Polyamoria polttelee
Polyamoria, avoin monisuhteisuus, on nousemassa (naisten)lehtien kestoaiheeksi: Jormalla on tyttö- ja poikaystävä ja vaimo, ja Jorman vaimolla Kyllikillä on ruotsalainen nettirakastaja ja päiväkahviseurana naapurin nuori poikamies. Ja se on ihan ok kaikille osapuolille.
Tuoreessa Nyt-liitteessäkin oli juttu aiheesta, se löytyy täältä. (Juttu on kyllä ihan hyvä, mutta jossain määrin sitä samaa kaavaa toistava. Mistä löytyisi uutta näkökulmaa perustirkistelyyn?)
Minusta polyamoria on periaatteessa biologiselta kantilta ajateltuna selitettävissä ja ymmärrettävää. Mutta emotionaalisesta näkökulmasta ilmiö tuntuu repivältä ja riskialttiilta.
Pystyykö ihminen ihan todella aidosti sellaiseen moniavioisuuteen, joka ei satuta aina jotain osapuolta? Tai jos yksi pystyy, kuinka vaikeaa onkaan löytää kumppanit, jotka ihan todella ovat itse samasta puusta veistettyjä – ja tarpeeksi vahvoja kestämään sen, että se ainoa ei olekaan se ainoa.
Polyamoriaa uhka vai mahdollisuus -akselilla pohdiskellessani kallistun aina sinne uhan puolelle. Uhka henkiselle tasapainolle, uhka parisuhteelle, uhka onnellisuudelle. Minä olisin surkea polyamorikko. Ja olisi mahdoton paikka, jos kumppani olisi kallellaan monisuhteisuuden suuntaan.
Mutta löytyykö lilyläisten joukosta polyamorian ymmärtäjiä tai puolestapuhujia? Tai kenties jopa sen harjoittajia?
Onko polyamorian tuomitseminen tiukkapipoisten hommaa?
Kommentit
Juuri puhuin tästä aiheesta kaverin kanssa, joka löi minut aivan ällikällä kertoessaan oman avioliittonsa "säännöistä". Huh, mua varten systeemi ei kyllä todellakaan ole, mutta niin ne väittää että joillain se toimii. Hahhaa, saas nähdä, ottaako Joonas -88 jalat alleen, kun mukelo tulee kuvaan mukaan :P
Olisin järkyttynyt, jos kuulisin jonkun tutun parin harjoittavan polyamoriaa. Järkyttynyt lähinnä siksi, että olen automaattisesti lokeroinut ne kaikki perinteiseen parisuhdeosastoon, eikä ole käynyt mielessäkään että avoin sutinointi ympäriinsä voisi olla joillekin näistä pareista ok.
Onkohan se kovastikin paljon yleisempää mitä meikäläinen vanhan kansan parisuhdeihanteineen oli kuvitellut?
mua riipii polyamoria-artikkeleissa (kuten eräs kaverini osuvasti tiivisti) että niissä usein epäsuorasti viitataan polyamoriaan jotenkin rakkauden ylimpänä muotona, johon ... no, ei nyt niin, että kaikkien olisi pystyttävä, mutta jotenkin vähän sellainen outo sävy. että tarpeeksi kun on sinut itsensä kanssa, siihen pystyy.
omalla kohdallani totesin ajatuksen täydeksi mahdottomuudeksi siksi, että vietän nykyäänkin huolestuneita hetkiä miettien, onko monogaamisen suhteeni toinen osapuoli esim. oikeasti onnellinen ja voisinko toimia jotenkin toisin, että varmasti olisi. polyamorisessa en varmaan nukkuisi yhtäkään yötä kun koko ajan pitäisi miettiä, että ovatko ne muut osapuolet nyt oikeasti sinut asian kanssa, vai sanovatko vain, että ovat, vaikkeivät olekaan. ja että entäs jos kuitenkin loukkaan ja jollakulla on paha mieli. ja entäs sitten jos nyt juuri ei tee seksiä mieli mutta on tuon toisen vuoro, pitääkö sitten aamupalalla sanoa, ettei se toinenkaan toissayönä saanut (ettei kellekään tule paha mieli, vaikka ketään nyt sinänsä ei varmaan kiinnostaisi ihan kauheasti yksityiskohdat.)
ja, niin, kai mulla kuitenkin on joku alhainen tarve olla tärkein tyyppi sille monogaamisen suhteeni toiselle osapuolelle. (plus että tykkään siitä niin paljon, että henki menee, enkä oikein kiinnostu kestään toisesta sen vertaa, että mitään polyamoriakuvitelmia ehtisi viritellä edes mielessään ennen kuin tajuaa, ettei oikeastaan ole kiinnostunut.)
...tulipas joristua.
Lii, ihan just noin. En edes osannut nimetä tuota häiritsevää säväystä aihetta sivuavissa jutuissa, mutta totta tosiaan, tuo "universaalin rakkauden ihanne" tökkii pahasti.
En soisi että kukaan lähtisi oman hyvinvointinsa kustannuksella mukaan ei omilta tuntuviin suhdekuvioihin siksi, että kokisi siihen painostusta kumppanin tai vaikka median suunnalta. Siksi polyamoria tuntuu musta henkisesti supervahvojen ihmisten jutulta. Mä en itse edes haluaisi olla niin vahva, että mua ei satuttaisi jos oma kumppani olisikin jaettu kumppani.
kyllä! olen hirveän samaa mieltä tuosta, ettei olisi hyvä lähteä mukaan kuvioon joka ei tunnu hyvältä.
painostuksenhan ei välttämättä tarvitse olla sellaista, jota kukaan tietoisesti tai edes tiedostamattaan aiheuttaa, vaan kyse voi olla myös siitä, että ihminen pitää itseään vahvana ja vapaamielisenä ja tällaisen kuvion eteen jouduttuaan ikään kuin myöntyy siihen voidakseen yhä pitää itseään vahvana ja vapaamielisenä.
vaikka se, että jotain hyväksyy yleisesti, ei minusta tarkoita, että siihen pitäisi olla valmis itse. etenkään missään, mikä koskee parisuhdetta.
