Ladataan...

Recap: Belle and Sebastian on yksi lempiyhtyeistäni ja If You're Feeling Sinister ensimmäinen albumi, jonka myöhäisherännäisesti yhtyeeltä kuulin. Lukemattomat yökävelyt Kaukajärvelle menivät rutkasti nopeammin Stars Of Track and Fieldin, Mayflyn ja Seeing Other Peoplen tahtiin. Valtavan, valtavan tärkeä levy edelleen.

Pitchfork Classic -sarjan uusimmassa jaksossa pyöritään tunnin verran yhtyeen ja levyn ympärillä. Kerrotaan tarinoita, jaetaan muistoja.

 

 

Tunnin mittainen dokkari on ehdotonta katsottavaa fanille, kevyt uppoutuminen ei-vielä-sellaiselle.

 

 

Jälkeenpäin yhtyeeltä vieläkin rakkaammaksi ovat tulleet paitsi Tigermilk-debyytti, myös alkupään ep:t ja singlet, horjuvat äänitykset ja epävireiset laulut. Loppuun vielä muutama kaikkein ihanin.

 

Share

Ladataan...

Uliuli, ystävät hyvät. Perjantaissa mennään ja siksi vaihteeksi kattaus viime aikojen videoparhaimmistosta.

 

Another — Maika

Another saattaa hyvinkin olla paras nurkan takaa tullut juttu, jota ole(n/t) hetkeen kuullut. Aavistuksen Erlend Øyelta kuulostavat vokaalit ylimääräisellä kaikurakkaudella, simppelit groovet ja hiottu tuotanto. Nätti uusi videokin! Tammikuussa tullut levy jaossa ilmaiseksi Bandcampissa! Nothing but net!

 



 

 

Big Wave Riders — Sunny Season

Kaveribändin mainio Life Less Ordinary -lätty ilmestyi tänään. Paitsi soundillisesti, niin näemmä myös video-osastolla kumarrellaan Brittein saarille kahden-kolmenkymmenen vuoden taakse. Komea biisi, josta erityisesti synasoundit sykähdyttävät.

 

 

 

Grimes — Genesis

Syssymmällä Korjaamolle saapuvan Grimesin uusi video jo vanhemmasta biisistä olisi muuten ehkä oudoin ikinä, mutta vahvahko itsetarkoituksellisuuden sivumaku tiputtaa viehätystä. Ysäriestetiikkaa tässäkin — sitä kauheampaa sellaista.

 

 

 

 

Jens Lekman — I Know What Love Isn't

Muutaman viikon kuluttua Helsinkiin saapuvaa Jens Lekmania odotellaan herkeämättä — vielä kokonaisuudessaan kuulematonta uutuuslevyä myös pienellä huolella. Aiempi fiilis on vähän hakusessa, vaikka uudetkin kappaleet kuulostavat... no, miellyttäviltä. I Know What Love Isn't on vähän liian Bo Kaspers Orkester, vaikka muutaman tutulta tuntuvan nokkeluuden sisältääkin.

 

 

Mukaan vielä totutusti yksi vanha lemppari. Olisko se  vaikka vaihteeksi Bellesebun paikka? Kirjastotyttöi!

Belle and Sebastian — Wrapped Up In Books

 



 

Share

Ladataan...

 

Tänään maailmalla — tai internetissä — vietetään neljättä kertaa Just Vinyl Dayta: päivää, jolloin kuunnellaan pelkkiä vinyylilevyjä.

 

 

Itse olen harrastanut mustan kullan keräilyä puoli vuosikymmentä. Vanhempieni hyllyistä nappasin ensin muutaman kiekon Anttilasta ostetun levarin pyöritettäväksi. Beatlesin livelevy, Lennonin Imagine ja pari randomjazzia saivat toimia kokoelman aloittajina.

