Ladataan...

Viime heinäkuussa iski innostus yhden vaivaisen Tweetin myötä, kun Miike Snow näytti tämän kuvan varustettuna tekstillä "our new label, INGRID, is now open for business. Founded by Miike Snow & Peter Bjorn and John. :) :) :)"

 

 

Hype oli valmista aina allekirjoittaneen Lily-luonnosta myöten, mutta sitten mitään ei tuntunutkaan tapahtuvan.

Tänään ilmoille putkahti virallista pressiä, artistilistausta ja pari teaser-videota, joten pakko se on todeksi uskoa: pohjoismaihin on syntynyt uusi ja lupaava indien superlafka. Vai mitä sanotte Peter Bjorn and Johnista, Lykke Listä, Miike Snow'sta, Teddybearsista ja parista itselle toistaiseksi vieraasta taustavoimasta?

Hyvää malttaa taas odottaa.

 

Share

Ladataan...

Lauantai jatkui samaan tyyliin kuin perjantaikin: muutama hieno keikka mainion yleistunnelman siivittämänä.

Delay Trees avasi sinisen teltan epäkiitollisimpaan mahdolliseen aikaan. Yhtye soitti totutun hienon keikan, ja onneksi ihmisiäkin valui hiljalleen sisään sitä kuulemaan. Before I Go Go -kasetti hallussa!

Pikatsekkaus Wine & Sapasin Timo Lassy Trioon osoitti tyyppien olevan samassa vireessä kuin ennenkin. Odotukset olivat jo kuitenkin telttalavan Reginassa.

Pitkästä aikaa livenä kohtaamani kolmikko veti hienon keikan, jossa yleisö oli täysillä mukana. Muutaman vanhemman biisin lisäksi kuultiin useamman kappaleen verran uutta materiaalia, eikä kokonaiskäsitys syyskuussa julkaistavasta Soita mulle -albumista mennyt ainakaan huonompaan suuntaan. Päätöskappale Jos et sä soita ei hullaannuttanut livenä ihan yhtä kovaa kuin nauhoitteena, mikä korjaantunee ajan ja paremman miksauksen myötä. Klubikeikkaa odottelen!

Magenta Skycodea kuultiin lopulta sivusta vain pari biisiä, kun korvatulppien noutaminen ja SIS. Deli -herkkujen syöminen vei aikansa. Ja sit Painssiin!

Ennakkoon odotettuna the Pains of Being Pure at Heart oli omien festareideni kohokohta, jota pääsin kuin pääsinkin eturiviin lempityttöjeni kanssa todistamaan. Soundcheckin aikana teki jo mieli vähän kirkaista koko fanipojan keuhkojen täydeltä, eikä olo keikan aikana helpottanut. Alkuun tyypit olivat joko jännittyneitä tai varautuneita, mutta neloskappale Heart in Your Heartbreakin kohdalla meno vapautui. Materiaalia tippui tasaisesti molemmilta pitkäsoitoilta — debyytin raitojen toimiessa ehkä livenäkin hitusen paremmin. This Love Is Fucking Right!, Young Adult Friction, Stay Alive — ja ah, kaikkein parhaimmalta kuulosti kyllä läpimurtosingle Everything With You. Heikoin biisi oli My Terrible Friend, jolla yhtye tuntui tavallisen tylsältä, 90-luvun college rockilta. Soittoaikaa olisi ollut tunnin verran, mutta jostain syystä bändi käytti siitä vain kolme varttia — eikä tullut takaisin hirmuisista taputuksista huolimatta. Higher Than the Starsin kun olisi vielä saanut kuulla...

Keikkahurmion jälkeen ihasteltiin hetki päälavan Jo Stancea, joka viiskulmalaisineen veti hienosti. Vokaalit tuovat kotimaisen jazzin all starsiin vielä yhden komean elementin lisää ja tätä toivoisi edelleen voimakkaammin maailmalle vietävän.

Rytmimusiikin kuuntelijana taidan olla nykyään nimenomaan vain sitä — tuon osaston keikkojen katselu ei tänäänkään houkuttanut liiaksi. Mayer Hawthorne kuulosti kyllä hyvältä useamman biisin ajan, mutta tyydyin nauttimaan siitä vain takana istuskellen. Hall & Oates -cover kuulosti täysin identtiseltä alkuperäiseen nähden, mikä herätti lähinnä ihan kiva / no joo -fiilikset.

Päälavalla piti hieraista silmiä useampaankin otteeseen, kun Iron & Wine olikin livenä jotain ihan muuta kuin mitä olin odottanut. Poissa oli sisäänpäinkääntynyt, pienieleinen folk — tilalla puhallinsoittimien ja semi-improvisoinnin sävyttämä, lähes big band -henkinen isottelu. Ja toimihan se, vaikkei lopulta itseäni pidemmäksi aikaa paikalle naulinnutkaan.

