Ladataan...

 

Festareiden kakkospäivä pisti sisäisen kellon koetukselle: ekat kiinnostavat setit alkoivat vasta iltaseitsemältä, mutta Squarepusherin myötä alueella piti pysyä melkein tappiin — siis neljään asti. Mutta kronologiaan!

Päivän avannut Blood Red Shoes toimi ihailtavan minimalistisella rummut ja kitara -kokoonpanolla hyvin, vaikkei päälava kuulijoista nyt varsinaisesti pursunnutkaan. Ihan kivaa soundia, mutta ei varsinaisesti mitään päähän jäävää.

Teltan Citizens! olikin jo selkeästi omempi teekuppi. Vuosikymmenen vaihteen tavaramerkkielektropop pillifarkku- ja kauluspaitapojilta toimi ihan kivasti. Hyvä fiilis ilmassa.

 

 

Flow'hunkin tuleva Araabmuzik tuli kurkattua nopeasti, ja juuri tuon keston ajan esitys viihdyttikin. Kun ärsytyskynnys kasvoi liiaksi, kaljat kainaloon ja kohti illan ensimmäistä varsinaista idolia!

M83:n tapaan myös Chairliftin telttasijoitus kummastutti alkuun, mutta sijainti olikin lopulta keikalle mitä mainioin. Mainiota soittoa odottamaani bändimäisemmässä muodossa, sympaattista ulosantia ja ennen kaikkea loistavia kappaleita — Chairlift oli vähän arkisella alkuillan festarikeikallakin yksi viikonlopun parhaista. I Belong In Your Arms villiinnytti eniten, Bruises hymyilytti yhä.

 

 

Pari vuotta sitten Two Door Cinema Club soitti täydehkössä teltassa, tällä kertaa tyypit villiinnyttivät melkoisen täyttä päälavallista. Vaikka yhtäältä vanhassa biisimateriaalissa ärsyttää biisien samankaltaisuus ja toisaalta uudet kappaleet eivät samaan, rasittavan nerokkaaseen tarttuvuuteen yllä, oli erinomaisen mukana heiluttava keikka kokonaisuudessaan kovinkin hyvä. Hauska bändi. Aika takuuvarma festarivalinta.

 

 

Leffakerhoilijoiden kanssa päällekkäin meni naapurimaan Niki & the Dove, joten seuraava vahdattava olikin päälavan Gossip — joskin osan alkupuolesta lohkaisi ruokatauko — ja toisaalta, muutaman kappaleen jälkeen oli yhtyeestä tarpeekseen jo saanutkin. Tanssittavuus ja iskevyys olivat Gossipilla yllättävän kadoksissa, ja kun tuotanto kokonaisuudessaankaan ei oikein kolahda, jäi keikan ainoaksi kiinnostavaksi aspektiksi eturivissä veriseksi terveyssiteeksi pukeutunut mies, joka yleisön riemuksi nousi yhden biisin ajaksi lavalle — osin tanssien, osien mikkiin huutaen ja osin Beth Ditton alla maaten. Wunderschön!

Gossipin jälkeen alkoi Ferropolisin Via Dolorosa; epätoivoinen valveilla pysyminen kolmelta startanneeseen Squarepusheriin asti. Syötiin, juotiin, nuokuttiin Intro-teltassa hetken yllättävän viihdyttävää, schlager-henkistä Superpunkia ja jotain muuta ei-niin-kiinnostavaa katsellen — ja, taidettiin hetkeksi nukahtaakin.

 

 

Valpastuminen tapahtui sopivasti juuri ennen Modeselektorin viimeisiä huikeita teknojumppia. Ja sitten, vielä vartin myöhässä: Tom Jenkinson.

Odotus oli kuitenkin sen arvoista — tavallaan. Squarepusherin yhden miehen keikka jakoi mielipiteet paitsi ihmisten välillä, myös omassa mielessä: toisaalta tarjottiin mielettömän vangitseva, visuaalinen kokemus, toisaalta verkkokalvojen stroboraiskaus alkoi puuduttaa jo muutaman kappaleen jälkeen. Toisaalta ilmassa kaikui ihanan raakoja soundeja, toisaalta koko tuotanto oli kuorrutettu järkyttävällä dubstep-pastissoinnilla, jota tyypin viimeisin albumi ilmeisesti kokonaisuudessaan onkin. Keikkana lopputulos ei tyydyttänyt, lavalle kun olisin halunnut nimenomaan sen vanhan kunnon Squarepusherin. Yhtä kaikki, tyydyttävä kokemus oli mies livenä nähdä — etenkin kun omat odotukset olivat tällä kertaa lähempänä kuriositeettisia kuin fanaattisia.

