Ladataan...

Viikonloppu ei kartuttanut allekirjoittaneen altsupinnoja: Euroviisut ja lätkät kun tuli tapitettua mitä tiiviimmin.

Suomiöverit siis — mutta niin kovin positiiviset sellaiset! Pahoittelut kirjoitusasusta, mutta noin termi näytti kuvaavammalta.

Ensin mainittu oli pettymys. Omasta mielestäni Paradise Oskarin biisi oli — kun sen vihdoin semifinaaleissa ekan kerran kuulin — aivan erinomainen. Lapponian ja Marioneiden ohella parhaiden suomalaisviisujen joukossa.

Vaikka viisupärjäämisen ja hyvän musiikin korrelaatiosta voikin olla montaa mieltä, ovat koukuttavimmat biisit niitä, jotka poikkeuksetta pärjäävät — ja Suomella sellainen oli. Ensimmäinen esiintymispaikka riehakkaan avauksen ja muiden, näyttävämpien liveilyjen välissä ei riisutulle tyylille ollut kuitenkaan helppo, viimeisenä esiintyjänä pisteitä olisi voinut ropista ihan eri tavalla. Miinusta kuitenkin ehkä tarpeettomankin vaatimattomasta lavashow'sta.

 

 

Lenan Lykke Li -henkinen Taken by a Stranger oli oma viisulempparini, Serbian ja Sveitsin biisien ohella. Ja voi, kuinka se on kaunis. Kokonaistaso oli omaan korvaani heikompi kuin viime vuonna — voittaja oli peruskoukuttavuudessaankin melkoista hattaraa ja Ruotsi tuotti erityisen ison pettymyksen.

 

 

Eilinen puolestaan...

Aloin katsomaan arvokisajääkiekkoa Lillehammerin Olympialaisissa '94. Kuuntelin pelejä radiosta ja upposin peliin koko yhdeksänvuotiaan innolla. Kun siihen asti olin karttanut kaikkea urheiluun liittyvää hyvinkin tiiviisti, muuttui kaikki kertalaakilla.

Kansallisromanttisesti suosikkipelaajaksi valkkautui puhtaasti nimen perusteella Koivu.

Kultajuhlaa '95 ihastelin televisiosta ja olin lajiin jo täysin haksahtanut. Sittemmin kevään kisoista tuli valtavan iso juttu ja imin itseeni kaiken mahdollisen tiedon aiheesta. Avuttomana luistelijana en itse lähtenyt pelaamaan, enkä pitkäjänteettömänä innostunut liigoista, mutta arvokisoissa oli aina sitä jotain.

MM-kisojen, Olympialaisten ja World Cupin finaalitappiot vetivät aina nyreäksi. Pessimistiä minusta ei kuitenkaan tullut, vaan jokaisten kisojen alussa olin entistä varmempi uudesta mestaruudesta.

Kunnes sitten eilen.

Yläasteella ostettu, vanhemman Koivun Canadiens-replikaattipaita päällä, kasvot semi-ironisesti sinivalkoiseksi maalattuina jännitin niin maan tavattomasti, revittelin äänijänteitäni ja riemuitsin täydellä sydämelläni. Mestaruus tuntuu oikeasti aika isolta jutulta. Samaa mieltä oli aamuyöllä koko ääriään myöten täynnä ollut Tampereen keskustori: näky, jota ei voinut olla ihailematta.

Tarinalliselle ihmiselle hienoimman jutun mestaruudesta tekee juuri aika. Kultamitalit pokanneista pelaajista suurin osa oli kuusitoista vuotta sitten kaltaisiani pikkupoikia, jotka mestaruuden jälkeen juoksivat ulos toistamaan Peltosen hattutemppua ja Jutin pumppaustuuletuksia uudestaan ja uudestaan. Kun nuori yllättäjäjoukkue teki eilen melko uskomattoman tempun, sulkeutui taas niin kovin moni ympyrä. Niin YLEn, Mertarannan, Koivujen ja oman jääkiekkofaniutenikin kohdalla.

Ja mikä parasta, se tapahtui taas juuri oikealla tavalla. Tarinallisuus, ah.

 

Share