Lii kuvasi asian enemmän kuin osuvasti. Minua ärsyttää, että polyamorikoista kirjoitetaan niin, että koen itseni perinteisen parisuhteen kannattajana rajoittuneeksi ja epätäydelliseksi yksilöksi, kun en kykene jakamaan puolisoani.
Omaan rakkauskäsitykseeni kuuluu hyvin vahvasti uskollisuus. Minun rakkauteni puolisoani kohtaan tarkoittaa juuri sitä, että en halua olla muiden kanssa enkä koe siihen mitään tarvetta. Kahden ihmisen välisessä parisuhteessa on ihan tarpeeksi draamaa.
Yksi ihminen ei pysty tyydyttämään ihmisen kaikkia emotionaalisia tarpeita, siitä olen kyseisin artikkelin kanssa samaa mieltä. Mutta miksi jokaiseen ihmissuhteeseen pitää sotkea seksiä?
Kovasti olemme siis polyamorian - jos ei nyt vastaisia niin vähintäänkin - epäilijöitä. Nyt olisi puoltajalla hyvä sauma näkökulman laajentamiseen!
Nii...jokainenhan taablaa tyylillään. Itselläni oli tyttöystäviä ja miehelläni poikaystäviä avioliittomme aikana ja pitkään olikin ettemme missään nimessä halua erota vaan yritetään sovittaa asiat niin että voitaisin jakaa arki ja peti vielä yhdessä. Mutta nopeastihan se hajosi omaan mahottomuuteensa ja nyt ollaan erottu mutta parhaat ystävät edelleen. Nykyistä kumppaniani en jakaisi toisen kanssa mistään hinnasta! Mutta tulipahan polyamoria koettua....
Mun mielestä Hesarin jutussa ei ollut kyllä mitenkään ihasteleva sävy, päinvastoin. Aiempien suhteiden kariutumisesta kerrottiin aika suoraan ja minusta kirjoitustyyli maalaili muutenkin tyyntä myrskyn edellä-mielikuvaa.
Ja eikö onnistuneista parisuhteista saisi kirjoitella positiiviseen sävyyn? Ei juttu varmaan olisi kovin informatiivinen polyamoriasta, jos siinä kerrottaisiin pariskunnasta, joka on riutunut mustasukkaisuudessa ja päätynyt eroon samalla kun ovat panneet vähän kaikkia ristiin.
Muutenkin musta koko tuon median ja toisen osapuolen painostamisen voisi kääntää ihan yhtä hyvin toisinkin päin, enemmän kai sitä kuullaan juttuja siitä miten parisuhde on kahden ihmisen välinen ja ketään muita ei saa olla tai suhde on huono, alistava ja epäaito.
vierailijalle, joka totesi: "Omaan rakkauskäsitykseeni kuuluu hyvin vahvasti uskollisuus. Minun rakkauteni puolisoani kohtaan tarkoittaa juuri sitä, että en halua olla muiden kanssa enkä koe siihen mitään tarvetta. Kahden ihmisen välisessä parisuhteessa on ihan tarpeeksi draamaa."
miten uskollisuus määritellään silloin, kun puhutaan tunteista? seksin suhteenhan se on helppoa, et pane muita ja that's it, mutta entä tunteet? itse kun näen polyamorian niin, ettei siinä lähdetä suhteeseen muiden kanssa vaan paneskelun takia, vaan tunteista. miten tunteet voi sitoa uskollisuuden piiriin? huomaan itse rakastavani läheisimpiä ystäviäni yhtä syvästi kuin olen rakastanut kumppaneitakin. puhumme samoista asioista kavereiden kanssa, teemme samoja asioita, pidämme yhtälailla yhteyttä, ainoa, mikä oikeastaan näitä suhteita rajoittaa, on se, etten pane ystäviäni.
itse olen ottanut parisuhteissani kannan, että rakkaus ei koskaan ole samanlaista. kahden ihmisen rakkaussuhde ei ole samanlainen, oli mukana sitten vain kaksi osapuolta tai kolme. jos joku saa suhteen toimimaan useamman ihmisen kesken, niin loistava juttu. rakkautta on maailmassa aina liian vähän, että jos se onnistuu, niin se on iloitsemisen eikä niinkään ihmettelemisen arvoinen asia.
mutta joo, henkilökohtaisesti en ole polyamorian kannattaja, ainakaan tässä elämäntilanteessa, tämän ihmisen ja tämän itseni kanssa, ehkä myöhemmin. avoimesta suhteesta on joskin parisuhteessani puhuttu, aloituksestani, ja eräänlaisen tauon aikana siihen lähdettykin. vetäydyin itse takaisin, kun tajusin, etten pysty jakamaan toista. ei se ole se seksi, ei se ole ne jutut ja tunteet joita jaetaan, ehkä se on se, miten on kasvanut toiseen niin kiinni, ettei osaa nähdä ketään kolmatta enää meidän välissä. en tiedä, olisiko tilanne toisenlainen, jos olisi jo alunperin lähdetty siitä oletuksesta, että tässä näin on muitakin kuin me kaksi. hyvää toimivaa parisuhdetta tuskin saa venytettyä kolmen tai useamman ihmisen välille - ja jos se kahden henkilön kesken toimii, niin mitä turhaan ruveta useampaa siihen ottamaankaan.