 

 

Vikalle bussille lähdettäessä pääsisäänkäynnistä tulvi sisälle yhtä paljon porukkaa kuin alkuillastakin. Kotimatkalla katsottaessa syyksi paljastui Laurent Garnierin ensimmäinen livekeikka kahteentoista vuoteen. No, tuleehan noita.

 

Share

Ladataan...

Ilmassa on vähän sellaista fiilistä, että menossa on ehkä paras kuukausi / vuosi ikinä. Eilinen toi tullessaan asiakkaan / työpaikan mainiot kevätjuhlat Mattolaituri-Kuurna-Kämp-akselilla, paremman puoliskon entisestäänkin korkeiden hurmaavuuspinnojen korotuksen ja mieluisaa postia. Tänään luvassa on taas Helsinki-iloittelujen lisäksi lähipiirin ensimmäisen vastasyntyneen ihailua. Ja pakatakin pitäisi jo hiljalleen ensi viikon Pariisin-reissua varten.

Mutta niin, se posti!

 

 

Uudelleenosallistuminen oman vajavaisen kokemukseni mukaan parhaille festareille ikinä jäi vähän viime tinkaan. Facebook aiheutti taannoin sydämentykytyksiä, kun Melt! ilmoitettiin jo loppuunmyydyksi, mutta onneksemme liput kuitenkin ehdittiin saamaan. Vuoden tauon jälkeen koittaa siis paluu Ferropolikseen, jossa lavalla on aika monta kovaa juttua — ja muutama vielä ilmoittamatta.

 

Bloc Party olisi mahdollista nähdä Ruississakin, mutta kelpaa myös täällä.

 

 

Huiman levyn alkuvuodesta julkaissut Chairlift on yksi eniten odotettavia juttuja.

 

 

Sekopäistä herkkua tarjonnee Hudson Mohawke.

 

 

Vaihtelevia livetaltiointeja esittänyt Lana del Rey jännittää kovasti. Isoin rummutus on onneksi jo helpottanut, nyt voi ihan oikeasti keskittyä niihin biiseihin.

 

 

Tähtitaivasyö ja toivon mukaan jumalattoman iso M83, ihh.

 

 

Maailman parhaan stressityösoundtrackin isä koetaan elävänä ensi kerran. Squarepusher, ohoi!

 

 

Köpiksessä joulun alla ihastuttanut the Raveonettes ja ne miljoonat voltit.

 

 

Twin Shadow'n uusi Confess-albumi ilmestyy sopivasti heinäkuun alussa.

 

 

Uusiutunut Yeasayer houkuttaa kovasti.

 

 

... ja niin kovin monta muuta. Ah!

Share

Ladataan...

Taklataanpas uhkaavan venyvä kirjoitusväli tällä kertaa tiistaihin. Albumiodotuksella.

Chairlift taitaa olla bloggaushistoriani kovin bändi jos verrataan postaustiheyden ja hittifrekvenssin välistä suhdetta — Does You Inspire You -esikoinen kun ei pitkäsoittona lopulta ollut kummoinen. Tammikuussa saattavat asiat kääntyä kakkosalbumin myötä kuitenkin toisin.

 

 

Amanaemonesia on sopivan oudolla videolla höystetty mainio biisi. Lempeästi kaahaava Sidewalk Safari ehkä vieläkin parempi.

 

 

Peculiar Paradisessa taas kuuluu jollain tavalla duon miespuolisen jäsenen taannoinen Das Racist -tuottelu. Yhtä aikaa sekä valtavan tuoretta että mainion retroa.

 

 

Odotukset ovat siis korkealla. Alussa mainittu Bruises taitaa kuitenkin jäädä yhtyeen diskografiassa vähän irralliseksi helmeksi — niin erilaisissa sfääreissä kun kaikkien aikojen söpöstelubiisissä liikutaan. Edelleen.

 

Share