Ladataan...

Sillä hetkellä kun korviini kantautui tieto uudesta Beach Boys -raidasta, alkoi sen välitön välttely. Yhtyeen klassikkotuotanto on kerännyt itselläni kevään aikana taas eniten kuunteluja — ja harvinaista luppoaikaa olen kuluttanut Brian Wilson -infoähkyä haalien. Yhtyeen uusi tuleminen on tuntunut ajatuksena pikemminkin ahdistavalta kuin innostavalta.

Tänään otin kuitenkin härkää sarvista — ja kas, eihän se huono ollutkaan. Ei Pet Soundsia eikä Smilea, mutta kaunis popkappale kuitenkin. Eikä niitä ole tässä keväässä yhtään liikaa.

 

 

Kesän voisi aloittaakin neljäkymmentäviisi (!) vuotta vanhemmalla Disney Girlsillä.

 

Share

Ladataan...

Kaikki tietävät pelin nimeltä six degrees of Kevin Bacon. Siinä Footloose-ihanuus pitää yhdistää mihin tahansa Hollywood-ihmiseen korkeintaan kuuden välillisen yhteistyötahon kautta.

Arvoituksessa pelataan six degreesiä tavoitteena yhdistää kaksi ihmistyyppiä kuuden biisin avulla. Mitä saumattomammin, sen paremmin. Lopputuloksena on kuuden popkappaleen mittainen aikajana, jonka kuluessa ääripää huomaa muuttuneensa toiseksi.

Viimeksi taiottiin punaniskasta punavuorelainen, tällä kertaa ensitreffaajasta tehdään alttarinisti.

 

Donora — I Think I Like You

Pittsburgh-aktin parin vuoden takainen biisi aiheuttaa vakavaa tykkäilyä — joko muuttuen sellaisen soundtrackiksi tai pelkäksi transferenssiksi. Söpöilyraita voisi olla kuitenkin se varmin korvamato hyvin menneiden ensitreffien jälkeiseen huimaukseen.

 

 

Grease — Summer Nights

Tulevaisuuden pienistä epävarmuuksista huolimattakin on peräkammarin impikin tässä vaiheessa pakotettu uskoutumaan lähipiirille. Kai se näkyisi jo Sandyn ja Dannynkin FB-suhdestatuksissa?

 

 

Jens Lekman — Kanske Är Jag Kär i Dig

Kun yleisö ympärillä nostaa kädet silmilleen ja kurkistaa vain sormien välistä, ehtii oman elämänsä Ted Mosby tunnustamaan niitä suurempia tunteitaan ehkä vähän liian aikaisin. Sitähän se on, hyppäämistä.

 

 

Sébastien Tellier — La Ritournelle

Siinä vaiheessa, kun sisäisen kamariorkesterin viuluporukka ryhtyy soittamaan samanaikaisesti kahdessa päässä, on jokin peruuttamattomasti oikein.

 

 

the Turtles — Happy Together

Klassikkobiisin sokea usko osaa paitsi ihastuttaa ("when you're with me, baby the skies'll be blue for all my life"), myös vähän pelottaa ("no matter how they toss the dice, it has to be, the only one for me is you, and you for me"). Yhdessä läpi niin kvartsin kuin graniitinkin!

 

 

the Beach Boys — God Only Knows

Maailman parhaan rakkauslaulun hämmentävin virke toteaa, että epätodennäköisen eronkin jälkeen täältä tultaisiin taas. Ainakin, jos sen niin haluaa lukea. Eikä lopulta se edellinen kanssakulkija ollutkaan kuin yksi omituinen c-osa elämänmittaisessa surfpopblississä.

 

 

Lue myös:
Six degrees: punaniskasta punavuorelainen

Share

Ladataan...

 

Tänään maailmalla — tai internetissä — vietetään neljättä kertaa Just Vinyl Dayta: päivää, jolloin kuunnellaan pelkkiä vinyylilevyjä.

 

 

Itse olen harrastanut mustan kullan keräilyä puoli vuosikymmentä. Vanhempieni hyllyistä nappasin ensin muutaman kiekon Anttilasta ostetun levarin pyöritettäväksi. Beatlesin livelevy, Lennonin Imagine ja pari randomjazzia saivat toimia kokoelman aloittajina.

