Kirjahaasteesta ja muista kesäkirjoista

Olen lomalla. Ihanaa. 

Kesäinen lukuprojektini on sujunut aika lailla kuten suunnittelin: intensiivisiä lukusessioita ja väliin taas muutaman päivän taukoja. Antamistanne kirjavinkeistä on tullut kuitenkin luettua jo useampi, ja tähän saakka kaikki suosituksenne ovat olleet ihan mainioita!

Kirjahaaste: luin ja tykästyin

Aluksi kuitenkin paluu muutaman viikon takaiseen Minna J:n kirjahaasteeseen, jonka myötä sain korkattua kesän ensimmäisen dekkarin.

Minna J. heitti lukuhaasteekseni Camila Läckbergin Merenneidon. En ollut aikaisemmin tutustunut Läckbergin kirjailija–poliisi-pariskunta Erica Falckista ja Patrik Hedströmistä kertovaan, myyntimenestykseksi osoittautuneeseen sarjaan. 

Ihan aluksi kirjan suomennos tuntui jotenkin kankealta, mutta vaikutelma hävisi, kun tarina sai imaistua mukaansa. Lopulta se piti ahmia melkein yhtä soittoa sohvannurkassa. Kunnon dekkarin tunnusmerkit siis täyttyivät.

Itseäni koukutti erityisesti tarinan kerroksellinen rakenne. Päätarinan väliin oli sijoiteltu kokonaiskuvaa pala palata täydentäviä, muun kuin kertojaäänen kirjoittamia otteita. Ne raottivat aina lisää verhoa mysteerin edestä. Koskettavinta kirjassa olivat tarkasti kuvatut lasten kokemat traumat ja tragediat.

Henkilöhahmoja Merenneidossa riitti alkuun vähän liikaakin – selvästi lukijan oletettiin tuntevan Fjällbackan kylää ja sen poliisiaseman henkilökuntaa aiempine vaiheineen jo ennestään. Ymmärrettävää toki, kun kerran dekkarisarjasta on kyse.  

Ymmärrän hyvin sarjan menestyksen, sillä ilmeisesti Läckbergin itsensä alterego, kirjailija Erica Falck, tuo rikosvyyhden selvittelyn keskelle inhimillistä (nais)näkökulmaa kaksosraskausmahoineen. Naisten kirjoittamat dekkarit toimivat ainakin omalla kohdallani, ja voisin hyvin jatkaa dekkarinnälän taas iskiessä Läckbergin sarjan muiden osien parissa. 

Kiitokset siis Minna J:lle haasteesta. Jokohan Yasunari Kawabatan Tuhat kurkea on saatu urakoitua?

Pari haaleaa...

Sitten alkukesän muihin kirjoihin. Ennen kuin siirryn kesäkuun kirjallisiin huippuhetkiin, pari sanaa vähän tasaisemmista lukukokemuksista. 

Olen jo muutamaan otteeseen kirjoittanut Laura Honkasalosta ja maininnut myös, että haluaisin lukea vuonna 2005 ilmestyneen Tyttökerhon. Kahlasinkin sen läpi taannoisen mökkiviikon aluksi.

Yhteenvetona todettakoon, että vaikka romaaniin oli nostettu ihan hyviä, ikuisesti kiinnostavia teemoja (itsensä löytäminen, läheisriippuvuus, onnellisuus...), niin kansien välissä oli yksinkertaisesti liikaa melkein kolmekymppisten keskushahmojen perhe vai ura, lähiö vai töölöläiskoti, pihagrilli vai kortteli-italialainen -pohdintaa. Jos päähenkilö Katri olisi maininnut vielä yhdenkin kerran haaveilevansa lapsesta, siivouskomerosta ja kristallikruunusta, olisin varmaan jättänyt homman sikseen.

Tykkään silti Honkasalosta kirjoittajana, ja sitten kun häneltä tulee jotain uutta, olen varmasti korvat höröllä. Tyttökerhosta nyt vaan 0lisi saanut reippaat sata sivua tiivistämällä aika paljon toimivamman 2000-luvun sinkkukuvauksen. 

Hieman hakusessa on suhteeni myös Haruki Murakamiin, sillä työn alla on Kafka rannalla, ensikosketukseni kirjailijaan. Niin vuolaasti kun Murakamia onkin minulle suositeltu ("excellent choice", kommentoi kirjastonsetäkin varausta lunastaessani), itse en ole vielä ihan vakuuttunut siitä onko Murakami minun juttuni. 

Kafkasta on luettuna parisensataa sivua. Kerronta on taitavaa, eikä teoksessa ole missään nimessä mitään vikaa, mutta ainakaan tähän saakka se ei ole saanut minua imaistua mukaansa. Nyt se hieman lepäilee yöpöydällä. Yritän saada sen vielä laina-ajan puitteissa luettua. Ehkä romaanin edustama maagis-realismi ei vain ole ihan minua varten. 

Alkukesän huiput

Nicole Kraussin Rakkauden historia – mikä nautinto! Vinkin taisi heittää Eeva, ja voi kuinka kiitollinen siitä olenkaan. Romaani nimittäin kiilaa parhaiden koskaan lukemieni kirjojen joukkoon. 

Kirjablogeissa on kommentoitu kannen harhaanjohtavuutta, eikä ollut kaukana etten itsekin olisi jättänyt Rakkauden historiaa väliin sen vuoksi. Mitä hattaraa! Mutta hattaraa ei ole sisus. 

En lukenut romaanista (kuten en muistakaan kesäkirjoistani) ainuttakaan sanaa etukäteen netistä tai muista lähteistä, joten kirja sai yllättää minut täysin. Vetäistä maton jalkojen alta. Vaikka teemana oli rakkaus, en missään nimessä nimittäisi Rakkauden historiaa vain rakkausromaaniksi, tai oikeastaan rakkausromaaniksi ollenkaan.

Se on kaunis, taitavasti kerrottu (ja myös suomennettu) tarina, jossa ei tähdätä suoranaisesti tyydyttämään lukijan romantiikan nälkää, vaan kuromaan vuosikymmenten toisistaan erottamia tapahtumia ja summaamaan ne yhteen tavalla, joka saa lukijan miettimään, miten ihmeellistä elämä – kirjoissa tai todellisuudessa – voikaan olla. Sen ote on välillä jopa filosofinen, mutta huumori on vahvasti läsnä, ja välillä se pistää itkemään.

Rakkauden historia on viisas olematta lainkaan pikkunäppärä. Jätän juoniselostukset sikseen, sillä kirjasta löytyy niitä kaipaaville monia arvosteluja oikeista kirjablogeista. Minä tyydyn vain hekumointiin lukuelämyksen jälkilämmöissä.
 

Ensimmäistä Ian McEwaniani kiittelin jo aiemman kirjapostauksen kommenteissa, mutta kehaistakoon Rannalla-romaania vielä kerran. Eleetöntä, taitavaa kerrontaa sellaisilla teknisillä kikoilla, jotka minua miellyttävät. Tarina, johon voi samaistua ja jossa myötäelää. Voi kunpa asiat olisivat menneet edes ihan vähäsen toisin. 

Aion ehdottomasti jatkaa McEwanin parissa, samoin kuin Kraussinkin. Illalla aloitin Märta Tikkasen Kaksi – Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta -teoksen.
 
Sen jälkeen ehkä jotain ihan hömppää. Ja välissä toivottavasti Murakamia. 
 

Kuvat: Gummerus, Otava