Ladataan...

Lempibändi Delay Treesin tänä vuonna ilmestyvää Doze-kakkosalbumia odotellessa kannattaa ehdottomimmin tutustua / ihastua / rakastua nokkamies Rami Vierulan 23:23-projektiin. Aiemmin verkottuneiden Safe- ja Tell Me Your Name -biisien ympärille on nyt rakentunut kokonainen digialbumi, jonka voi kuunnella läpi Bandcampissa.

 

 

Yöhetkien fiilistä tehokkaasti tallentava ja toistava Softest Wave etc. -albumi ihastuttaa samoilla elementeillä kuin Delay Treeskin, nyt vain isoa astetta rujompana ja riisutumpana. Pohjalla on samaa tuttua popnerokkuutta.

 

 

Keikkoja? Kelpais!

Share

Ladataan...

Sisäpelikauden kovin kotimainen festari on jo useamman vuoden ajan ollut Monsters of Pop. Tampereen Klubilla ja Telakalla juhlittiin tällä erää jo viidettä kertaa ja kattaus tuntuu paranevan vuosi vuodelta.

Osin syy voi olla uuden ja kiinnostavan kotimaisen musiikin tulvalla, vuoden kirjoitetuimmista yhtyeistä paikalla kun olivat lähestulkoon kaikki.

Torstai

Kuten ennakossa totesinkin, sain junailtua itseni Tampereelle vasta Idiomaticin lopputahdeille. Yhtyeen olen nähnyt useamman kerran vain osin, vähän sivusta tai toisella korvalla kuullen — mutta Telakalla soitto toimi ainakin ihan moitteettomasti ja yleisöä oli tungokseksi asti. Telakan soundit ovat kaksiteräinen miekka, joillekin bändeille ne toimivat käsittämättömän hyvin ja joillekin ovat vähemmän armeliaita — ja Idiomaticin jälkeen ensi kertaa livenä näkemäni NT's White Trash kuului ehdottomasti ensimmäiseen kastiin. Alun tiukat biisirypistykset toimivat hemmetin hienosti ja vaikka loppupuoli kärsikin soitinten varovaisesta pettämisestä, lupaili keikka yhtyeeltä oikeasti paljon. Hyvää.

Klubilla aloittanut Bendagram ei ollut itselleni entuudestaan tuttu kuin nimenä, mikä monesti on omalla kohdallani haastava lähtökohta jaksaa kokonaista settiä. Klubin avaajana — ja nimenomaan jj:n lämppärinä kaksikko oli kuitenkin vallan mainio. Hyvät, kylmät soundit, etäinen lavapresenssi ja erityisesti alkupuolen toimivat biisit ilahduttivat. Toisaalta tietty kliinisyys jätti yhtyeestä vielä vähän turhan turvallisen vaikutelman — Bendagram kuulosti osin musiikilta, jota on vaikea kritisoida ilman, että joutuu nojaamaan tai sitten en vaan tajunnut -tukeen.

Ennakkoon ehkä eniten odottamani jj veti keikan lähes prikulleen samalla tavalla kuin Popagandassakin — tällä kertaa Joakim oli tosin huomattavasti enemmän tässä maailmassa kiinni ja lavaltakaan ei pahemmin stormailtu. Ecstasyn syvät bassot eivät miksauksessa toiminut sitten ollenkaan, mutta muuten keikka oli vallan mainio. Hittipotpuria vetäessään oli kiinnostava taas huomata, kuinka monta valtavan hienoa kappaletta yhtyeellä vyöllään onkaan. Joakim Benon on yksi niistä harvoista uuden ajan muusikoista, joita uskallan oikeasti sanoa neroksi. Ja Zlatan-videot taustalla, ah!

