Ladataan...
astu harhaan

 

Yksi tämän kesän suurimpia julkisia salaisuuksia on ollut se, että minä sain vihdoinkin töitä!

Toukokuussa kävin Pää-Hesoissa asti työhaastattelussa ja kesäkuun alussa järjestetyn toisen haastattelun jälkeen minulle ojennettiin keskellä vilkasta kauppakeskusta käsi ja sanottiin tervetuloa taloon. Niin monen kiitos, mutta ei kiitos -lauseen jälkeen myönteinen vastaanotto oli niin uutta, että seisoin hetken paikoilleni pökertyneenä käsi ojossa, kunnes kajautin ilmoille niin riemukkaan oikeesti?, ihan oikeesti!?, apua!, kiitos!, mä pääsin vielä treffeille!* -huudon, että mahtoi kuulua pääkonttorille asti. Seuraavana aamuna huristelinkin jo ensimmäiseen koulutukseeni, vieläkään oikeastaan uskomatta koko tapahtumaa todeksi.

Vielä ennen varsinaista työn alkua omassa toimipaikassani, käyn muutamassa koulutuksessa ja suuntaan toiseen kaupunkiin töihin, kuin lämmittelyksi ja imemään itseeni inspiraatiota. Duuni itsessään vastaa täysin sitä, mitä olen viimeiset neljä työvuotta työkseni tehnyt, mutta tällä kertaa pääsen vielä enemmän tekemään sitä, mitä olen halunnutkin ja saan siihen vielä täydentävää lisäkoulutusta firman puolelta - ihan parasta!

Näinkin iloisen asian pitäminen vakan alla on ollut vaikeaa, mutta olen tehnyt sen tietoisesti. En ole halunnut pauhata työstä, joka alkaa vasta joskus syksyllä, etten vain jinksaisi sitä mitenkään. Vaikka nimet on jo papereissa, niin silti olo on varovainen - varsinkin näin pitkän työttömyyden jälkeen ja edessä olevaa koeaikaakin ajatellen. Takaraivossa jyskyttää myös koko ajan ajatus siitä, että mitä jos ne huomaakin, etten oikeasti osaa mitään (vaikka onnistuneesti suoritin kolme erilaista työnäytettä!) ja heivaavat minut ennen kuin ehdin jalallani töihin astua.

Heivaamisen estämiseksi - siis sen lisäksi, että hoen kyllä minä nyt oikeasti työni osaan -mantraa iltaisin - olen myös tarttunut fyysisen puolen psyykkaamiseen ja hoitoon. Voin sanoa, että semmonen puolisen vuotta työttömyyttä saa aikaan aika ruokottoman unirytmin ja ruokottoman preesenssin ihmiselle, jonka tulisi olla työssään esillä koko ajan. Täten olenkin laittanut jo muutaman viikon ajan herätyksen soimaan kahdeksalta (onnistuen silti pääsemään ylös sängystä vasta kympiltä, skarppaa nainen!) ja tarttunut pölyä vessan kaapissa kerääviin ihonhoitoputeleihin aivan uudella innolla. Takaraivossani nääs jyskyttää myös pelko siitä, että jos pelmahtaisin koulutukseen suoraan kesän elostelun jälkiä korjaamatta, minut heivattaisiin samoin tein johtoportaan miettiessä, että minkä rantojen naisen ne oikein kesällä auringonpistoksissaan palkkasikaan.

Jos teillä on jotain hyviä vinkkejä helpottamaan töihin paluuta, niin nyt ois oikein hyvä aika jakaa niitä kommenttiboksin puolella. Kaikki vinkit otetaan ilolla ja kiitollisena vastaan, varsinkin unirytmiin liittyvät!

 

*olin siis aiemmin verrannut hulvattomaan tapaani työhaastatteluja tinder-treffeihin, joista joko pääsee jatkoon tai ei pääse.

Share

Ladataan...
astu harhaan

 

Kuten otsikosta voi päätellä, aion nyt laulaa lurauttaa ilmoille ylistyslaulun kera lapsikuoron.