Täältä tulee täti-puheenvuoro. ;) Mua ihmetyttää polyamoriassa eniten se, miksi siitä pitää kirjoittaa nyt just ja vähän kaikkialla? Mua kun ei jotenkin koko aihe jaksa kauheasti edes kiinnostaa, kukin elää tavallaan ja hyvä, jos kaikki ovat tyytyväisiä: sitä paitsi iso osa maailmaahan elää moniavioisissa liitoissa, erona vain on se, että niissä on pääosin monta vaimoa ja vain yksi ukko. ;) Tosin myönnän, että olisi kiinnostavaa lukea juttu viiskymppisistä polyamorikoista, jotka ovat eläneet vuosikymmeniä omalla tavallaan ja selvinneet vaikka siitä lapsiarjestakin - ilmoittautukaa, jos sellaisia Lilystä löytyy!
Nyt kaikki lukemani jutut on vaikuttaneet musta suht nuorten ihmisten melko kokeellisilta elämänvaiheilta, mikä on ihan ok sekin. En siis tuomitse, muttei ole tarvetta kokeilla itse. Mieleen tuleen sekin, oisko polyamoria omanlaisensa vastaisku aika tiukalle ja vallitsevalle yksiavioisuuden ihanteelle? Ei tarvitse kuunnella kuin isovanhempien sukupolvien tarinoita kun tajuaa, että ennen oltiin avioliitossa koko elämä, mutta rakastajat olivat kyllä enemmän sääntö kuin poikkeus..
Vajaa 10 vuotta sitten polyamoria oli paljonkin tapetilla. Tuttavapiirissä oli 3 pariskuntaa, jotka olivat harjoittaneet sitä vuosia. Myös useampia, jotka halusivat kokeilla sitä parisuhteessaan. Kaikki suhteet päätyivät eroon. Yksi suhdekombo kesti sentään kuulemma yli 10 vuotta, mutta päätyi siihen, että yksi pariskunta irtautui siitä ja jatkoi elämää kahdestaan.
Nuoremmista polya nyt kokeilevista muutamasta tuttavasta kaikilla on mielialalääkitys. Kertooko se mielialalääkityksen yleisyydestä vai jostain muusta ;) Hiljattain yksi heistä itki humalassa, että pohjimmiltaan haluaisi jossain syvällä löytää sen NIIN oikean, joka täyttäisi koko elämän, eikä tarvitsisi montaa...
Lukekaapa tämä keskustelu siten, että vaihdatte polyamorian tilalle sanaksi homoseksuaalisuus. No niin. Eikö olekin älytön keskustelu?
Ei, kyse on täsmälleen samasta asiasta. Yhdestä seksuaalisuuden muodosta. Toki kullakin on oikeus olla sitä mieltä ettei polyamoria ole okei. Aivan kuten on ihan okei sanoa, että homot tekevät väärin.
Siksi on jokseenkin absurdia lukea, ettei joku ilmoita kannattavansa polyamoriaa. Minun on hankala hahmottaa, mitä kannattamista siinä on. Tässä keskustelussa näyttävät sekoittuvan avoimien suhteiden ja polyamorian käsitteet täysin. Suhtautumistapoja kuitenkin yhdistää hämmennys: mitä se polyamoria oikein on?
Joillekin se on ehkä kokeilu, toisille ainoa, oikealta ja omalta tuntuva seksuaalisuuden muoto. Olkoon niin.
Vaikka monia tässäkin topikissa ärsyttää se, että polyamorikoista puhutaan ihastelevaan sävyyn (paheksuako heitä pitäisi? Ja jos oma parisuhde alkaa tuntumaan vanhoilliselta, olisikohan vika silloin omassa epävarmuudessa tai jossain muussa?), julkisesta keskustelusta puuttuu silti vielä paljon. Toistaiseksi esitellään vain heteroseksuaalisia polysuhteita. Mutta entäpä vaikka biseksuaaliset polyamoriset suhteet? Vaikka Jaakko, jolla on suhde sekä Petteriin että Sariin? Onko jollakulla nyt pokkaa väittää, että Jaakko on vain hukassa oman seksuaalisuutensa kanssa? Miksi aikuisten ihmisten suhteita ylipäänsä pitää kyseenalaistaa?
On tärkeää, että polyamorikoita tuodaan mediassa esille niin kuin on myös tärkeää, että aiheesta keskustellaan. Vain siten myös lainsäädäntömme voi hitaasti liikkua kohti jokaisen aikuisen ihmisen absoluuttista seksuaalista vapautta ja ymmärtävyyttä. Kysymys on samasta kuin homosuhteista käytävässä keskustelussa. On varmasti hankala ymmärtää kahden miehen välistä rakkautta, jos oma mielenkiinto kohdistuu vastakkaiseen sukupuoleen. Niin on myös hankala ymmärtää kahden miehen ja kahden naisen välistä yhteistä rakkaussuhdetta.
