Ladataan...

Tänä keväänä mittariini tulee täyteen kolme vuotta kasvissyöjänä. Aloittaessani syyt olivat vähän hajanaisia: ennenkaikkea olin kiinnostunut kokeilemaan, miten ruokavalion muuttaminen itseltäni onnistuisi. Toisekseen olin kyllästynyt eineksiin — palatakseni niihin nyt uudestaan.

Sittemmin tilalle on tullut niitä oikeitakin syitä. Jonkinasteisena ekohippinä tunnen mielihyvää pienemmästä ilmastojalanjäljestäni ja tehotuotantoon perehtyminen saisi minut viimeistään tässä vaiheessa kääntämään takkini. Lähellä tuotettua, eettistä lihaa kohtaan minulla ei ole mitään vastaan, joskaan en sitä dieettiini ainakaan nyt kaipaakaan.

Ei sillä, etteikö lihaa tekisi aina joskus mieli. Erityinen himo iskee aina säännöllisin väliajoin maksamakkaraa kohtaan, mutta toistaikseni olen haluni hillinnyt. Olen myös selvinnyt koettelemuksista kovimman, Ikean lihapullajonon.

Kasvispohjaisella ruokavaliolla (johon tosin harvakseltaan lisään terveyssyistä myös kalaa) elely on kivaa niin kauan kun jaksaa kokkailla. Ruoanlaitto puolestaan on yleensä kivaa niin kauan, kun sitä tekee useammalle ihmiselle, surffailee ruokablogeja läpi ja kokee hetkellisiä inpiraatioita (hei luumut + vuohenjuusto!).

Orpo olo tulee silloin, kun sompailee lounastauolla Anttilan ruoka-osastolla kahden euron budjetilla miettien, millä mahan murinan saisi tällä kertaa taltutettua. Jos ruokaa pitäisi saada nopeasti ja halvalla ja sen kummemmin kokkailematta, ei einesallas ole kasvissyöjän ystävä. Viljoja ei tekisi mieli tankata kilotolkulla, eivätkä salaatit pidä näinkään raavasta miestä tyydytettynä – saati yleensä sovi budjettiin. Eväät ovat vaihtoehto; omasta mielestäni kun kokkaan oikeinkin hyvää ja ravitsevaa ruokaa aina iltaisin. Mutta aina ei jaksaisi – eikä aina tekisi mieli lämmittää lounaaksi eilisen tähteitä.

Ruoka on intohimoaiheideni kärkikastissa, mutta arkipäivisin kahdentoista aikaan siitä tulee ennemminkin punainen vaate.

Laskin Anttilan helppousosastolla tänään olevan seitsemää eri merkkistä karjalanpiirakkaa ja viittä lihapiirakkaa. Falafel-pakastepullista tuli huono mieli. Lisäainesuossa rämpiminen vie viimeistään innostuksen kaikkea muuta ruokaa kuin alusta asti itse tehtyä kohtaan.

Nuori, nälkäinen mies etsii tuoretta, edullista ja helppoa lounasseuraa.

Yst. vast. Lily.fi.

 

 

Top Chef -finaali tänään yhdeksältä Subilla.
Duran Duran KaisaFestissä 18. kesäkuuta.

Share

Ladataan...

Minulla on ongelma. Kärsin samasta vaivasta kuin niin kovin moni muukin, sekä Suomessa että ulkomailla; olen tavattoman koukussa ruokarealityihin. Sisäinen Top Chefini kiljaisee riemusta, kun joku mainitseekin crème brûléen ja ruokakaupassa kahmin sattumanvaraisia elementtejä illan henkilökohtaisiin tulikokeisiini.

Käännyttyäni muutama vuosi sitten kasvissyöjäksi, on kokkausintoni kasvanut tasaisesti – räjähtäen loppusyksystä lopulta käsiin. Tasokin kohenee hyvää vauhtia, kun ilta ilman halloumin ruskistusta tai punasipulien hunajamarinointia ei ole ilta alkuunkaan. Varsinkin, kun sitä ennen on tankannut tunnin tai kaksi television ruokapornoa ja edessä on lautasen lisäksi vielä saman verran lisää.

 

Kuva: tv4.se

Parin vuoden ajan suosikkisarjani oli yhdysvaltalainen Top Chef. Sitten ruotsalainen Halv åtta hos mig sai sydämeni pamppailemaan – ja lopulta MasterChef mullisti käsitykseni normaalista viikosta. Kun tieto formaattien kotimaistamisesta (sic) tuli ilmoille, olin aivan käsittämättömän innoissani. Vähän jännittynyt, totta kai, mutta ennen kaikkea innoissani. Kuinka ne eivät voisi toimia?