Lykke Lin peruminen oli sääli — itse näen onnekkaana neidon jo parin viikon kuluttua Tukholmassa, mutta monelle muulle keikka oli varmasti yksi päivän odotetuimmista. Päälavan tyhjyys aiheutti vieläpä aika tehokkaat ruuhkat jokaiseen muuhun paikkaan alueella.

Voimalakin pitänee tarkistaa kerran Flow'ssa, mutta alkutahdit Desto featuring Jimi Tenorista eivät ainakaan liiaksi säväyttäneet. Mustassa teltassa Tensnake toimi paremmin ja villitsi porukkaa tehokkaasti, ensin Lykke Li -remiksauksella ja heti perään Coma Cat -hitillään.

Janelle Monáe oli festareilla se juttu, josta olisi pitänyt varmaan innostua etukäteen — eikä vertaishehkutusten jälkeen epäilytä, etteikö keikka olisi ollut kova. Itse lähdin menemään kuitenkin paria minuuttia ennen keikan alkua. Edelleenkin enemmän musiikkia, jota kuuntelen mieluummin levyltä — nyt teki mieli uida ehkä vielä vähän vastavirtaankin.

Osaltamme illan päätti päälavan Empire of the Sun. Odotukset olivat sekavat — yhtäältä oli tiedossa, että kunnollisia biisejä yhtyeellä on vain neljä, mutta toisaalta keikkaylistyksiä oli kuulunut ympäri maailman. Lavalla duosta oli mukana vain Luke Steele (Nick Littlemore pysyy ilmeisesti Cirque de Soleilin mukana toisella puolen maailmaa), mutta rumpalin, kitaristin ja neljän tanssijan voimin puolikaskin duo toimi. Yhtye näytti juuri siltä miltä sen pitikin — siltä, että se tuli jotain toisesta maailmasta. Visuaalit olivat mahtavat, valot ja koreografiat mainioita ja kaikki ylimääräinen rekvisiitta ehdottomasti paikallaan. Yleisöä bändi ei villinnyt samalla tapaa kuin perjantainen Röyksopp — mikä selittynee nimenomaan materiaalin kapeudella. Show oli kuitenkin juuri niin hyvä kuin olin odottanutkin, ainoastaan harvahkot välispiikkaukset särkivät turhaan illuusiota. Tässä etäisyys olisi toiminut.

Lykke Lin perumisestakin huolimatta lauantai jatkoi samaa, varmaa linjaa kuin edellinenkin päivä. Ihmismassat ahdistivat liikkuessa keikkojen välillä, mutta muuten fiilis alueella ja itsellä oli koko ajan oiva.

PS. Saiko Tea Khalifa potkut kesken päivän? Peukut, jos.

Share

Ladataan...

Monta hyvää tsekkauslistaa ja pakollista suosittelua on jo nähty, mutta ehkä yksi mahtuu vielä soppaan. Alla siis jutut, mitkä kannattaa mielestäni tulevan viikonlopun Flow'ssa erityisesti tarkistaa.

 

 

Perjantai

Jos tiuhaan keikkailevan French Filmsin liveistä ei ole vielä tullut ähky, kannattaa tämän hetken kovin kotimainen indieporukka katsastaa. Toimivat aina. Hot Chip -hurmuri Alexis Taylorin johtama About Group puolestaan on alkuillan piilotettu helmi. Chipiä orgaanisempaa ja perinteisempää soundia, jotain samaa kuin viimevuotisessa Broken Bellsissä.

 

 

Destroyeriin tutustumista välttelin jostain käsittämättömästä syystä  itse pitkään — äh. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Kaputt-albumin nimikkokappale on mitä mahtavin. Jos sunnuntainen Twin Shadow kolahtaa, kannattaa Destroyerinkin kärryyn hypätä. Kierompi ja elektronisempi Matthew Dear toiminee hyvin jatkoksi — tai fiiksestä riippuen klassisemman Flow-soundin mukainen the Budos Band. Tai Midlake. Ruuhkaa!

 

 

Synahevin taitava Nightsatan voisi valloittaa Open Source Stagen, pikakatsaus siis. Yhdeksäksi sitten telttaan katsastamaan Warpaint, joka on jättänyt hypeen nähden levyllä vielä vähän kylmäksi — toivottavasti live korjaa asian.

Kympiltä puskee taas hikeä ja vaikeita valintoja. Hercules and Love Affair tarjonnee ihan kelpo tanssailut, vaikkei uusi materiaali ole hetkauttanutkaan. Kovaa valuuttaa Suomen ulkopuolellakin oleva Teeth kannattaa nähdä — eikä MF DOOM ole ollenkaan huono paikkaaja peruuntuneelle Q-Tipille.