Avausillan päätti mitä parhaimmin Regina. Vaikka uuden levyt julkkarit olivatkin vasta seuraavana päivänä Helsingissä, toimitti yhtye saman keikan jo ennakkoon — ja hyvin sen tekikin. Uudet biisit toimivat tällä kertaa hirveän paljon paremmin kuin Flow'ssa, ja isoin yllätys oli tietysti kokonaan uudelleensovitettu Saanko jäädä yöksi. Suurimman hitin laittaminen kokonaan uusiin ja keskimääräistä yleisöä vähemmän riehaannuttaviin shoegaze-vaatteisiin oli rohkea veto, joka toimi vieläpä yllättävänkin hienosti. Tämän hetken ehdottomasti kovin kotimainen yhtye.

Perjantai

Telakan osuuden starttasivat taas mainiot nuoret suomalaisbändit. Big Wave Riders oli lavalla taas totutun hyvä ja läpisoitettu ep vakuutti livenäkin. Viimeisenä kuultu uusi kappale tulossa olevalta pitkäsoitolta vakuutti kovasti ja herätti lisäksi vahvoja Stone Roses -assosiaatioita. Delay Trees oli edelleen sitä samaa parhautta mitä aina muulloinkin. Taianomaisessa parantamismusiikissaan yhtye on mitä laadukkain.

Perjantain kohokohta oli kuitenkin tamperelaisen the Rollstonsin keikka. Muistelin nähneeni yhtyeen joskus muinoin aiemminkin, mutta vaikka muistikuvat ovat hämäriä ja materiaalin tuntemistaso alhainen, oli keikkaa hirmuisen mukava seurata. Biisit kuulostivat aivan mainioilta — jopa ne hämärät kahvinkeittelyväliraidatkin — ja yhtye muutenkin näytti juuri sellaiselta, jonka haluaisi kutsua kotiin juomaan kaakaota ja pelaamaan pleikkarilla. Sillä vanhalla.

Viikonlopun söpöyspinnat veti kotiin Klubilla hurmannut Britta Persson, jonka keikka oli kokonaisuudessaan erinomaisen mukava. Vaikka tuttuja biisejä ei montaa ollutkaan, toimi paketti hienosti. Jälki-ihasteluna yhtyeen tytöt ehti bongaamaan vielä seuraavana päivänä Pyynikin näkötörnilta munkkikahvittelemasta!

Vastikään coverlevyn julkaissut the Valkyrians sen sijaan sai mennä ohi. Biisin tai puolitoista kuuntelin baaritiskiltä, mutta huomattavasti enemmän innostuin uudesta lempioluestani: Brooklyn Breweryn American Alesta.

Viimeisenä Klubin lauteille nousi kovasti odotettu Lo-Fi-Fnk. Yhtyeen astuessa lavalle oli päällimmäinen tunne kuitenkin silkka järkytys. Miten ne voi olla noin nuoria? Bändi on ehtinyt julkaisemaan ep:itä jo lähes kymmenen vuotta sitten ja silti näyttää vasta lukiota aloittavilta — joko Ruotsin vedessä oikeasti on jotain tai sitten miehistöä (sic) vain vaihdetaan uusiin kasvoihin säännöllisin väliajoin.

Keikka sen sijaan... No. Biisit eivät kuulostaneet livenä hirveän erikoisilta, mutta valtavan hyvän fiiliksen kolmikko sai aikaan — erityisesti se eniten tanssinut jäsen. Want U:n kohdalla yleisö jopa hieman riehaantuikin, ainakin siihen koko viikonlopun jatkuneeseen jähmettymiseensä nähden. Ei paras keikka ikinä, mutta jätti sympaattisuudessaan kuitenkin hyvän mielen.

Lauantai

Päätöspäivä oli jo lähtö- ja omakohtaisesti laihin, mutta entisestään ohuemmaksi jätin sen skippaamalla vielä Telakka-osuudenkin. Klubin puolella Jessen ja Jimi Tenorin yhteiskeikka oli enemmän ensin mainittua — ja hyvää olikin. Pitkästä aikaa koettu klubikeikka tanssitti ja tyypilliseen tyylinsä huvitti, joskin huumoriarvojen siirtyminen ainoastaan välispiikkeihin on ratkaisu, johon en voisi tyytyväisempi olla. Hyviä tyyppejä. Hyvää musaa.

