Ladataan...
astu harhaan

Lilyn uusi mainospolitiikka on herättänyt kummastusta, närää ja laskuvesimaista liikehdintää bloggaajissa, moni omista suosikeistanikin on jo kadonnut näkymättömiin Lilystä, uusille rannoille. Olen koittanut uskotella itselleni, että tämäkin menee joskus ohi, mutta se mitä minä tästä toimituksen infosta ymmärsin oli se, että luulin väärin. Mainokset ovat ja pysyvät siinä mihin ne on nyt laitettu, korjatkaa toki jos olen väärässä.

En ole mainoksista häiriintyvää sorttia noin yleensä ja vielä vähemmän sen jälkeen, kun latasin koneelleni AdBlockin. Blogin ylä- tai alapuolella saa puolestani vilkkua vaikka minkälainen banneri ja sivupalkit saavat täyttyä vaikka mistä ennen kuin älähdän. Mutta sillä hetkellä, kun minun tuottamani tekstin keskelle survotaan mainos, jota en saa itse valita ja joka rikkoo postauksen rytmin täysin, on minun mittani täysi.

Raskain sydämin tein siis itsekin päätöksen äänestää jaloillani ja jätän Lilyn taakseni, ennen kuin sain edes vuoden täyteen tässä osoitteessa. Tiedän, että matkalla putoaa teistä lukijoista moni, eivätkä tekstini tule enää tavoittamaan niin monia uusia lukijoita kuin täällä. Mutta tiedättekös, c'est la vie. Olen aina enemmän kirjoittanut vain siksi, että haluan, en kalastellakseni lukijoita tai rahan takii. Jokainen kommentti ja lukija on kuitenkin aina ollut iloinen yllätys ja ne ovat kannustaneet minua kirjoittamaan aina vain enemmän ja kehittämään itseäni kirjoittamisen saralla. Olen siis kiitollinen, jos edes kourallinen teistä viitsisi tulevaisuudessakin tekstejäni lueskella.

En aio rysäyttää blogia uuteen osoitteeseen kerralla, vaan siirryn hiljalleen tässä syksyn aikana uuteen osoitteeseen: astuharhaan.wordpress.com, joka vielä tällä hetkellä on e r i t t ä i n keskeneräisissä tunnelmissa, mutta ehkä se siitä, pikkuhiljaa.

Kiitos Lily, kiitos te kaikki. ❤

Share
Ladataan...

Ladataan...
astu harhaan

 

48 tunnin mökkiviikonloppu tähän väliin tuntui aika saakutin hyvältä ja olisi tuntunut vielä saakutin verran paremmalta, jos en olisi viettänyt joka toista hetkeä niistäen ja kolmatta yskien. Alkuviikosta asti aktiivisessa käytössä olleen kuumemittarin jätin suosiolla kotiin, sillä tiesin tarttuvani lapioon joka tapauksessa - äiteeltä kun napsahti selkä viime viikolla, joten avuksi oli riennettävä vaikka pää kainalossa. Onneksi huomiseksi siunaantui vielä vapaapäivä, joten ehdin tasoitella räkätasojani vaaka-asennossa.

Vaikka syksy hiipii joka aamu ja ilta hieman lähemmäs nipistäen valoisaa aikaa lyhyemmäksi, tuntui mökillä olevan kukkaloiston puolesta vielä täysi kesä päällänsä - kuten kuvasta näkyy. Noin muuten lämpötilat huitelivatkin sitten jo niin lähellä miinuspuolta yöaikaan, etten koko reissulla riisunut villasukkia kuin saunan puolella ja välillä niitä oli jalassa jopa tuplaten. Myös illalla laskeutuva pimeys oli niin samettisen pehmeää ja lopullista, ettei välillä enää edes tiennyt tuijottaako elävää elämää vai vain omia silmäluomiaan. Korvien vierestä suhahtelevat lepakot innostivat lähinnä tuijottamaan glögimukia mökin sisäpuolella.

