Ladataan...

Jostain takavasemmalta alkuvuoden parhaimmiksi raidoiksi on noussut suomenkielinen parivaljakko.

J. Karjalaisessa ei ole ikinä ollut varsinaisesti mitään vikaa, mutta vanha tuotanto — niin klassikkoa kuin onkin — ei ole ikinä hirveästi hetkauttanut. Mennyt mies on kuitenkin aivan maaginen kappale niin sovitukseltaan, yksinkertaiselta rakenteeltaan kuin huimalta sanoitukseltaankin.

Ihan oikeasti;

mä olen mystinen hopeinen discomies
mä olen kieltään lipova liskomies
mä olen uuden englannin nahkamies
aina ilosta syntyvä uudestaan

Hyrsk.

 

 

Heikommaksi ei jää tehosoittoon palaava Minä ja Ville Ahonenkaan. Ennen kuin kuolen kuului viikonloppuna radiosta ja herätti kummastuksensekaista kiinnostusta. Lisäsoitot osoittivat erinomaiseksi tämänkin.

 

 

Komeaa on.

Share

Ladataan...

Oi, nyt se on takana. Flow'n kolmas päivä jäi kahta edellistä kevyemmäksi, mutta paketoi viikonlopun silti hienosti kasaan.

Sunnuntain starttasi Ateneumin ämpärirumpali. Uuspaikkakuntalaiselle ilmeisen elävä legenda ei ollut entuudestaan tuttu, mutta viihdytti hetken. Tyyppi näytti itse olevan innoissaan ja, no, flow'ssa — mikä ilahdutti aika paljon.

Anniskelualueella istuskeltu Jukka Eskola Quintet jousilla varustettuna oli taas sitä totutun laadukasta Suomi-jaskaa, vaikkei ihan niin paljon innostuttanutkaan kuin Jo Stance. Välikuolemamusiikiksi kuitenkin piristävää. Toisin olisi voinut käydä Minä ja Ville Ahosen kohdalla, joka yhden kuullun biisin perusteella sai telttaan kyllä kiitettävästi ääntä.

Ensimmäistä kertaa nähty Rubik oli livenä kehujensa arvoinen. Biisit syöksähtelivät paitsi korviin, myös osin suoraan sydämeen. Klubikeikan kokisin näiltäkin mieluusti.

Illan isoin juttu itselleni oli epäilemättä Twin Shadow. Viimesyksyinen debyyttilevy on soinut sekä kaiuttimissa että päässä tiuhaan, eikä tyylikkäämpää tavaraa oikein tunnu löytyvän. Lavalla yhtye oli riisuttu ja välitön — tavallaan juuri sellainen, kuin mitä olisi pitänyt odottaakin, mutta mikä kuitenkin tietyllä tapaa yllätti. Parin suhteellisen läheltä seuratun päälavakeikan (Röyksopp ja Empire of the Sun) jälkeen lavan edustan väljyys ilahdutti — Kanyen odottelijat ilmeisesti malttoivat tulla paikalle vasta Twinsien jälkeen. Soundit olivat keikalla kohdallaan ja tunnelma ehkä vähän liiankin leppoisa — myöhäisempi ajankohta ja telttalava olisi ollut ehkä musiikkiin nähden jälleen suotuisampi. Yleisöltä huudatettu yy, kaa, koo, nee jäi mieleen.

Päälavan alkaessa täyttymään otettiin suunnaksi mustassa teltassa jo hetken soittanut Jamie Woon. Kevyttä soittoa tarjottiin tuollakin, mutta omissa korvissa Woon jäi kuitenkin vähän yhdentekeväksi. Night Air oli nätti myös livenä.

Kanyen suhteen strategiaksi valittiin ensin Battlesin pikatsekkaus — mikä osoittautuikin fiksuksi. Battles ilahdutti sinisessä teltassa huomattavasti enemmän kuin levyllä, soittajien intensiteetin ollessa erityisen kohdallaan. Vaikka Battlesissa yleensä rassaa se ylianaalinen tarkkuus, oli sen seuraaminen livenä oikein ilahduttavaa. Vähän yllättäen myös se festareiden äänekkäin kokemani keikka.

Reippaan puolen tunnin kuluttua päälavalle suunnattaessa yllätys oli aikamoinen, kun lava olikin tyhjää täynnä. Turhan kauaa diivailusta ei onneksi itse tarvinnut kärsiä, kun show lopulta kolme varttia myöhässä alkoi — ja sitä se todella olikin. Muutaman ensimmäisen kappaleen aikana lavasta vedettiin kaikki mahdollinen irti ja alkuminuuttien jälkeen olo itselläkin oli hengästynyt. Hienoa, hienoa.

