Ladataan...

 

Viimeistään kolmantena festaripäivänä tunsi allekirjoittanut olonsa jo ihan rehellisesti vanhaksi. Jalkoja särki ja nukutti — paketista puuttuivat enää orastavasta iltapäiväsateesta oireilevat nivelet.

Onneksi sunnuntain ensimmäistä esiintyjää odottelikin melkoisella innolla; kuluneen vuoden puhutuimman artistin livenä näkemistä kun olin etukäteen odotellut valtavasti — taas ehkä vielä enemmän uteliaisuudesta kuin varsinaisesta faniudesta.

Teltalla Lana del Rey olikin sitten ehkä juuri niiden odotusten mukainen. Ulkoasultaan 50-luvun kotirouvan, hotellibaarin jazzlaulajattaren ja hyväksikäytetyn trailer trash -tyttären hybridi tuntui jotenkin valtavan omituiselta nähdä oikeasti livenä. Siinä se on: tyttö, josta kaikki ovat koko vuoden puhuneet. Puhtaasti keikkana esiintyminen ei ollut kummoinen, kappaleet olivat livenäkin liiaksi samasta muotista valmistuneita, livesovitukset jousikvartetistakin huolimatta pliisuhkoja — ja aina vähänkin vokaalisooloiluihin lähtiessään Lanan ääni heitteli miten sattui. Ehkä erikoisimmalta tuntui kuitenkin tunne siitä, että kaikki — siis kaikki — keikassa oli niin valtavan laskelmoitua. Tasaisestihan tätä viestiä on ensi-ihastuksen jälkeen joka puolella rummutettu, mutta nyt sen itse todella näki. Jokainen välispiikki, jokainen eturivin edessä, muun yleisön näkymättömissä vietetty hetki ja jokainen ilme tuntui mietityltä, harkitulta ja harjoitellulta. Ja silti: kaikesta näki, että Lana nautti jokaisesta hetkestä. Että Elizabeth Woolridge Grant oli juuri siinä missä halusikin olla.

Mielenkiintoinen, mielenkiintoinen keikka.

 

 

Lanapäissään vierähti ohi vielä the Jezabelskin. Teltan nurkilla vahdattiin seuraavaksi Icona Pop, joka rehellisesti sanottuna oli lähes hirveintä ikinä: kahden tytön ääriyksinkertaisia vokalisointeja tasabiittijumputuksella — vähän kuin LCMDF ilman niitä hyviä biisejä. Toisaalta, nopeastipa muistui tätä kirjoittaessa mieleen yhtyeen Ready for the Weekend -kappale vain yhdellä, parin viikon takaisella kuulemisella. Tarttuvaa kai siis ainakin.

 

 

Päälavan Destroyer kiinnosti lopulta aika vähän. Flow'ssa bändi oli peruskiva, mutta livenä materiaali vain tahtoo kyllästyttää hyvinkin pian. Niinpä tällä kertaa valtaosa huomiostani taisikin keskittyä vieressä saippuakuplia puhaltelevaan porukkaan — jonka taustamusiikiksi biisit vallan hyvin kyllä sopivatkin.

 

 

Intro-teltalle lähdettiin vähän ennen keikan loppua kuulemaan the War on Drugsia, joka itselleni oli entuudestaan tuttu vain Kurt Vilen ex-presenssistä. Kurtittakin bändi ihastutti valtavan paljon, yksinkertaisesti rakennetut, kauniit ja hauraat kappaleet kutoivat telttaan hienoa verkkoa, jota yksi viikonlopun parhaista valoista  rytmitti. Hieno keikka ja uustuttavuus.

 

 

Hippeilyjen jälkeen suunnaksi otettiin taas päälava, jossa odotettiin jo festareiden vakiovieras Erlend Øyea, tällä kertaa osana the Whitest Boy Alivea. Vaikka yhtyeen pehmeästi groovaavaan antiin on ollut aina helppo upota, tuntui sen suursuosio — aivan täysi päälavallinen heilumassa koko tunnin ajan — jotenkin uskomattomalta. Musiikki on hyvää, muttei ihan niin hyvää — joten ehkäpä se yksi ylimääräinen tekijä on juuri Øye. Keikkana yksi viikonlopun parhaista siis. Myös uusi materiaali vaikutti lupaavalta, ah.