Pakkahuoneella illan osaltani päätti norjalainen Lindstrøm. Yhden miehen keikka jäi näyttävyydessään monta astetta, kun läppärin takana heiluminen ei kauaa pitänyt otteessaan — mutta screeneillä pyörineet visuaalit sitä vastoin olivat ehkä ne toiseksi hienoimmat näkemäni. Ja hyvältä se kuulostikin, vaikka iso osa soitosta menikin vähän turhan helpon tanssimusiikin puolelle. Erityisesti päätös kuulosti vielä hirveän hienolta — täyttäen samalla funktionsakin. Tanssitti siis.

Funktiostaan suoriutui koko festarikin, ehkäpä paremmin kuin koskaan aiemmin. Keikoista leijonanosa ihastutti ja jätti kasan hyviä muistoja — ja kaikki muukin toimi totutun varmasti. Hietalan Antille vielä yksi virtuaalinen seläntaputus, hyvin sä vedät!

Share

Ladataan...

Lauantai jatkui samaan tyyliin kuin perjantaikin: muutama hieno keikka mainion yleistunnelman siivittämänä.

Delay Trees avasi sinisen teltan epäkiitollisimpaan mahdolliseen aikaan. Yhtye soitti totutun hienon keikan, ja onneksi ihmisiäkin valui hiljalleen sisään sitä kuulemaan. Before I Go Go -kasetti hallussa!

Pikatsekkaus Wine & Sapasin Timo Lassy Trioon osoitti tyyppien olevan samassa vireessä kuin ennenkin. Odotukset olivat jo kuitenkin telttalavan Reginassa.

Pitkästä aikaa livenä kohtaamani kolmikko veti hienon keikan, jossa yleisö oli täysillä mukana. Muutaman vanhemman biisin lisäksi kuultiin useamman kappaleen verran uutta materiaalia, eikä kokonaiskäsitys syyskuussa julkaistavasta Soita mulle -albumista mennyt ainakaan huonompaan suuntaan. Päätöskappale Jos et sä soita ei hullaannuttanut livenä ihan yhtä kovaa kuin nauhoitteena, mikä korjaantunee ajan ja paremman miksauksen myötä. Klubikeikkaa odottelen!

Magenta Skycodea kuultiin lopulta sivusta vain pari biisiä, kun korvatulppien noutaminen ja SIS. Deli -herkkujen syöminen vei aikansa. Ja sit Painssiin!

Ennakkoon odotettuna the Pains of Being Pure at Heart oli omien festareideni kohokohta, jota pääsin kuin pääsinkin eturiviin lempityttöjeni kanssa todistamaan. Soundcheckin aikana teki jo mieli vähän kirkaista koko fanipojan keuhkojen täydeltä, eikä olo keikan aikana helpottanut. Alkuun tyypit olivat joko jännittyneitä tai varautuneita, mutta neloskappale Heart in Your Heartbreakin kohdalla meno vapautui. Materiaalia tippui tasaisesti molemmilta pitkäsoitoilta — debyytin raitojen toimiessa ehkä livenäkin hitusen paremmin. This Love Is Fucking Right!, Young Adult Friction, Stay Alive — ja ah, kaikkein parhaimmalta kuulosti kyllä läpimurtosingle Everything With You. Heikoin biisi oli My Terrible Friend, jolla yhtye tuntui tavallisen tylsältä, 90-luvun college rockilta. Soittoaikaa olisi ollut tunnin verran, mutta jostain syystä bändi käytti siitä vain kolme varttia — eikä tullut takaisin hirmuisista taputuksista huolimatta. Higher Than the Starsin kun olisi vielä saanut kuulla...