Samalla kun mylläsi kuunliljoja ja näitä-jotain-liljoja paikasta a paikkaan b, c, d, e, f ja g ja hautasi maahan abouttiarallaa sata (en oikeasti liioittele yhtään, tämä kukkahulluus tulee verenperintönä) kukkasipulia, niin jotenkin siinä samalla tuli haudattua myös kesä, se henkinenkin versio siitä. Siinä missä saappaani keräsivät mukaansa pari kiloa savea istutus-, kaivuu- ja lapiohommissa, niin itse keräsin vuoden viimeisen mökkireissun tunnelmia sisääni. En tietenkään vielä voi olla varma oliko kerta oikeasti se viimeinen tältä vuodelta, mutta pitkien vapaiden ja mökin kunnollisten eristysten puuttuminen alati kylmenevillä keleillä voisivat viitata siihen, että mökkikausi alkaa olla osaltani ohitse.

Mutta minkälainen kerta se olikaan, jos se jäi oikeasti viimeiseksi, sillä tähän kertaan mahtui myös pari ekaa kertaa! Nimittäin ensimmäistä kertaa ikinä näin mökillä hirven (valkohäntäpeurat ovat päivittäistä seuraa) sekä mäyrän itselleen kaivaman paskakuopan sisältöineen. Saatte itse päättää kumpi asia sykähdytti minua enemmän.

Share

Ladataan...
astu harhaan

On syyskuisia sadepäivien aamuja, kun kurkussa kasvaa aavikkotuulissa karaistunut kaktus.

On syyskuisia sadepäiviä, jotka kuluvat peiton alla hikoillen kuumetta pois kehosta.

On syyskuisten sadepäivien iltoja, jotka maalaavat taivaan uskomattomalla pastellipaletilla ennen hämärää.

 

On hetkiä siellä kaiken keskellä, joina ajattelee, että poskella olevasta räästä huolimatta on lopulta kovin onnekas eläessään kaikki nämäkin aamut, päivät ja illat. Räkineen, sateineen ja pastelleineen kaikkineen. C'est la vie sanotaan ja eletään vaan tätä elämää eteenpäin.

Share

Ladataan...
astu harhaan

 

Lueskelin tässä päivänä eräänä Tähkävuoren blogia ja pieni maininta Kreikkaan mukaan otetuista kirjaston kirjoista sai ajatusrattaat päässäni kolisemaan. Katselin omaa lainakirjakasaani olohuoneen pöydällä ja mietin, missä kaikkialla kirjat ovat mahtaneetkaan olemassa olonsa aikana kulkea?

En itse ole kantanut kirjaston kirjoja koskaan ulkomaille asti, koska pelkään kuitenkin unohtavani ne ties minne, josta niiden hakeminen on vähintään laivamatkan päässä ja joutuisin maksamaan sakkoja, sakkoja, isoja sakkoja, enkä kehtaisi mennä enää ikinä koskaan milloinkaan uudestaan kirjastoon lainakorttiani heiluttelemaan. Hävetti jo suunnattomasti maksaa 1,25 euroa sakkoja myöhästyneestä kirjasta, kun en ollutkaan muistanut uusia lainaani vaikka piti.

Se, että kirjan kansien välissä on yksi tarina (tai useampi, riippunee kirjasta), sen sivuilla väreilee myös kymmeniä, satoja ja jopa tuhansia muita tarinoita, jotka kirjan edelliset lukijat ovat sivuille antaneet. Joltain on roiskunut roisi kahvi- tai hillotahra keskelle aukeamaa, joku on liikuttunut kyyneliin jättäen jälkeensä pieniä kosteusvauriopisteitä. Joku on taittanut sivuja hiirenkorville tai läiskässyt kirjan kiinni napaten sivujen väliin jo kuivaksi käpertyneen ötökän jäänteet. Ja sitten on ollut se tyyppi, joka on päättänyt korjata jokaisen yhdyssana-, asia- tai suomennosvirheen lyijy- tai punakynällä. Viimeisimpänä marginaalista löytyi lyijykynällä tikkukirjaimin kirjoitettu esitelmä sosiopaatin ja psykopaatin eroista, kun kirjassa nämä kaksi asiaa oli sekoitettu toisiinsa.