 

 

Vähän ylipitkäksi menneen keikan jälkeen kävi lapsus ja telttaillut jälkipuolisko Zola Jesusista pääsi tyysti unohtumaan. Eipä harmittanut — etenkin kun suu oli täynnä herkullisinta seitanpihviä. Ehkä tähän väliin muutenkin mainos festareiden ruokatarjonnasta: kitsaalle, tuoretta arvostavalle kasvissyöjällekin se kun oli edelleen aivan ensiluokkaista. Pyhhyh Flow'n keitraajille: kun vitosella sai toinen toistaan täyttävämpiä kasvisannoksia tai isoimpaan roskaruokairstailunhimoon kahdella eurolla valtavan knobibrotin, oli allekirjoittanut kovinkin onnellinen. Paras paikka, tämä.

Yhdentoista aikaan suunta kääntyi viimeistä kertaa päälavan suuntaan. Justicen suhteen odotuksissa oli ennen kaikkea kunnon show — jonka ranskalaiset ehdottomasti toimittivatkin. Ennen kaikkea visuaalisesti keikka oli äärimmäisen komea ja kekseliäine valokikkailuineen jopa tyylikäs — ja kaikkia junttidiskoa huutavine vastakommentteja uhmatenkin: se myös kuulosti aika pirun hyvältä. Biiseissä oli sopivasti livevariaatiota ja rakenteessa pelisilmää. Koko puolentoista tunnin keikka olisi varmasti puuduttanut jo liiaksi, mutta reilu kolmen vartin pätkä oli vähän yllättäen isojen kehujen arvoinen.

 

 

Justicen vahtaamista verotti siis samaan aikaan teltassa soittanut Twin Shadow, jota ehdin näkemään puolikkaan keikan verran. Taannoisesta Tavastian-esiintymisestä oli kantautunut kehuja, ja oletettavasti samanlainen, viimekesäistä Flow-etäisyyttä isosti intiimimpi keikka oli nytkin tarjolla. Intensiivinen Five Seconds oli huikea, ja tulipa samalla todistettua ensimmäistä kertaa se ärsyttävin rock-klisee ikinä: kitaran lyöminen säpäleiksi. Tosin eniten taisi harmittaa se, että raadon sai mukaansa sijastani joku eturivin onnekas.

 

 

Justicen loppusointujen jälkeen viimeiset raidat tarjosi Yeasayer — kuten muistaakseni myös kaksi vuotta sitten. Vaikka soitto sinänsä ihan kelvollista olikin, tahtoi mielenkiinto kalkkiviivoilla jo pettää. Niinpä O.N.E.:kin tuli krebailtua vasta bussissa istuessa.

 

 

Kaiken kaikkiaan Melt! oli jälleen mainio festarikokemus. Useampi mainio keikka ja roppakaupalla hyviä sellaisia, parilla lupaavalla tuttavuudella varustettuna. Järjestelyt toimivat lähes poikkeuksetta hyvin — tai ainakin paremmin kuin kotimaassa. Ruoka oli herkkua ja kalja maistui. Ainoastaan yleisömäärän oletettu kasvattaminen harmitti: jos aika ei ole muistoja kullannut, oli toissavuonna iltakeikoilla huomattavasti väljempää kuin tällä kertaa. Itse kun en pahimmista tungoksista enää oikein välitä, tuli valtaosa ilta-akteista kuikuiltua tällä kertaa ehkä vähän turhankin takaa. Toisaalta, tilaa oli edelleen reilusti enemmän kuin vaikka siellä Flow'ssa, joten isompaan purnaukseen ei varmaan liene syytä.

Saa nähdä, kutsuuko Ferropolis ensi vuonna uudestaan. Hemmetin vaikea sitä on ainakin vastustaa.

Share

Ladataan...

Eka päivä Flow'ta koettu.