Geeniperimääni kuuluu suhteellisen vallattomat luonnonkiharat, joiden mielenliikkeitä ei pysty selkeimpinäkään päivinä ennustamaan. Siitä syystä kärsin huonosta hiuspäivästä kroonisesti 365 päivää vuodessa. Tai no, osaksi siitä syystä - en osaa tehdä myöskään kampauksia, mutta suurin syy lienee kuitenkin aivan vääränlaiset hiustenhoitotuotteet.

Lähes koko aikuisikäni olenkin etsinyt Sitä Oikeaa shampoota, joka vaativalle hiuslaadulleni sopisi. Hiukseni rasvoittuvat nopeasti juurista, vaikka päänahkani lähinnä oireilee usein kuivuuttaan. Pituuksiin rasvaisuus ei kuitenkaan riitä, vaan kiharani ovat sitä kuivaakin kuivempaa sorttia, joka imee hoitoainetta kuin lapset pillimehua hellepäivinä.

Mutta nyt kuulkaas. KUULKAAS!

Jonkin aikaa sitten törmäsin intternetsin ihmeellisessä maailmassa Flow kosmetiikan Kehäkukka shampoopalaan (joka tottakai on poistuva tuote! miksi aina näin!?) ja kun näin maininnan sen sopivuudesta kiharille hiuksille, päätin kokeilla sitä siltä istumalta. Kyllä maar kannatti, todisteena seuraavat syyt:

- jo muutaman pesukerran jälkeen sain pidennettyä hiustenpesuväliä joka toisesta päivästä joka kolmanteen päivään! Hiusten tyvi rasvoittuu huomattavasti hitaammin, eikä hiukseni näytä toisen nukutun yön jälkeen vielä siltä, että vasikka olisi nuolaissut jakaukseni paikoilleen. Hurraa!

- päänahkani on rauhoittunut, eikä hilseile pitkin kylppärin lattiaa aina kun vähän yritän hiuksiani laittaa. Hurraa!

- tuotetta ei ole kääritty ympäristöä rasittavaan muoviin ja itse tuotekin täyttää luomukosmetiikan kriteerit! Paketissa komeileva avainlippukin saa tuulettamaan villisti. Hurraa!

 

Paketissa varoiteltiin, että pala saattaisi aluksi jättää hiukset pesun jälkeen tahmeiksi, mutta itselleni ei onneksi niin käynyt, vaan pääsin heti ensimmäisen pesukerran jälkeen fiilistelemään kuin L'Oréalin mainoksissa. Myös yli 100 euron kilohinta hieman hirvitti, mutta palashampoo kuluu hitaasti, eikä sitä tule tärvättyä hukkaan niin paljon, kuin nestemäistä toveriaan.

Näillä puheilla taidan mennä ratsaamaan läheisen terveyskaupan osaston tyhjäksi kyseisestä shampoosta, sillä sydämeni halkeaa ja hiukseni putoaa päästä, jos joudun luopumaan tämän käytöstä jo ensimmäisen palan jälkeen saatavuusongelmien vuoksi.

Share

Ladataan...
astu harhaan

 

Kuluvan kesän aikana sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen kaverilleni, vaikka tärkeintä se oli kai myöntää itselleen: Nyt olen taas valmis seurustelemaan.

Erosin pitkästä suhteesta melkein kolme vuotta sitten ja sen jälkeen on muutama tyyppi pyörinyt jaloissa, mutten ole halunnut, osannut tai vain pystynyt mihinkään vakavaan. Kiinnostukseni hyvään suhteeseen ei ole vain ollut riittävä, koska olen pääsääntöisesti halunnut vain olla itsekseni, tutustua ja hyväksyä itseni, ennen kuin haluaisin tai voisin hyväksyä jonkun toisen. Matka on ollut pitkä, mutta lopulta olen päässyt perille.