Nyt tulee kommentti polyamorin puolesta, tai oikeastaan sen puolesta että jokaisella yksilöllä ja pariskunnalla on oikeus määrittää minkälainen suhde juuri heille sopii (kunhan ei siinä sivussa loukkaa ketään). Tästä esimerkkinä vanhempani jotka olivat avoimessa suhteessa koko 20-vuotisen avosuhteensa ajan ja vaikka muut kumppanit eivät koskaan tulleet perheemme piiriin niin oli tilanne selvä meille kaikille. Meillä on hyvä, tiivis ja turvallinen perhe ja vanhempani aktiivisesti työstivät suhdettaan tiedostaen ja avoimesti jakaen ihastuksensa ja rakastumisensa keskenään.
Itse en ole kokenut tarvetta samanlaiseen suhteeseen, mutta kyse on enemmän energiasta ja ajasta kuin arvo-ongelmasta. Yhden suhteen, innostavan työn ja sosiaalisen elämän hoitamiseen menee niin paljon aikaa etten tiedä missä välissä ehtisin vielä treffailemaan muita miehiä.
Hesarin artikkelissa pinnallisen innostuksen alla piilee mielestäni kauhistelu, ja nimenomaan tirkistelynhaluisuus kuten Iisa sanoikin. Vaikka Tanja on "mehiläiskuningatar" ja artikkelissa hyväntuulisesti tarkastellaan tämän erikoisen poly-perheen arkea, ei siinä päästä tavallista oudon ilmiön ihmettelyä syvemmälle.
Mä olen toivonut muutaman kerran, että musta olisi tuohon. Ihminen, jonka kanssa enemmän kuin mitään haluaisin jakaa tulevaisuuteni tuskin koskaan pystyy/haluaa sitoutua olemaan vain yhden naisen kanssa. Mutta tunnen itseni, eikä musta olisi sellaiseen suhteeseen. Itsekun olen aina ollut vain yhden miehen nainen.
Niin, mun ajatukset tuosta on hyvin samanlaisia kuin sun. Mutta vaikka mää en haluais olla monessa suhteessa yhtä aikaa, niin jos se jollekin toimii, mikäs siinä. Parhaiten ne suhteilijat itse tietävät tilanteensa. Siinä mielessä ymmärrän tuon kommentin, jossa asiaa verrataan homoseksuaalisuuteen - joskin epäilen, että polyamoria on paljon enemmän valinta kuin vaikka homous. Muakin ärsyttää se "polyamoria on rakkauden ylin muoto, kaikki eivät vain ole löytäneet sitä vielä" -höpötys, mutta noin muuten yritän suhtautua avoimesti. :)
En jaksanut lukea ihan kaikkia kommentteja, joten anteeksi, jos toistan jo jonkun toisen sanoja. :)
Tässä on juurikin kyse "universaalista rakkaudesta". Ihmiset ovat nykyään niin kiintyneitä omaisuuteen ja materiaaliin, että se häiritsee heidän vapauttaan. Tai useammille, ei voi yleistää, mutta tälläinen ideologia elää.
Haluat (puhun yleisellä tasolla) siis omistaa vain ainoastaan yhden ihmisen kokonaan itsellesi ja mikäs siinä, jos kummatkin ovat ok asian suhteen ja onnellisia, silloinhan se toimii. Mutta se jos toinen haluaisi muutakin, on itsekästä vaatia, että sinä vain saisit olla onnellinen vaatimalla häntä silti olemaan "yksiavioinen". Tässä vaiheessa minä ainakin suosittelisin jättämään suhteen, tai no en oikeastaan tiedä, mutta kun jos se tekee sinut onnettomaksi niin miksi jäädä sitten itkeskelemään? :)
Tähän väliin sanon, että en itse ajattele tällä tavalla ihan kokonaan, en minäkään halua, että avokkini jossain toisaalla kävisi. Olen vain lukenut aiheesta paljon ja haluan tuoda näkökulman esille. :)
Vapaus on sitä, että päästät omistuksen kahleista irti. Se, että et itse ole riippuvainen kenestäkään eikä kukaan sinusta, on vapautta. Mieti nyt, kun sinun ei tarvitsisi ikinä enää miettiä, mitä se joku toinen ajattelee vaan tekisit?
Heh, tästä voisi kirjoittaa vaikka romaanin ja onhan tästä kirjoitettukin esim. Havatumisessa. Suosittelen lukemaan. :) Ja tämä asia on hyvin paradoksaalista, ainakin minulle, joten ei ole yksinkertaista :D
en nyt jotenkin saa kiinni tämän yhden Vierailijan ajatuksesta, joka vertaa polyamoriaa homoseksuaalisuuteen. tai tavallaan saan, joo, mutta sitten oli tämä:
hmm. en ainakaan itse tarkoittanut sanoa, eikä kukaan muukaan nähdäkseni ole sanonut, etteikö polyamoria olisi okei. moni on sen sijaan spekuloinut, voisiko se sopia itselle - ja moni on ilmeisesti myös päätynyt siihen, ettei se ehkä voisi. omaa pohdintaani aiheesta yllä. (samalla tavalla moni on varmaan miettinyt, voisiko tykätä omasta sukupuolesta, ja tullut sitten mihin tulokseen nyt onkin tullut. no, minä ainakin olen miettinyt.)
mutta se, etteikö polyamoria voisi olla jollekulle okei? mitä se nyt lopulta edes kellekään muulle kuuluu? ei mun tehtävä ole hyväksyä tai olla hyväksymättä aikuisten ihmisten elämänvalintoja, ja toivon, ettei kukaan ainakaan mun kommentteja tällä tavalla tulkinnut.
ja vielä siitä, tulisiko polyamorikkoja paheksua vai ihastella - ainakin itsen toivoisin tältä paheksunnan ja ihastelun jatkumolta löytyvän jonkun puolivälin, jolle asettuisi sopiva äänensävy käsitellä aihetta. ovatko paheksunta ja ihastelu nyt oikeasti ne ainoat vaihtoehdot? melko mustavalkoista.
roxien kommenttiin vielä sen verran, että ainakin omalta kohdaltani koen ongelmaksi pikemminkin toisten satuttamisen kuin toisille myönnetyn vapauden.
siis mieluummin luopuisin itse jostakin kuin satuttaisin rakasta ihmistä.
jos kumppani rakastaisi useampaa, sitten olisi varmaan vaan otettava lusikka kauniiseen käteen ja mietittävä, voiko itse elää tilanteessa vaiko ei, mutta toista en vaatisi hyväksymään tilannetta.