Vaikka alueelle jonottelu olikin ihan mukavan sujuvaa, otti oma lähtö niin hyvin aikansa, että French Films jäi tällä kertaa näkemättä. Alueen ekat kokeilut osuivatkin About Groupiin, joka tuntui edelleen piilotetun ohjelmaan.

Lyhyen kokemuksen mukaan se olikin ihan perusteltua. Missasin ekat biisit, joita varakorvaparini kehui astetta popimmiksi, mutta keikan keskivaihe oli vain tylsää jammailua. Ei lähtenyt.

Etukäteen puhkihehkutettu Destroyer toimi jo paremmin, samoin kuin lokaationsa. Nokian Blue Tent oli mainio tulokas alueelle, jonka laajennus oli muutenkin nappisuoritus — vaikkei tosin keikkojen jälkeisiin ruuhkiin ihan hirveästi auttanutkaan. Dan Bejar kavereineen veti paikassa leppoisan iltapäiväkeikan, josta jollain tapaa tuli mieleen sofistikoituneempi ja sisäsiistimpi versio muutaman vuoden takaisesta Sébastien Tellieristä. Kaputt sytytti odotetusti.

Kolmipäinen taistelu Matthew Dearin, Midlaken ja the Budos Bandin kohdalla päätyi lopulta ratkaisuun "siiderit + puolikas dear ja sit midlakeen". Tai niin piti päätyä. Siiderin kohdalla nirsoilin juuri niin pahasti kuin Virpi Salmikin veikkailisi — Strongbow'ta, yäk — mutta alkuun sivusta katsottu Matthew Dear vei keikallaan jalat alta ja lattialle, pitäen siellä loppuun asti. Biisit, joita en hirveästi edes tunne, toimivat livenä valtavan hyvin, yksinkertaiset biitit pakottivat heilumaan ja mainiosti kerrostuvat soundit miellyttivät. Kahden pennin mambonopettajan ulkoasulla varustettu Dear oli lavalla mahtavan vangitseva. Päivän kovin keikka ja juuri sellainen, mitä festareilta aina kaipaan: yllättäjä.

Nightsatania nähtiin sivusta niin vähän, että mitään siitä ei osaa tällä kertaa edes sanoa. Open Source Stage tuntui olevan ihan hauska lisä, vaikka ahtaaksi kävikin — saa nähdä millaisen tungoksen MC Taakibörsta tänään aiheuttaa.

Sinisellä teltalla Warpaint oli odotuksiin nähden varovaisen positiivinen kokemus. Bändin nimen mukainen sotaanlähtöasenne kuului, näkyi ja otti mukaansa. Biisejä vaivasi kuitenkin tietty junnaavuus ja materiaalin tasapäisyys, vaikka Undertow nousikin hienosti kamppailemaan vuoden festarianthemin tittelistä. Kokonaisuudessaan kelpo keikka.

Hercules & Love Affair jäi väliin, kun nälkä iski. Ongelman korjasti ihan kiitettävästi Groteskin vuohenjuustotaco (joka oli kyllä burrito), ravintolatason safkaa ravintolatason hinnalla.

Puoli yhdentoista aikaan ilta alkoi olla jo sen verran viileä, että Röyksoppista haettiin paitsi hyvää jälleennäkemistä, myös ihmismassojen lämpöä. Jälkimmäinen toteutui, vaikka tungos ja muutamat ärsyttävät tapaukset veivätkin alkupuolesta innostusta. Ensimmäinen sen sijaan... No. Röyksoppista on yhdeksässä vuodessa tullut isojen lavojen yhtye ja soundi on edennyt sen mukaisesti. Materiaalia tuli tasaisesti ja vanhin sykähdytti eniten — ajatella, että olin päässyt unohtamaan maailmassa olevan niinkin mahtavan kappaleen kuin Remind Men. Kappaleita oli livenä viety vielä astetta biittivetoisemmiksi ja puolenvälin jälkeen kuultu, ehkäpä improvisoitu kymmenminuuttinen "biisi" ei paljon muuta sisällä pitänytkään. Turhautti. Lavashow'kin oli vähän turhaa, eikä missään määrin näyttävää. Mutta kun lopussa ilmoille tuli Poor Leno, niin aika moni asia loksahti taas kohdalleen. Kyl mä teistä tykkään.