 

Ääneen lausutuista sanoista kuluu 11 päivää ja tapaan ensimmäistä kertaa hänet, oman kylän pojan Suomen toisella laidalla, jota en ollut koskaan ennen kohdannut. Hänet, joka oli tuntematon, mutta silti niin tuttu, että olisi voinut laittaa kätensä toisen käteen jo ensi metreillä. Sellainen, jonka kanssa jutellessa tuntuu, että ollaan oltu tässä ennenkin ja nyt vaan jatketaan siitä, jolloin hiljaiset hetketkään eivät tunnu kiusallisilta. Hänet, joka kaappaa ensikohtaamisella kainaloon kesken kävelyn, pysähtyy katsomaan hanhenpoikasia ja seisoo kalliolla merituulta vasten. Hänet, joka hymyilee valloittavasti, kohtaa katseeni sitä väistämättä ja puhuu kanssani asioista, joista muut eivät ole puhuneet. Hän, joka tulee toiselta laidalta luokseni kolme päivää myöhemmin, poistuu ja saapuu uudelleen taas kolmen päivän päästä. Hän, joka pesee ja ripustaa luonani tottuneesti pyykkinsä telineeseen ja laulaa yhdeltä yöllä minulle laulun, jotta nukahtaisin hänen kainaloonsa.

Hän, joka lähti viikon kahden kolmen viikon työkomennukselle yli 600 kilometrin päähän.

Ja minä, joka jäin tänne.

Välissä vain kaksi puhelinta, viestit, puhelut, videot ja todellisuus kahdesta tuntemattomasta ihmisestä tinder-aikakaudella.

 

Ensin koko tapaaminen tuntui eräänlaiselta kohtalolta, että niin se universumi vaan lähettää luoksesi jotain hyvää silloin kun olet sen oikeasti valmis ottamaan vastaan ja antamaan sille myös oman parhaan itsesi. Sittemmin tämä on alkanut tuntua julmalta vitsiltä maailmankaikkeuden puolelta, kun tämä samainen asia napataan pois heti kun ehdit vähänkin kiintyä. On surkuhupaisaa olla kuin etäsuhteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa ei edes ole suhteessa - nyt tai ehkä koskaan - ja jota et lopulta tunne lainkaan. Pitäisi vain jaksaa luottaa, että sieltä se vielä syliin palajaa, jos on palatakseen.

Mitä tässä voisi oikeasti tehdä muuta kuin luottaa, vaikkei toisen mielenliikkeistä tai teoista ole mitään takeita? Ja miksi pitäisi ollakaan, kun kyseessä ei tosiaan ole suhde. Mitä osaa odottaa ihmiseltä, jonka kanssa on viettänyt aikaa vain kolmesti - olkoonkin tapaamiset sitten kellon ympäri tai ei? Miten suhtautua toiseen, hänen mahdollisiin tunteisiinsa tai omiinsa? Vaikka itse ei halua tavata muita tässä odotellessakaan, niin se ei ole tae siitä etteikö toinen haluaisi ja tapaisikin. Kuinka pitkälle mielenkiinto uudesta ihmisestä riittää pelkän tekniikan avulla, kun on jo päässyt pitämään toista lähellään?

Varmaa on ainoastaan se, että tapahtui tässä mitä ikinä, niin yhteen asiaan olen tyytyväinen. Pystyn taas tuntemaan selkäpiitä väristelevää ihastusta ja ikävää, vaikka luulin jo vuosikausia olevani sisältä niin kuollut, etten ole niihin kykenevä. Mieleni ei tee väistyä heti sivuun vaan tahdon makustella ja aistia näitä tunteita ja ottaa vastaan kaiken mitä saan, niin hyvässä kuin pahassakin. Aion luottaa itseeni, häneen, universumiin ja elämän kantavuuteen. Jos tulee turpaan niin sitten tulee, olen valmis taas elämään.

 

Share

Ladataan...
astu harhaan

 

Kesä on mitä parhain (teko)syy blogihiljaisuuteen. Itsekin hylkäsin omani kuin vahingossa, kun on tullut tehtyä kaikkea muuta kuin istuttua koneen ääressä. Silloinkin, kun näyttöä on pysähtynyt tuijottamaan, ei yksikään ajatus ole ollut niin kirkkaana mielessä, että sen saisi näpyteltyä aivoistaan ulos näkyvään muotoon.

Sillä ajatuksia ja kerrottavaa, niitä kyllä riittää.

Olen

...viettänyt aikaa samoissa vanhoissa paikoissa (mökille palasin taas viikoksi vain muutama päivä sen jälkeen, kun sieltä palasin kotiin) sekä aivan uusissakin, samojen vanhojen ihmisten sekä aivan uusien tuttavuuksien kanssa. Uudet paikat uusine naamoineen ja tuoreine ajatuksiseen antavat aivoille aina uudella tavoin töitä ja se on ollut ihanan virkistävää.

