show'ta, vähempään en tyydy — enkä todennäköisesti tule pettymään.

James Blake ei riehaannuta, eikä välttämättä pidä alueella pilkkuun asti. Sopiva jäähdyttely kuitenkin — ja kelpo päätös ohjelmalle.

 

Muut

Flow'n ruokatarjonta paranee — ja kiinnostaa — vuosi vuodelta enemmän. Four Seasonsin, Groteskin ja New York Ninjan listat houkuttelevat eniten, mutta ehdottomin Flow-herkku on tietysti se Nakin vegehodari Can U West -sooseilla.

Nuorgamin Flow-kisastudio Aksun taustamusiikeilla pitää toivottavasti sisällään myös Oskari Onnisen oranssissa pikkutakissa. Varovainen rokkipoliisivaroitus, mutta samaan aikaan myös -suosittelu!

Alueelta löytyy bändien lisäksi vaikka kuinka paljon katsottavaa. Kun oma aikataulukin tuntuu ensi kertaa pitkään aikaan sisältävän taukoja, voisi tällä kertaa kokea jotain muutakin. Vaikka sirkusta.

Alue tuntuu ainakin kartan perusteella väljemmältä kuin viimeksi. Edellisvuoden ryysikset ahdistivat, tällä kertaa päästään toivottavasti helpommalla.

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä: Flow'n bajamajat hakkaavat kaikkien muiden festareiden käymälät. Usko pois!

Share