Ensimmäinen nyyli, jonka itse ostin, oli Husky Rescuen Nightless Night -single. Olin katsomassa yhtyeen keikkaa Tampereen Klubilla alkuvuodesta 2007 — oletettavasti ensimmäinen eksymiseni Klubille — ja samoin satuin lyhyesti juttelemaan ensimmäisiä kertoja yhden rinnakkaisluokkalaiseni kanssa. Sen, josta paria vuotta myöhemmin tuli paras ystäväni — ja hetken kuluttua nykyinen elämänkumppanini.

 

 

Alkuun ostin levyjä harvakseltaan, keskittyen pääasiassa vanhoihin julkaisuihin. Jatkoin cd-levyjen hankkimista ja saavutin kulutuspisteeni huipun alkuvuodesta 2008, kun tyhjentelin Play.comin alelaareja tiheään tahtiin. Keväiseltä koulureissultani Tokioon raahasin jo mukanani toistakymmentä vinyyliä, joukossaan myös yksi suurimmista aarteistani: tuoreehkon lempiyhtyeeni Belle and Sebastianin Black Sessions -promolevy.

 

 

Joulun alla samana vuonna kävin tapaamassa siskoani Rovaniemellä, ja aseman kirpputorilta ostin muutaman levyllisen Beatlesia. Yhdeltä kokoelmalta löytyvä Twist and Shout tiivisti yhteen kappaleeseen kaiken sen, miksi olin vanhoista levyistä innostunut.

 

 

Hullaantuminen kasvoi. Pahemmin hurahtaneen kaverini kanssa tilailimme käytettyjä levyjä saksalaisesta Total Recall -levykaupasta. Kolusin läpi divareita ja kirppareita löytäen yhden kuriositeetin sieltä, toisen klassikon täältä. Yhä useammin sai selitellä viehätystään kömpelöön ja vanhanaikaiseen formaattiin.

 

 

Vinyyleistä tuli pysyvä harrastus ja cd:t jäivät. Vanhojen levyjen lisäksi rupesin hankkimaan uudetkin levyt vinyyleinä ja innostuin seiskatuumista — vaikka cd-singlejä en ollut koskaan ymmärtänytkään.

Loppuvuodesta 2009 soitin ensimmäisen vinyylipitoisen dj-illan Valossa. Avauslevyn kohdalla kädet tärisivät. Toisen aikana osasin jo rauhoittua.

 

 

Vuosien varrella suhde omaan levyhyllyyn on muuttunut. Jossain vaiheessa tärkeintä oli volyymi, josta muistoina löytyy useampia halpoja, mutta korkeintaan kohtalaisia levyjä. Alun klassikkoagendassa tärkeintä taas oli laatustandardien täyttyminen. Ristiriitaisesti etenevässä kronologiassa tällä hetkellä isoin juttu on omakohtaisuus — se, että ostetut levyt kertovat jotain siitä hetkestä: tärkeitä päiviä ja ajanjaksoja voi muistaa jollain merkityksellisellä levyllä. Mitä tärkeämpi päivä, sitä tärkeämpi levy. Vuosipäivänä kotiin tuomiseksi tarttui Jens Lekmanillinen, kun se kaikkien aikojen hienoin albumi oli kaupasta tilapäisesti loppu — ja vielä siis saamatta. Hyvä kakkosvaihtoehto kuitenkin.

 

 

Vaikka musiikkiformaatin pitäisi olla maailman epäfundamentalistisin asia, viehättää vinyylissä edelleen samat asiat kuin ennenkin. Sen eteen joutuu näkemään vaivaa, eikä sitä voi kuunnella koska tahansa. Oikeat levyt tekevät joistakin hetkistä ja asioista vieläkin isompia.

Levyhyllyn rakentuminen on elämänmittainen prosessi. Tänään tilasin Fat Possumin alennusmyynnistä Tennistä ja Youth Lagoonia — aikalaislevyjä, joita joskus kuuntelemalla voi muistaa, millaista elämä syksyllä '11 oli. Jossain lipaston uumenissa on vihkollinen listauksia levyistä, jotka on tarkoitus jossain vaiheessa löytää.

Yksi kerrallaan.

 

Share

Pages