Lii, olet ihan oikeassa. Lusikka pitää todellakin ottaa siinä tilanteessa omaan käteen ja miettiä, mitä haluaa, jos tuntee joko satuttavansa toista tai satuttaa toista.
Mutta haluan vielä tuoda esille, että kun kummatkin ovat sinut itsensä ja maailman kanssa ns. vapaita, ei satuttamisen vaaraa ole, koska et ole riippuvainen toisesta. :)
Tämä keskustelu on varmasti ikuinen ja olen monen kanssa samaa mieltä tässä asiassa. Minustakaan ei ole, ainakaan vielä, moniavioisuuteen enkä kyllä tiedä onko koskaan. Tai ehkä tulevaisuudessa, eihän sitä voi koskaan sanoa ei koskaan. :)
Olen myös samaa mieltä Liin kanssa tästä polymorian mielipiteiden mustavalkoisuudesta. Pakkoko asioita on katsoa joko hyvällä tai pahalla? Miksei voi olla siinä keskivaiheella? Oma palstan nimikin kyllä kertoo kantani melkein kaikkeen: olen kaikkien asioiden harmaalla alueella, koska musta se on vain positiivista ettei ole kummassakaan ääripäässä, miksi pitäisi? On hienoa, että ihmisillä on mielipiteitä, mutta kumminkin keskenäinen ymmärrys olisi suotavaa. :) Ei siis taistelu vaan näkökulmien jakaminen ja niistä keskustelu sivistyneellä tavalla ilman tappeluja. :)
Voi, voisin jauhaasta tästä vaikka kuinka pitkään :D
Huippua! Kiitos jokaiselle keskustelijalle puheenvuorosta. Olen erityisen iloinen polypuoltajien tai siitä kenttäkokemusta omaavien esiinnoususta (kuten Mie ja Aada), sillä tätä juuri toivoinkin - enemmän tai vähemmän raflaavien lehtijuttujen sijaan ihan aitoja, suodattamattomia näkemyksiä.
Asia on niin monisyinen ja parisuhdekuviot jo teemanakin niin tapaus- ja henkilökohtainen, että pystyn hyppäämään koko lailla jokaisen näkökulmaansa avanneen saappaisiin. Ja kuten susa tiivistää, rakkaus ei koskaan ole samanlaista.
Mutta homofobiaako, eri kohteella vain? Ei nyt sentään. Kyse ei ole suvaitsemattomuudesta, vaan omalla kohdallani ainakin ihan todellisesta pyrkimyksestä ymmärtää paremmin itselle vieraalta tuntuvaa ilmiötä. Eikä kukaan kommentoijista ole mielestäni varsinaisesti vihakirvestä heilutellut. Suvaitsemattomuudella leimaaminen ihan joka ikisessä keskustelua herättävässä aiheessa tappaa kyllä keskustelut nopeaan.
Enemmistön kommenteissa toistuu sama asia: jossain elämänvaiheessa olisi toivonut, että itsestäkin olisi jakamaan oma kumppani, tai että pystyisi jakautumaan itse useammalle taholle. Mutta ei se sitten kuitenkaan ole onnistunut. Se kertoo jotain polyamorian henkisestä haasteellisuudesta - ja olen edelleen sitä mieltä, että laajentunut parisuhde vaatii ihmiseltä henkisesti paljon. Usein, ei tietenkään aina, polyamoriatarinat päättyvät vähän surullisesti (jollekin tulee paha mieli tai homma kaatuu "omaan mahdottomuuteensa").
Liitä ja Roxieta mukaillen tässäkin keskustelussa pyrkimys lienee enemmänkin sinne harmaalle sektorille hakeutumisesta, pois mustavalkoisesta näkemyksestä.
Ina kysyy, että miksi juuri nyt, ja se onkin kiinnostavaa. Varsinkin kun aihe on ikiaikainen. Mikä tässä ajassa nostaa tabut tapetille? Tapetillenosto sinänsä on kyllä hyvä asia. Uskon että tabujen avaamisesta seuraa aina jotain hyvää. Miettikää vaikka lestadiolaispiirien lasten seksuaaliset hyväksikäyttötapaukset - on todella hyvä, että liikkeen sisälläkin on VIIMEIN uskallettu tarttua vaiettuun asiaan. (Tämä siis puhtaasti esimerkkinä tabusta, jonka rikkominen on poikinut hyvää. Anteeksi kun eksyin aiheesta.)
Ja vielä: homofobiaan vihjannut vierailija, kaikissa itse lukemissani poly-jutuissa on ollut kyllä mukana homo- ja lesbosuhteet. (Ehkä jopa hieman itsetarkoituksellisesti, herää ajatus. Ikään kuin homous tai lesbous tarkoittaisi sitä, että samaan pakettiin kuuluu automaattisesti seksuaalinen avoimuus joka taholle - sehän on ikivanha stereotypia, jonka soisi jo kitkeytyvän.)
