Faking It

Hymyilen ja nyökytän päätäni. Väistän kysymyksen, jos toisen. Tietenkin myös kolmannen ja viidennen.. Viimeisen kohdalla sanon vain hymyilevien hampaideni välistä "Kerron, kun on jotain kerrottavaa."

Oikeasti minua ei hymyilytä, mutta pidän kulissia yllä. Siteeraan vanhoja lentäviä lauseita siitä kuinka nuori vielä olen, tai siitä miten elämässä on vielä aikaa. Ei ole kiirettä, ei ole suunnitelmia. Mussutan kahvipöydän ääressä aina, vaikka ei tekisi mieli, koska kukaan ei (onneksi) jaksaa viidettä kertaa odotella että saan suun tyhjäksi. Yleensä kun sieltä tulevat taas ne samat latteudet, ne samat hymyt ja nyökytykset. Harjoittelun kautta luonnolliseksi tullut esitys siitä, että miksi minulla ei ole vielä poikaystävää - tai tyttöystävää. Miten kaikki on mahdollista, kun on sinkku. Tai että ei minussa mitään vikaa ole, en ole vain löytänyt sitä oikeaa. Harvemmin kukaan vaivaantuu edes kysymään, että olenko edes etsimässä. Se on se oletus, että etsin koska minulla ei ole.

En hirveämmin jaksa suuria sukujuhlia, en jaksa syntymäpäiväkahvitteluita tai muunkaanlaista yhteydenpitoa. En jaksa toistaa itseäni. Toisaalta olisi ehkä helpompaa vain sanoa, että en etsi mitään. En halua mitään. Näin on hyvä, mutta sehän on pyhäinhäväistys. Puhumattakaan siitä minkäalainen kuorolaulanta siitä alkaisi, ajatuskin kammoksuttaa. Olen nuorehko, mutta vakiintumaton joten pian alkaa aika loppumaan. Tai siis näin minulle sanotaan. Usein. Toistuvasti ja kysymättä. Ajattelematta, että se ehkä sattuisi. "En mä pahalla, mut..."

Kulissin pitäminen on helppoa, vaikka ajatukset kulissin sytyttämisestä tuleen tuntuvat usein harvinaisen houkuttelevilta. En silti pysty siihen, en ainakaan vielä. Joskus mietin sitä kuinka vanhempani eivät ymmärrä minua eivätkä todellakaan kuuntele minua. Sitten herään siihen todellisuuteen, että enhän minäkään ole täysin rehellinen heille. En ole vuosiin kertonut siitä kuka oikeastaan olen, joten miten he voisivatkaan ymmärtää minua? Kaikki asiat ovat sidoksissa lapsuuteen, ainakin jollain tavalla, mikä tekee kaikeasta vaikeampaa. Olisi helpompaa, jos... niin. Olisi helpompaa, jos elämäni ei olisi elämäni ja perheeni ei olisi perheeni. Harmiksemme emme voi valita sitä perhettä johon synnymme. Onneksi meillä on valtaa valita ystävämme. 

Edelleen ehkä ajatuksissani eniten pyörivät ajatusmaailmat ovat kuinka kertoa äidilleni, että hänestä ei tule koskaan mummia. Tai isälleni, että hän ei koskaan pääse saattamaan minua alttarille tai tanssi kanssani häissäni. Tai että äidinpuolen sukuhaara päättyy minuun. Tai että syy miksi en pidä yhteyttä osaan suvustani johtuu lapsuudesta. 

Sillä kasvoin kuullen äidin tarinoita siitä ajasta sitten kun minulla on lapsia. Tai kuinka isä edelleen harjoittelee kanssani isän ja tyttären -tanssia. Tunnen itseni itsekkääksi, kun en kerro että heidän pienistä unelmistaan ei tule totta. Toisaalta tunnen itseni itsekkääksi ja saamattomaksi, kun minusta ei ole toteuttamaan heidän unelmiaan. Eiväthän vanhempani halunneet minulle mitään pahaa, mutta he haluavat vain että jatkan sukua. Hehän haluavat vain parastani? Ainakin toivon niin.

Toisin sanoen, kun äiti voivottelee ettei ole vieläkään mummi niin rapsutan heidän koiraansa ja yritän olla kuuntelematta. Isän supistessa tulevista häistäni, esitän kuuntelevani ja osallistun harjoituksiin sydän raskaana. Se vie voimia, kun esittää mukana. Uskon olevani vanhempieni suuri puheenaihe, koska en liiku elämässäni - ainakin heidän mielestään. 

Siinä missä minun ajateltiin olevan ihanan helppo teini-ikäinen, niin aiheutan heille harmaita hiuksia aikuisena. Ihan vain siksi, että kulje tavallisten normien mukaan. Tai eiväthän he sitä tiedä - en ainakaan usko - mutta kuitenkin käyn niin hitaalla joillain elämän osa-alueilla että he ovat huolestuneita. Että en vainkaan olisi epänormaali. Sitähän tässä perheessä on jo tarpeeksi, eli jonkun pitäisi vain sopeutua massaan. Jonkun pitäisi olla normaali, siis yhteiskunnan mukaan. Heidän harmikseen he yrittivät laittaa sitä viittaa minun harteilleni.

P.S. Miten edes tuoda esille itseäni ihmisenä jolla on täysin erilainen ajatusmaailma, koska kiinnostukseni parempaan yhteiskuntaan ja tuommoiseen on saanut minulle ikuisen "viherpiipertäjä" -leiman. Puhumattakaan, jos edes vinkkaisin olevani feministi. Saisin varmaan sanoa hyvästi koirille. 

P.P.S. Postauksen otsikko tulee tänä vuonna MTV:llä (Music Television) alkaneesta Faking It nimisestä nuorille suunnatusta tv-sarjasta. Siinä sarjassa on niin paljon hyvää, mutta taas niin paljon huonoa.

Kommentit

Pelinainen (Ei varmistettu)

Miksi joutuisit "varmaan sanomaan hyvästit koirille", jos kertoisit olevasi aseksuaali ? En käsitä. Onko aseksuaalisuus uhka eläimille ?

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.