...kaivannut viime vuosieni suosikkikesäkohteita Pietarsaarta ja Oulua, mutta vaikuttaa uhkaavasti siltä, etten kumpaankaan tule tänä kesänä jaloillani astumaan. Kaksi kokonaista päivää kotona oltuani kaipaan myös jo takaisin mökille.

...seisonut kymmenen metrin päässä valkohäntäpeurasta tietämättä, kumpaa jännittää tilanteessa enemmän ja kumpi tohtii liikahtaa ensin. Minä, vahingossa ja kömpelösti, peura 0.1 sekuntia sen jälkeen sirosti kuin... noh, peura.

...lukenut, lukenut ja lukenut. Tahtoisin myös sanoa, että kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut, mutta ehkä senkin aika tulee vielä.

...nähnyt ensimmäistä kertaa vuosikausiin tulikärpäsen tuikkivan metsän reunalla ja tuntenut sisälläni suurta lämpöä sellaisenkin olennon olemassaolosta.

...keskustellut uuden ihmisen kanssa alkuillasta, illanhämärän ja yön hetkellisen pimeyden kautta taas uuteen auringonnousuun, aivan kuin tuttavuus olisi solmittu jo kauan aikaa sitten.

...elänyt tätä kesää tavalla, jonka olen kokenut parhaaksi mahdolliseksi kesäksi 2017.

 

Mitä te ootte puuhaillu näin heinäkuussa?

Share

Ladataan...
astu harhaan

 

Mökki on aamuisin hiljainen. En ole tälläkään kertaa vetänyt kelloa tikittämään hyllyn päälle. Kolmeen kesään kenelläkään ei ole ollut siihen tarvetta sillä hän, joka sitä katsoi, ei ole ollut ajastamme riippuvainen enää yli kolmeen vuoteen. Hiljainen valokuva ei kellonaikaa kaipaa, niin kuin en minäkään. Kaipaan vain häntä, joka söi kutunjuustoa ja istui terassille nostetulla tuolilla tiluksiaan silmäillen. Täällä hän on edelleen läsnä, enemmän kuin missään muualla. Maisemat voivat muuttua ja sukupolvet vaihtua, mutta nämä hirret eivät unohda rakentajansa käsiä.

Löysin neliapilan jalkojeni juuresta. Kukkapenkin ruusut aukaisivat tiukat nuppunsa ja valkoinen pioni levittelee vihdoin ensimmäisiä terälehtiään. Viimeisetkin linnunpesät ovat lähettäneet pienet, pesän ulkopuolisesta elämästä sekaisin olevat linnunpoikaset maailmalle. Linnunlaulu on vaimennut, vain korpit raakkuvat ja pehmeästi hurisevat kimalaiset siirtyvät kukasta kukkaan. Juhannusruusun valkoiset terälehdet värjäävät maan valkoiseksi kuin heinäkuinen lumisade. Ne ovat sydämenmuotoisia, huomaan ja huokaan. Nurmikko on saanut kasvaa varpaideni alla vapaasti ja pisimmät apilankukat kumartavat nousevassa tuulessa.

Sataa vettä. Sitä valuu saunan katolta ja ränneistä. Se noruu pitkin niskaa paidan sisälle ja saa peltikaton laulamaan tarpeettoman kovalla volyymillä. Istun terassille nostetulla tuolilla jalat kaiteella ja villasukat jalassa, silmäilen putoilevia pisaroita ja pölystä puhdistuvaa maisemaa. Kaikki on taas niin vihreää, että silmiin sattuu. Hukun ylisuuren sadetakin sisään ja roiskuvat pisarat kastelevat housuni. Kosteus kihartaa hiuksia ja viilenevä ilma saa ihokarvat nousemaan pystyyn. Taitaa olla aika pakata tavarat ja ajaa kotiin. Tartun reppuuni ja radiossa Juicen ääni lausuu viivy vielä huomiseen. Hymyilyttää ja irrotan otteeni repun sangasta. Työnnän puukalikoita uuniin, tartun kirjaan ja nautin valkean lämmöstä sateen rummuttaessa sydämeni tahtiin.

Viivyn vielä huomiseen.

Share

Pages