Harmi vain, että musiikillisesti esitys tarjoili itselleni niin kovin vähän. Kaamean huonosti Kanyea ikinä kuulleena olin ollut siinä uskossa, että biiseistä iso osa olisi kuitenkin räppiä, mutta mitä vielä — loputon vokooderivollotus oli kyllä kaameaa. Erityisesti toiseksiviimeinen (?) Runaway (?) ei tuntunut loppuvan sitten ikinä.

Mammuttikeikan aikana annettiin vielä välissä mahdollisuus James Blakelle, jonka suhteen ennakko-odotukset olivat tosin lähinnä tasolla there's a limit to your blaah. En tiedä, kuinka mielettömän hienoksi keikka sitten lopulta muodostui, mutta neljän ensimmäisen biisin jälkeen olin saanut irti kaiken mitä halusin. Kun ei kolahda, niin ei kolahda.

Vaikka viimeiset keikat tarjosivatkin musiikillisesti itselle niin vähän, jätti vielä sunnuntaikin mukavan maun. Twin Shadow lämmittää edelleen, eikä Kanye tule hetkeen unohtumaan — isompaa ja komeampaa festarikeikkaa kun on aika vaikea keksiä.

Se herättääkin paljon ajatuksia. Flow oli tänä vuonna taas isompi kuin koskaan, enkä taida olla väärässä veikkaillessani, että kasvukäyrää hilataan pidemmälle taas ensi vuonna. Vaikkei Tuomas Kallion mukaan tapahtumalla olekaan pääesiintyjää — Flow itsessään on se main event — tuntuu hassulta ajatella, että nimekkäimmän esiintyjän puolesta on aika mahdotonta vetää enää isommaksi.

Mutta jännittää se ensi vuosi vähän jo nyt.

Share

Ladataan...

Helsinki ilahdutti eilen jälleen ilmaistapahtumalla. Kallio Block Party oli edelliskesän (ja tänä vuonnakin uusittavan) Punajuuri Block Partyn sisar: musiikkitapahtuma, jota voisi kuvata kahdella ei-kuvaavalla sanalla urbaaniksi ja boheemiksi.

Eli puistoilua ja bändejä. Ensimmäinen Karhupuistossa kunnolla tarkastettu akti oli soolona soittanut Ville Ahonen, joka toimi mukavana alkupalana. Yksinkertaisissa biiseissä on paikoin vähän liiankin iso ripaus yläasteangstia, mutta puoleensa materiaali silti vetää — ja enemmänkin olisi taas voinut kuulla. Tiesitteks muuten, että sekä Lilyn että Minä ja Ville Ahosen ilmeet on suunnitellu samat tyypit? Nyt tiedätte.

Frazéninaukiolla Kalliota innostutti Jesse. Muutama vuosi sitten yhtye tuli nähtyä livenä vähän turhan monta kertaa, mikä johti tietoiseenkin välttelyyn — mutta nyt porukka oli mukava nähdä taas lavalla. Tyyli oli muuttunut sekä esteettisesti että soundillisesti, mikä oli molemmissa tapauksissa positiivinen asia. Stiletti-"laiton ase"-Ana muistutti vielä entisistä huumoriarvoista, mutta valtakunnan parhaita välispiikkejä tarjoileva Kalifornia-"Kalifornin rusinat"-Keke meni Teddy-tukkineen jo tyypillisestä Punavuori-AD:sta. Musiikillisesti tyyliä oli siloiteltu aiemmasta roskaelektrokaahauksesta tyylitellympään tavaraan — paikoin jopa vähän skweeen suuntaan. Hyvää! Yhtye kärsi paitsi teknisistä ongelmista, myös volyymin pakotetusta alhaisuudesta — erityisesti ulkotiloissa Jessellä kun olisi saanut olla reilusti enemmän ääntä. Piristävä jälleennäkeminen joka tapauksessa, toivottavasti pian uudestaan.

Ohjelmassa edellinen meni harmittavasti toisen lavan Black Twigin kanssa päällekkäin, joten yhtyeen live jäi taas kokematta. Seuraavana lavan valtasi kuitenkin Uusivirran Olavi, joka veti arvattavan siistin ja kotoisan setin. Rento meininki, eikä loppupuoliskoksi jo lavalle mukaan tullut Kiki Pau ainakaan huonontanut asiaa.

Yhtyeen oma keikka jäi osaltamme tyngäksi, kun loppuillan erillisohjelmaksi otettiin jo mukavalta vaikuttanut Mascot ja Future Shorts. Teknisiä ongelmia koettiin tuollakin ja volyymit olivat vastaavasti turhankin kovalla — ja lyhäritarjonta yllättäen poikkeuksellisen heikkoa. Ensi kerralla ehkä jotain parempaa — Flow'ssa siis.

Kallion tapahtumasta jäi hyvä fiilis, nyt vain odotellaan Ullanlinna Block Partya. Yhden vapaaehtoisen bändin tiedän jo.

Share