Minun mukanani kirjat yleensä pyörivät vain kotikaupunkini puistoissa ja kahviloissa, sohvalla, sängyssä tai parvekkeella. Välillä ne myös pääsevät mukaani reissuille Suomen rajojen sisällä. Ahdan niitä reppuun, laukkuun ja kassiin, luen niitä busseissa, junissa, mökin rauhassa ja vieraissa sängyissä. Luen niitä terveenä ja flunssaisena, kääntelen sivuja toinen käsi teekupilla ja varon läikyttelemästä. Vältän koskemasta kirjan sivuihin samalla kädellä jolla lapan suuhuni sipsejä tai kuvassa näkyvää pitsaa, eikä mieleeni tulisi ikinä korjata niiden sivuilta kirjoitusvirheitä.

 

Kuljetatko sinä kirjaston kirjoja reissuillasi ja missä kaikkialla ne ovat mukanasi päässeet kulkemaan?

 

ps. ai että kyrsii noi mainokset ja toimimaton captcha (ja vielä omaa blogitekstiä julkaistessa!), tekisi monen muun tavoin mieli pakata blogikimpsut ja -kampsut pois Lilystä.

Share

Ladataan...
astu harhaan

 

Kesällä oli kuumia päiviä, jolloin ei voinut tehdä muuta kuin hypätä pyörän selkään ja polkaista rannalle kirja repussa. Oli niin valoisia öitä, että mökin parvella pystyi lukemaan kirjaa ikkunan ääressä ilman keinovaloa vielä yhdeltä yöllä. Oli sateisia päiviä, jolloin istui varpaat viltin alla sohvalla teekuppi kourassa ja luki aina vain eteenpäin.

Heidi Nummen Kerran kuljin ja kumarsin - 15 kuukautta Aasiassa oli yksi niistä kirjoista, joita raahasin kesän aikana milloin minnekin. Ja nimenomaan raahasin, sillä vaikka kirja on abouttiarallaa aivan tavallisimman kirjan kokoinen, niin se painaa aivan julmetusti kokoonsa nähden!

Kerrottakoon taustoja sen verran, että olen kulkenut Heidin matkassa säännöllisen epäsäännöllisesti niistä ajoista asti, kun hänen bloginsa ja elämänsä painottui enemmän materiaan kuin hengellisyyteen. Kirjan kansien sisälle päätynyttä aikaa seurasin blogin välityksellä niin reaaliajassa kuin tekstejä ja kuvia sinne vain päivittyi. Kirjakin oli tarkoitus lukea tuoreeltaan, mutta sitten se vain jäi ja unohtui, kuten Hiippariaktivistin lukeminenkin.

Jonkin sattuman kautta törmäsin kuitenkin keväällä taas tähän kirjaan ja kesällä sain sen itselleni kirjastosta lainattua. Ja kyllä kannatti! Vaikka osa tarinoista olikin jo tuttuja vuosien takaa, kirja ei silti ollut toistava ja toi lisäsyvyyttä reissuun, joka oli välillä blogissa jäänyt hieman pintapuoliseksi. Kirjan sivuilta välittyi suunnaton elämänilo, vapauden kaipuu ja seikkailu. Mietin jo kirjaa lukiessa, että voisi jopa ostaa kirjan lahjaksi eräälle seikkailuihin taipuvaiselle toverille, joka haaveilee Trans-Siperia junamatkasta.

Suosittelen kyllä siis erittäin vahvasti lukemaan tämän teoksen, oli itse sitten seikkailunhaluinen matkaaja tai enemmän kotona viihtyvää sorttia. Se avaa uusia näkökulmia perinteisille pakettimatkaajille, saattaa vähän tuuppia hengelliseen kasvuun (joka tekisi varmasti meille jokaiselle hyvää) ja Heidin kirjoittama teksti nyt vaan on niin lennokkaan jouhevaa, että jo senkin vuoksi teos kannattaa laittaa korvan taakse ja kätösiinsä hankkia, kun siihen mahdollisuuden saa.

Ja toki lukiessaan voi itsekin ajatella olevansa suuri seikkailija, vaikka makaakin vain turvallisesti makuupussissa mökin parvella.

Share

Pages