Keikkahurmion jälkeen ihasteltiin hetki päälavan Jo Stancea, joka viiskulmalaisineen veti hienosti. Vokaalit tuovat kotimaisen jazzin all starsiin vielä yhden komean elementin lisää ja tätä toivoisi edelleen voimakkaammin maailmalle vietävän.

Rytmimusiikin kuuntelijana taidan olla nykyään nimenomaan vain sitä — tuon osaston keikkojen katselu ei tänäänkään houkuttanut liiaksi. Mayer Hawthorne kuulosti kyllä hyvältä useamman biisin ajan, mutta tyydyin nauttimaan siitä vain takana istuskellen. Hall & Oates -cover kuulosti täysin identtiseltä alkuperäiseen nähden, mikä herätti lähinnä ihan kiva / no joo -fiilikset.

Päälavalla piti hieraista silmiä useampaankin otteeseen, kun Iron & Wine olikin livenä jotain ihan muuta kuin mitä olin odottanut. Poissa oli sisäänpäinkääntynyt, pienieleinen folk — tilalla puhallinsoittimien ja semi-improvisoinnin sävyttämä, lähes big band -henkinen isottelu. Ja toimihan se, vaikkei lopulta itseäni pidemmäksi aikaa paikalle naulinnutkaan.

Lykke Lin peruminen oli sääli — itse näen onnekkaana neidon jo parin viikon kuluttua Tukholmassa, mutta monelle muulle keikka oli varmasti yksi päivän odotetuimmista. Päälavan tyhjyys aiheutti vieläpä aika tehokkaat ruuhkat jokaiseen muuhun paikkaan alueella.

Voimalakin pitänee tarkistaa kerran Flow'ssa, mutta alkutahdit Desto featuring Jimi Tenorista eivät ainakaan liiaksi säväyttäneet. Mustassa teltassa Tensnake toimi paremmin ja villitsi porukkaa tehokkaasti, ensin Lykke Li -remiksauksella ja heti perään Coma Cat -hitillään.

Janelle Monáe oli festareilla se juttu, josta olisi pitänyt varmaan innostua etukäteen — eikä vertaishehkutusten jälkeen epäilytä, etteikö keikka olisi ollut kova. Itse lähdin menemään kuitenkin paria minuuttia ennen keikan alkua. Edelleenkin enemmän musiikkia, jota kuuntelen mieluummin levyltä — nyt teki mieli uida ehkä vielä vähän vastavirtaankin.

Osaltamme illan päätti päälavan Empire of the Sun. Odotukset olivat sekavat — yhtäältä oli tiedossa, että kunnollisia biisejä yhtyeellä on vain neljä, mutta toisaalta keikkaylistyksiä oli kuulunut ympäri maailman. Lavalla duosta oli mukana vain Luke Steele (Nick Littlemore pysyy ilmeisesti Cirque de Soleilin mukana toisella puolen maailmaa), mutta rumpalin, kitaristin ja neljän tanssijan voimin puolikaskin duo toimi. Yhtye näytti juuri siltä miltä sen pitikin — siltä, että se tuli jotain toisesta maailmasta. Visuaalit olivat mahtavat, valot ja koreografiat mainioita ja kaikki ylimääräinen rekvisiitta ehdottomasti paikallaan. Yleisöä bändi ei villinnyt samalla tapaa kuin perjantainen Röyksopp — mikä selittynee nimenomaan materiaalin kapeudella. Show oli kuitenkin juuri niin hyvä kuin olin odottanutkin, ainoastaan harvahkot välispiikkaukset särkivät turhaan illuusiota. Tässä etäisyys olisi toiminut.

Lykke Lin perumisestakin huolimatta lauantai jatkoi samaa, varmaa linjaa kuin edellinenkin päivä. Ihmismassat ahdistivat liikkuessa keikkojen välillä, mutta muuten fiilis alueella ja itsellä oli koko ajan oiva.

PS. Saiko Tea Khalifa potkut kesken päivän? Peukut, jos.

Share

Pages