"Usein, ei tietenkään aina, polyamoriatarinat päättyvät vähän surullisesti (jollekin tulee paha mieli tai homma kaatuu "omaan mahdottomuuteensa")."
No kas, kuulostaa ihan enemmistöltä ns. monoamorisista suhteista.. ;-) Eli ei se varmaankaan ole tässä mielessä suhteen lajityypistä kiinni kuinka siinä lopulta käy.
Itse voin sanoa, että aiemmin en olisi koskaan voinut, silloisessa suhteessa, edes ajatella avointa suhdetta tai pettämistä, polyamoriasta nyt puhumattakaan, mutta toisin on nyt. Tiedä sitten mistä johtuu, koska ei aiempi suhde ollut yhtään sen kiinteämpi tai kiinnostavampi kuin nykyinenkään, mutta nyt jakaminen ei tunnu ongelmalta. En ole ainakaan toistaiseksi itse jakanut kiinnostustani useamman kesken, mutta kumppanini on, eikä se aiheuta mustasukkaisuutta tms, ainoastaan samanlaisia käytännön haasteita kuin arjen aikataulut lasten kanssa tai työkiireet.
Voihan se olla, että mieli muuttuu tai suhde "kaatuu omaan mahdottomuuteensa", tai herra paratkoon joudun mielialalääkekuurille..., mutta ainakin toistaiseksi homma toimii ja osapuolet ovat tyytyväisiä valintoihinsa. Käy se näinkin, ainakin tässä suhteessa.
Tämä on musta tosi kiinnostavaa ja koen, että nyt ollaan asian ytimessä. ;) Voiko yhdessä suhteessa olla mustis ja monogaaminen, mutta toisessa sitten ihan ok polyamoriankin suhteen? Erittäin kiinnostavaa!!
Tuntuu nimittäin omalla luonteella kovastikin mahdottomalta, mutta toisaalta: en olisi kyllä uskonut, miten eri tavalla voin aikuisemmassa suhteessani muutenkin käyttäytyä kuin nuorena. Ts. voisiko siis jossain toisessa elämässä saavuttaa sellaisen asteen, jossa ei oikeasti kokisi mustasukkaisuutta ollenkaan ja polyamoria olisi mahdollista - mahdoton kuvitella, mutta ei kai silti mahdotonta.
Eksyin seuraamaan keskustelua. Haluan vielä perustella ajatustani hitusen tarkemmin, joka vaikutti hukkuneen. Pahoittelen edelleen nimimerkin puutetta.
Viittauksella homofobiaan oli tarkoitus ottaa esiin aspekti, josta eräs keskustelija olikin jo saanut kiinni. Näkemyserosta, onko polyamoria a) itsenäinen seksuaalisuuden muoto vai b) valintakysymys.
Jos kyseessä on valinta, ei sen ihmettelyä tietenkään voi rinnastaa homofobiaan.
Jos polyksi ryhtyminen taas ei ole valinta, kuten minä ajattelen, on paheksuminen ja ihmettely homofobiaan rinnastettavissa.
Polyamorikoilla on usein (huom: ei aina, mutta usein, lähteenä tässä omat ja polytuttavapiirin kokemukset) ollut helpotus löytää kumppani/kumppanit, jotka eivät tunne mustasukkaisuutta muista ja jakavat saman ajattelutavan. Heille on ollut tuskastuttavan vaikeaa yrittää elää monogaamisessa parisuhteessa yksi toisensa jälkeen. Kysymys on eräänlaisesta hetero/bi/homoseksuaalisuuden alalajista, eli kykenemättömyydestä rakastua/ihastua/rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan tai toisaalta kykeneväisyydestä jakaa rakkaus usealle ihmiselle kuitenkin niin, ettei polysuhde toimisi samalla tavalla ilman jotain osapuolta.
Toki, jos nämä kokemukset joku haluaa leimata vääriksi, niin se on ihan okei. Mitä tahansa mieltä saa olla. :)
Psst! En niin ikään rinnastanut polyamoriaa lesbo- ja homosuhteisiin, vaan käytin esimerkkinä biseksuaaleja. Tämä siksi, että huomattava osa (joka kolmas) biseksuaaleista pyrkii löytämään vaihtoehtoja monogaamiselle parisuhteelle rinnakkaissuhteiden tai polyamorian kautta. Tai ainakin pohtii aihetta vakavasti. (Lähde: Jenny Kangasvuon väitöstutkimus, Oulun yliopisto.)
Mutta kuten sanottua, kaikki näkemykset ovat tärkeitä. Sen voi ajatella olevan valinta. Mutta kaikille polyamorikoille se ei välttämättä sitä ole.
Mustakin ajatus siitä että polyamoria ei varsinaisesti ole valinta tuntuu loogiselta. Täällä käydyn keskustelun perusteella paljon loogisemmalta kuin sitä ennen. Juuri silläkin perusteella, että moni kertoo vähintäänkin leikitelleensä ajatuksella siihen ryhtymisestä, mutta sitten törmääkin tosiasiaan, ettei itsestä yksinkertaisesti ole monen osapuolen parisuhteeseen. Toisille se taan tuntuu ainoalta oikealta suhdemallilta.
Vierailija, tuot kiinnostavia faktoja keskusteluun. Itseäni häiritsee ainoastaan se, että aiheen avoin pohdinta leimataan oitis tuomitsemiseksi. Joku voikin leimata kokemukset vääriksi, mutta mielestäni se ei ole tapahtunut tässä ketjussa.