Aikataulu meni illan päätöksessä sen verran harmittavasti, että Joy Orbisonin joutui Ariel Pink's Haunted Graffitin varjolla missaamaan. Keikan kuluessa harmistus hälveni, Pinkit kun olivat sen verran kovassa vireessä. Killerialoitus Hardcore Pops Are Funilla oli livenä aivan tajuton ässä, eikä seurannut Round and Roundkaan pettänyt. Tunnin mittaisesta keikasta viimeinen kolmannes alkoi jo puuduttamaan, mutta sitä ennen yhtye ehti tarjoamaan monta hienoa hetkeä. Hyvät soundit ja hyvä meininki — jota taustavisut mukavasti tukivat, välillä savukiehkuroilla turhankin alleviivaavasti. Onneksi, onneksi Pink ei ollut tämän vuoden Girls.

Kaikin puolin oikein tyydyttävä avauspäivä. Ja kohta jatkuu!

Share

Ladataan...

Monta hyvää tsekkauslistaa ja pakollista suosittelua on jo nähty, mutta ehkä yksi mahtuu vielä soppaan. Alla siis jutut, mitkä kannattaa mielestäni tulevan viikonlopun Flow'ssa erityisesti tarkistaa.

 

 

Perjantai

Jos tiuhaan keikkailevan French Filmsin liveistä ei ole vielä tullut ähky, kannattaa tämän hetken kovin kotimainen indieporukka katsastaa. Toimivat aina. Hot Chip -hurmuri Alexis Taylorin johtama About Group puolestaan on alkuillan piilotettu helmi. Chipiä orgaanisempaa ja perinteisempää soundia, jotain samaa kuin viimevuotisessa Broken Bellsissä.

 

 

Destroyeriin tutustumista välttelin jostain käsittämättömästä syystä  itse pitkään — äh. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Kaputt-albumin nimikkokappale on mitä mahtavin. Jos sunnuntainen Twin Shadow kolahtaa, kannattaa Destroyerinkin kärryyn hypätä. Kierompi ja elektronisempi Matthew Dear toiminee hyvin jatkoksi — tai fiiksestä riippuen klassisemman Flow-soundin mukainen the Budos Band. Tai Midlake. Ruuhkaa!

 

 

Synahevin taitava Nightsatan voisi valloittaa Open Source Stagen, pikakatsaus siis. Yhdeksäksi sitten telttaan katsastamaan Warpaint, joka on jättänyt hypeen nähden levyllä vielä vähän kylmäksi — toivottavasti live korjaa asian.

Kympiltä puskee taas hikeä ja vaikeita valintoja. Hercules and Love Affair tarjonnee ihan kelpo tanssailut, vaikkei uusi materiaali ole hetkauttanutkaan. Kovaa valuuttaa Suomen ulkopuolellakin oleva Teeth kannattaa nähdä — eikä MF DOOM ole ollenkaan huono paikkaaja peruuntuneelle Q-Tipille.

DOOM vetänee joko kovin lyhyen setin — tai Röyksopp tulee lavalle kolmen vartin kuluttua aika kevyillä kantamuksilla. Norjalaisten buukkaus tuntui epäajankohtaisuudessaan yllättävältä, mutta fanipoika sisällä odottelee innoissaan best of -festarikeikkaa. El Guinchoa olisi kiva ehtiä vilkaisemaan pikaisesti ennen 'soppia.

Perjantain odotetuin akti monessa osoitteessa lienee Ariel Pink's Haunted Graffiti — ja itselläkin odotukset yhtyeen psykeindielofirokkia kohtaan ovat korkealla. Erinomainen päätös illalle...

 

 

... jos ei intoudu antautumaan vielä illan päätteeksi Joy Orbisonille.

 

Lauantai

Lauantai startataan taas erinomaisilla kotimaisuuksilla. Toivon mukaan tuoreen kasettijulkaisun mukanaan tuova Delay Trees on aina mitä mainioin, upeasti soundiaan uudistanut Regina tulee nähtyä ekan kerran pitkästä aikaa ja Magenta Skycode vetää toivottavasti pidemmän keikan kuin Ruississa.