Ensimmäinen nyyli, jonka itse ostin, oli Husky Rescuen Nightless Night -single. Olin katsomassa yhtyeen keikkaa Tampereen Klubilla alkuvuodesta 2007 — oletettavasti ensimmäinen eksymiseni Klubille — ja samoin satuin lyhyesti juttelemaan ensimmäisiä kertoja yhden rinnakkaisluokkalaiseni kanssa. Sen, josta paria vuotta myöhemmin tuli paras ystäväni — ja hetken kuluttua nykyinen elämänkumppanini.

 

 

Alkuun ostin levyjä harvakseltaan, keskittyen pääasiassa vanhoihin julkaisuihin. Jatkoin cd-levyjen hankkimista ja saavutin kulutuspisteeni huipun alkuvuodesta 2008, kun tyhjentelin Play.comin alelaareja tiheään tahtiin. Keväiseltä koulureissultani Tokioon raahasin jo mukanani toistakymmentä vinyyliä, joukossaan myös yksi suurimmista aarteistani: tuoreehkon lempiyhtyeeni Belle and Sebastianin Black Sessions -promolevy.

 

 

Joulun alla samana vuonna kävin tapaamassa siskoani Rovaniemellä, ja aseman kirpputorilta ostin muutaman levyllisen Beatlesia. Yhdeltä kokoelmalta löytyvä Twist and Shout tiivisti yhteen kappaleeseen kaiken sen, miksi olin vanhoista levyistä innostunut.

 

 

Hullaantuminen kasvoi. Pahemmin hurahtaneen kaverini kanssa tilailimme käytettyjä levyjä saksalaisesta Total Recall -levykaupasta. Kolusin läpi divareita ja kirppareita löytäen yhden kuriositeetin sieltä, toisen klassikon täältä. Yhä useammin sai selitellä viehätystään kömpelöön ja vanhanaikaiseen formaattiin.

 

 

Vinyyleistä tuli pysyvä harrastus ja cd:t jäivät. Vanhojen levyjen lisäksi rupesin hankkimaan uudetkin levyt vinyyleinä ja innostuin seiskatuumista — vaikka cd-singlejä en ollut koskaan ymmärtänytkään.

Loppuvuodesta 2009 soitin ensimmäisen vinyylipitoisen dj-illan Valossa. Avauslevyn kohdalla kädet tärisivät. Toisen aikana osasin jo rauhoittua.

 

 

Vuosien varrella suhde omaan levyhyllyyn on muuttunut. Jossain vaiheessa tärkeintä oli volyymi, josta muistoina löytyy useampia halpoja, mutta korkeintaan kohtalaisia levyjä. Alun klassikkoagendassa tärkeintä taas oli laatustandardien täyttyminen. Ristiriitaisesti etenevässä kronologiassa tällä hetkellä isoin juttu on omakohtaisuus — se, että ostetut levyt kertovat jotain siitä hetkestä: tärkeitä päiviä ja ajanjaksoja voi muistaa jollain merkityksellisellä levyllä. Mitä tärkeämpi päivä, sitä tärkeämpi levy. Vuosipäivänä kotiin tuomiseksi tarttui Jens Lekmanillinen, kun se kaikkien aikojen hienoin albumi oli kaupasta tilapäisesti loppu — ja vielä siis saamatta. Hyvä kakkosvaihtoehto kuitenkin.

 

 

Vaikka musiikkiformaatin pitäisi olla maailman epäfundamentalistisin asia, viehättää vinyylissä edelleen samat asiat kuin ennenkin. Sen eteen joutuu näkemään vaivaa, eikä sitä voi kuunnella koska tahansa. Oikeat levyt tekevät joistakin hetkistä ja asioista vieläkin isompia.

Levyhyllyn rakentuminen on elämänmittainen prosessi. Tänään tilasin Fat Possumin alennusmyynnistä Tennistä ja Youth Lagoonia — aikalaislevyjä, joita joskus kuuntelemalla voi muistaa, millaista elämä syksyllä '11 oli. Jossain lipaston uumenissa on vihkollinen listauksia levyistä, jotka on tarkoitus jossain vaiheessa löytää.

Yksi kerrallaan.

 

Share

Pages