Ymmärrystä siis myös sille, ettei polyamoria ole kaikille jo ennestään niin tuttu ja selkeä asia, että valmiiksi pureskellut ja tieteellisesti perustellut mielipiteet ovat jo aiheesta valmiina.
Ainakin omassa tapauksessani käsitykseni aiheesta muodostuu ja laajenee nimenomaan näin, näkökulmia vaihtamalla.
Huh huh, liikkuupa täällä kirjavaa juttua. Hyvä, että asiasta keskustellaan, mutta tämä keskustelu on nyt mielestäni saanut omituisen sävyn. Nyt-liitteen artikkelissahan nimenomaan tirkistelynhaluisesti valotettiin YHDEN suhdekuvion toimintaa. Kiemuroineen ja "outouksineen"kaan tämä suhde ei ollut sen kummoisempi kuin kenen tahansa meistä parisuhde. Joka ainoa pari laatii suhteelleen omat sääntönsä ja kaikkien tarina on erilainen. Näin ollen myös kaikki polysuhteet ovat erilaisia, ja mahdollisia variaatioita on vielä enemmän kuin monogamisissa suhteissa, kun ihmisiä on enemmän. Myös kumppanin kumppanin kanssa täytyy usein luoda "toimiva" suhde, vaikka se jäisikin pinnalliseksi. Polysuhteet harvoin kaatuvat omaan "mahdottomuuteensa" sillä useimmiten kaikilla osallistuvilla on joku "number 1", vaikka sitten aviomies jonka lisäksi voi olla muita poikaystäviä. Kaikki tietääkseni lähtevät polysuhteeseen tai parisuhteeseen henkilön kanssa joka on jo naimisissa tiedostaen tilanteen, ja suhde käynnistyy yleensä hitaammin kuin vain kahden ihmisen välillä. "Suin päin suhteeseen" ei siis käy päinsä.
Useimmat joiden tiedän harjoittavan polyamoriaa, eivät koskaan mieltäneet itseään polyamorisiksi. He ovat vain rakastuneet syvästi juuri niihin KAHTEEN tai KOLMEEN ja homma toimii vain tuolla kombinaatiolla. Eri asia ovat ihmiset, joille tämä on elämäntapa ja he etsivät jatkuvasti uusia kumppaneita. Usein suhteen ja sydämen avaaminen muille vaatii "pääparilta" luottamusta ja uskollisuutta enemmän kuin puhutaan, ja joka ainoa detalji pitää keskustella partnerin kanssa.
Jos nyt sellaisen asian nostaisin tuosta homokommentista, niin sen että homoseksuaaleja on kansasta noin 5-8%. Polyamorisia vielä hyvin paljon vähemmän. Kuten homoseksuaaleiksikaan, polyamorisiksi ei käännytä lehtijuttujen perusteella eikä tv voi "turmella" meistä polyamorisia. Se on henkilökohtainen kutsumus JA valinta, ja olen tyytyväinen Nyt-liitteen artikkeliin kaikessa tirkistelynhaluisuudessaan. Ainakin ihmiset tietävät paremmin, että tällaista tapahtuu, eivätkä välttämättä sylje kahvejaan pitkin pöytiä ensimmäisesta polyamoriaa harjoittavasta tuttavastaan kuullessaan. Pyydän kaikilta tämän lukevilta ymmärtäväisyyttä, vaikka hyväksyntään voisikin olla vielä matkaa. Kenenkään ei myöskään tarvitse perustella, miksi oma suhde ei siihen toimisi tai miksi itse ei haluaisi ryhtyä tähän, koska MISTÄ SITÄ TIETÄÄ. Ja kuten sanottua, joka ainoa parisuhde on erilainen, jokainen laatii omat säännöt partnerin kanssa. Ei monogaamisia heterosuhteitakaan voi vertailla keskenään.
Oma parisuhdetilanteeni tällä hetkellä, jos jollekin se nyt on tärkeää: asun avomieheni ja kihlattuni kanssa yhdessä. Suhteemme on yksiavioinen, ja olemme tyytyväisiä sen tähän hetkiseen kulkuun, joten polyamoria tuskin tulee ainakaan lähivuosien aikana kysymykseen.
En jaksanut aivan kaikkia kommentteja lukea, vaikka mielenkiintoisia olivatkin. Pahoittelen siis, jos oma lisäni vaikuttaa irralliselta.
Kaksi usein toistuvaa kysymystä olen huomannut polyamoriauutisoinnin kommentoimisessa: miksi tästäkin uutisoidaan ja sopisiko se minulle?
On tavallaan jopa lohdullista, että niin monet turhautuneesti ihmettelevät ensimmäistä kysymystä. Kai se kertoo siitä, ettei heidän mielestään asian pitäisi ylittää uutiskynnystä tai olla kauhistelun/ihastelun aihe. Uskon, että niin useimmat monisuhteiset toivoisivatkin - että omia ihmissuhteitaan voisi elää aivan rauhassa ilman että naapurit katsovat oudosti, työkaverit kummeksuvat ja sukulaiset päivittelevät selän takana. Olisihan se hienoa, jos voisi harrastaa yhden rakkaansa kanssa yhteistä harrastusta ja vaihtaa muutaman suukon ilman, että kohta aletaan huhuta siitä, että eikö tuolla ole Facebook-profiilissa eri henkilö kumppanina. Ikävä kyllä näin se ei ainakaan vielä mene. Ihmisiä ihmetyttää ja "salasuhteista" juorutaan. Onneksi monet ihmiset lopulta kysyvät suoraan, jolloin voi selittää tilanteen. Monet eivät ole koko asiasta koskaan kuulleetkaan, joten ei polyamoriauutisointi vielä selvästikään ole kaikkia tavoittanut - oman kokemukseni piirissä hyvin harva on tähän mennessä ilmaissut tietäneensä aiheesta aiemmin tai luulleensa sen olevan sama asia kuin avoimet suhteet.