Ja oi, kuinka väärässä olinkaan.

Neljän tähden illallinen oli jokaisella osa-alueellaan niin vesitetty versio paitsi jumalaisesta alkuperäisversiosta, myös brittiläisestä uusinnastaankin. Julkkikset olivat täysin käsittämätön valinta; ohjelma muuttui sillä sekunnilla – Jari Sillanpäätä lukuunottamatta – ihastuttavasta symppisidyllistä Marionin vaivaannuttavaksi pöytälauluksi ja Toivo Sukarin maa-arkisokkakeitoksi. Kun väliaikanumerot koostuivat julkkisten kutsumista julkkiskaveriesiintyjistä ja Jukka Voutilaisen suuhun laitetut repliikit hipoivat parhaimmillaankin rimaa vain väärältä puolen, oli surullinen soppa valmis.

Ja siltikin katsoin sen kaiken.

Onneksi nyt tulee taas ruotsalaisia uusintoja.

Sitten koitti Suomen MasterChef, jonka odotukset olivat vielä korkeammalla. Ensimmäinen tipahdus tuli tajutessa, että ohjelma tulee vain kerran viikossa. Aussiversiossa kaikkein kiehtovinta oli kilpailun rauhallinen rakentaminen ja kilpailijoiden syventäminen, mutta jostain syystä Suomessa yksi kisan parhaista vaiheista, ensimmäinen karsinta koeruoilla kaupungeittain, oli päätetty jättää toteuttamatta. Kun oletettavasti sarjassa pitää muutenkin jatkossa käsittämätöntä kiirettä, jäävät elämykset mitä todennäköisimmin kokematta - ja ruoka, ohjelman olennainen elementti jäänee mitä varmimmin sivuosaan.

 


Kuva: nelonen.fi

Toissailtainen Top Chef Suomi oli heikko esitys, muttei kuitenkaan alkuperäiseen verrattuna niin järkyttävä tiputus kuin kaksi muuta käännöstä. Hans Välimäki näyttää mieheltä, johon ei nakkikiskan jonossa haluaisi törmätä (sillä oletuksella, että Hanssuli snägäreitä harrastaa) ja kaikessa leijuu niin vahva ulkoaopeteltujen formaattimaneereiden flambeerattu käry, että olo on huvittuneen hirvittynyt. Missä on lämpö, missä on charmi? Missä on se tunne, että viikon odotus on yksinkertaisesti sietämätöntä?

On helppoa nähdä, missä mennään vikaan. Ymmärrän kyllä, että tosi-tv:ssä halutaan nostaa esiin ihmisiä, joihin kiintyä ja joiden takia ohjelman ääreen haluaa palata aina uudestaan ja uudestaan. Ruokaohjelmissa ruoan pitäisi olla kuitenkin, jos ei pääosassa, niin ainakin vahvassa sivuroolissa. Ihmisiin pitäisi kiintyä, mutta ruokaan pitäisi ihastua. Kotimaisissa versiossa sille ei vain anneta tarpeeksi tilaa. Sen takia Australian MasterChef oli ennen kaikkea ruokaohjelma ja vasta sitten kilpailu, kun taas Suomen versio on kuin mikä tahansa kymmenen pienen intiaanin piirileikki, jossa pääasia unohtuu. Alkuperäissarjat ovat inspiroineet laittamaan ruokaa ja kokeilemaan uusia asioita, mutta käännökset eivät sitä tee.

Suomessa on pienet katsojamäärät ja pienet budjetit, eikä ulkomaisten formaattien haltuunotto onnistu valokopioimalla. Suomessa yritetään kuitenkin kopioida edelleen liikaa muotoa ja unohdetaan se kiinnostava sisältö. Ei Halv åttan Suomi-versiossa tarvitse olla kuluneita julkimoita tai uskomattomia juhla-aterioita, kun tavalliset ihmiset ja tavalliset ruoat riittäisivät. Tässä petteriahomaiden luvatussa maassa matkaa on kuitenkin vielä.

Onneksi aina voi itse selostaa tekemisiään keittiössä ja kantaa tuotokset jo onnekkaasti hurmatun tuomarin arvioitavaksi. Ehkä ruokarealityn seuraava aste on irroittaa televisio kuviosta pois.

Share