DOOM vetänee joko kovin lyhyen setin — tai Röyksopp tulee lavalle kolmen vartin kuluttua aika kevyillä kantamuksilla. Norjalaisten buukkaus tuntui epäajankohtaisuudessaan yllättävältä, mutta fanipoika sisällä odottelee innoissaan best of -festarikeikkaa. El Guinchoa olisi kiva ehtiä vilkaisemaan pikaisesti ennen 'soppia.

Perjantain odotetuin akti monessa osoitteessa lienee Ariel Pink's Haunted Graffiti — ja itselläkin odotukset yhtyeen psykeindielofirokkia kohtaan ovat korkealla. Erinomainen päätös illalle...

 

 

... jos ei intoudu antautumaan vielä illan päätteeksi Joy Orbisonille.

 

Lauantai

Lauantai startataan taas erinomaisilla kotimaisuuksilla. Toivon mukaan tuoreen kasettijulkaisun mukanaan tuova Delay Trees on aina mitä mainioin, upeasti soundiaan uudistanut Regina tulee nähtyä ekan kerran pitkästä aikaa ja Magenta Skycode vetää toivottavasti pidemmän keikan kuin Ruississa.

Muttei liian pitkää. Seuraavana Nokia-teltan nimittäin valloittaa itse eniten odottamani bändi, newyorkilainen the Pains of Being Pure at Heart. Vaikka kehuttu kakkoslevy ei itselle olekaan yhtä kova kuin astetta nuorempi ja naiivimpi debyytti, on lupa odottaa jotain mahtavuutta. Eturivi kutsuu.

 

 

Pikkuviisarin edetessä seitsemään heittäytyy aikataulu taas epikseksi. Toisaalta paluuta tehnyt the Dø voisi ihastuttaa — mutta telttaileva Mayer Hawthorne ei myöskään harmittaisi. Ja jo puolen tunnin kuluttua mahdollistaisi päälavan Iron & Wine festareiden partafolk-kiintiön täyttymisen, kun edellisen päivän Midlake tullee skipattua.

Seuraava nähtävyys on keväällä kakkoslevyllään suurimmaksi osaksi ihastuttanut Lykke Li — naissooloilijat kun kiinnostavat livenä aina. Sama pätee Janelle Monáeen, vaikka lajityyli ottaakin ehkä harppauksen itsestäni kauemmaksi.

 

 

Päälavan lauantain päättävä Empire of the Sun ei sekään tunnu ajankohtaisimmalta poiminnalta, mutta biisit hytkyttävät edelleen. Odotuksissa myös se festareiden visuaalisin keikka.

Festarikunto ratkaisee, kuinka loppuillan käy. The Human League kiinnostaa vain varovasti, Pantha du Prince ehkä vähän enemmän.

 

Sunnuntai

Päätöspäivänä voisi vaikka nukkua vähän pidempään. Ensimmäinen varsinainen kutkuttelija on Minä ja Ville Ahonen, joka viime viikonloppuna oli soolona varovan lupaileva. Enemmän kuitenkin innostuttaa jo seuraavaksi koittavan Rubikin näkeminen — vihdoin ja viimein.

 

 

Välissä voisi katsastaa sisältöä jakavan Eero Johanneksen. Sunnuntain kohokohta on kuitenkin päälavalle kipuava Twin Shadow. Etukäteenkin jo hykerryttää! Jamie Woonin lopputahdeillekin ehdittäneen vielä hyvin.

 

 

Battles olisi ihan kiva nähdä, ja vaikka Kanye West ei sinällään hirveästi kiinnostakaan, mennee miehen livekokemus jo yleissivistyksen piikkiin. Odotan show'ta, vähempään en tyydy — enkä todennäköisesti tule pettymään.

James Blake ei riehaannuta, eikä välttämättä pidä alueella pilkkuun asti. Sopiva jäähdyttely kuitenkin — ja kelpo päätös ohjelmalle.

 

Muut

Flow'n ruokatarjonta paranee — ja kiinnostaa — vuosi vuodelta enemmän. Four Seasonsin, Groteskin ja New York Ninjan listat houkuttelevat eniten, mutta ehdottomin Flow-herkku on tietysti se Nakin vegehodari Can U West -sooseilla.

Nuorgamin Flow-kisastudio Aksun taustamusiikeilla pitää toivottavasti sisällään myös Oskari Onnisen oranssissa pikkutakissa. Varovainen rokkipoliisivaroitus, mutta samaan aikaan myös -suosittelu!

Alueelta löytyy bändien lisäksi vaikka kuinka paljon katsottavaa. Kun oma aikataulukin tuntuu ensi kertaa pitkään aikaan sisältävän taukoja, voisi tällä kertaa kokea jotain muutakin. Vaikka sirkusta.

Alue tuntuu ainakin kartan perusteella väljemmältä kuin viimeksi. Edellisvuoden ryysikset ahdistivat, tällä kertaa päästään toivottavasti helpommalla.

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä: Flow'n bajamajat hakkaavat kaikkien muiden festareiden käymälät. Usko pois!

Share

Pages