Muttei liian pitkää. Seuraavana Nokia-teltan nimittäin valloittaa itse eniten odottamani bändi, newyorkilainen the Pains of Being Pure at Heart. Vaikka kehuttu kakkoslevy ei itselle olekaan yhtä kova kuin astetta nuorempi ja naiivimpi debyytti, on lupa odottaa jotain mahtavuutta. Eturivi kutsuu.

 

 

Pikkuviisarin edetessä seitsemään heittäytyy aikataulu taas epikseksi. Toisaalta paluuta tehnyt the Dø voisi ihastuttaa — mutta telttaileva Mayer Hawthorne ei myöskään harmittaisi. Ja jo puolen tunnin kuluttua mahdollistaisi päälavan Iron & Wine festareiden partafolk-kiintiön täyttymisen, kun edellisen päivän Midlake tullee skipattua.

Seuraava nähtävyys on keväällä kakkoslevyllään suurimmaksi osaksi ihastuttanut Lykke Li — naissooloilijat kun kiinnostavat livenä aina. Sama pätee Janelle Monáeen, vaikka lajityyli ottaakin ehkä harppauksen itsestäni kauemmaksi.

 

 

Päälavan lauantain päättävä Empire of the Sun ei sekään tunnu ajankohtaisimmalta poiminnalta, mutta biisit hytkyttävät edelleen. Odotuksissa myös se festareiden visuaalisin keikka.

Festarikunto ratkaisee, kuinka loppuillan käy. The Human League kiinnostaa vain varovasti, Pantha du Prince ehkä vähän enemmän.

 

Sunnuntai

Päätöspäivänä voisi vaikka nukkua vähän pidempään. Ensimmäinen varsinainen kutkuttelija on Minä ja Ville Ahonen, joka viime viikonloppuna oli soolona varovan lupaileva. Enemmän kuitenkin innostuttaa jo seuraavaksi koittavan Rubikin näkeminen — vihdoin ja viimein.

 

 

Välissä voisi katsastaa sisältöä jakavan Eero Johanneksen. Sunnuntain kohokohta on kuitenkin päälavalle kipuava Twin Shadow. Etukäteenkin jo hykerryttää! Jamie Woonin lopputahdeillekin ehdittäneen vielä hyvin.

 

 

Battles olisi ihan kiva nähdä, ja vaikka Kanye West ei sinällään hirveästi kiinnostakaan, mennee miehen livekokemus jo yleissivistyksen piikkiin. Odotan show'ta, vähempään en tyydy — enkä todennäköisesti tule pettymään.

James Blake ei riehaannuta, eikä välttämättä pidä alueella pilkkuun asti. Sopiva jäähdyttely kuitenkin — ja kelpo päätös ohjelmalle.

 

Muut

Flow'n ruokatarjonta paranee — ja kiinnostaa — vuosi vuodelta enemmän. Four Seasonsin, Groteskin ja New York Ninjan listat houkuttelevat eniten, mutta ehdottomin Flow-herkku on tietysti se Nakin vegehodari Can U West -sooseilla.

Nuorgamin Flow-kisastudio Aksun taustamusiikeilla pitää toivottavasti sisällään myös Oskari Onnisen oranssissa pikkutakissa. Varovainen rokkipoliisivaroitus, mutta samaan aikaan myös -suosittelu!

Alueelta löytyy bändien lisäksi vaikka kuinka paljon katsottavaa. Kun oma aikataulukin tuntuu ensi kertaa pitkään aikaan sisältävän taukoja, voisi tällä kertaa kokea jotain muutakin. Vaikka sirkusta.

Alue tuntuu ainakin kartan perusteella väljemmältä kuin viimeksi. Edellisvuoden ryysikset ahdistivat, tällä kertaa päästään toivottavasti helpommalla.

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä: Flow'n bajamajat hakkaavat kaikkien muiden festareiden käymälät. Usko pois!

Share

Pages