Kysymys siitä, sopisiko monisuhteisuus itselle vaiko ei on omaan korvaani aina kuulostanut vähän erikoiselta. Tarkemmin ottaen aito asian miettiminen ei oudoksuta - itsereflektio tekee varmasti hyvää, oli aihe mikä tahansa. Sen sijaan kummeksuttavat tässä yhteydessä monasti esiin tulevat pohdiskelut siitä, kuinka itselle ei missään nimessä sopisi eikä se muillakaan voi aidosti toimia, ja toisaalta melkein loukkaantunut reaktio siitä, miksi muka pitäisi muuttua polyamoriseksi.
Mediassa on aina raflaava sävy. Se ilmaisee asioita mustavalkoisesti ja mielellään etsii provosoivia henkilöitä esiteltäväksi. Se myy, yksinkertaisesti. En kuitenkaan halua uskoa, että enemmistö polyamorisista aidosti olisi sitä mieltä, että muidenkin pitäisi olla sellaisia kuin he. Eikö aika monissa artikkeleissa haastateltavat käytä jotakin muotoa fraasista "toisille tällainen sopii, toisille ei"? Jälleen voin viitata vain omiin tuttaviini, mutta ei heistä yksikään ole koskaan ilmaissut mitään harhaluuloa siitä, että enemmistö muuttuisi vähemmistön kaltaiseksi tai että pitäisikään. Ainoastaan monoamorisilla tuntuu joskus olevan käsitys, että polyamoriset kuvittelisivat rakkautensa muodon olevan yleismaailmallisesti parempaa tai kehittyneempää.
Ja oma tarinani? Olen nainen. Asun avomieheni kanssa. Minulla on miesystävä. Hänellä on tyttöystävänsä, tuleva kihlattunsa. En ole erityisen seksuaalinen olento. Jos haluaisin harrastaa seksiä jonkun ulkopuolisen kanssa, kysyisin lupaa kumppaneiltani ja varmaankin sen saisin, mutta ei minulla ole mitään hinkua yhden yön juttuihin tai seksisuhteisiin. Minulla on ehkä kaksi rakasta, mutta ei se tee minusta yhtään sen villimpää, menevämpää tai erikoisempaa. Oikeastaan olen hirvittävän tavallinen ja tylsä. Ei minua haastateltaisi lehteen. Kertoisin pitäväni kirjoista ja olevani huono kokki, että yhteistä vapaa-aikaa vietetään yleensä sohvalla televisiota katsellen ja että pesukoneeni syö sukkia, mutta onnekseni minulla on henkilöitä, joiden vaatekaapista tarpeen tullen lainata.
Suvi4815 ja vierailija, kiitos rakentavista kommenteista.
Tykkäsin tästä kiteyttämisestäsi, vierailija. Fiksusti muistutat siitä ansasta, mihin itsekin tulee tämän tästä kompastuttua - kaikesta (muka?)mediakriittisyydestä huolimatta. Media myy. Ja me ihmiset ällistelemme kaikkiea uutta ja outoa. Ja samalla kyse on kuitenkin siitä että ihmiset elelevät ihmissuhteitaan.
Suvi4815, tätä näkökulmaa kaipaisin polyamoriajuttuihin mediassa. Ei aina sitä asioiden tiivistämistä seksiin. Kun ihmissuhteet ovat haastavia jo ihan kahden yksilön välillä, miten homma toimii tunnetasolla kun yksilöitä on enemmän. Tässä näen itse polyamoristen suhteiden haastavuuden. Näin ihan monogaamisesta parisuhdenäkökulmasta mietittynä.
Aviomieheni vastaa usein mustasukkaisuuskyselyihin näin: Miten se on minulta pois, jos rakkautta on suhteessani enemmän? Minusta on ihana nähdä miten rakastamani ihmiset rakastavat toisiaan ja saan olla osana sitä. Kyse ei ole antamisesta tai jakamisesta, vaan saamisesta.
Ja tietoja minusta: Elän aviomieheni ja poikaystäväni kanssa aivan tavallista arkea. Asumme kerrostalossa, juuri sellaisessa missä todennäköisesti sinäkin, käymme töissä, katsomme elokuvia, teemme ruokaa, siivoamme ja siitä myös välillä tappelemme ja harrastamme seksiä sen verran mitä keskiverrosti ihmiset harrastavat. Arkemme on tylsän tavallista ja se, että meitä on kolme, on meille täydellisen normaalia. Samalla lailla, kuin se, että olisi kaksi. Olemme uskollisia toisillemme ja jaamme sängyn myös nukkuessamme. Meistä kukaan ei ollut polyamorinen ennen kuin rakastuimme. Emme olleet edes kuulleetkaan, että näin voi elää ilman uskontoa tai heimoa. Joten vaikka epäiletkin, tämä voi tapahtua myös sinulle. Olemme olleet yhdessä jo useita vuosia ja saaneet nähdä miten ikä tuo tullessaan viisautta.
tjaah kukin taplaa tavallaan, mutta itse todellakin toivon että nämä pysyvät mahdollisimman kaukana minusta. Mihin on kadonnut rakkaus luottamus ja elämänkumppanuus? Ei tää mun mielestä sitä ole. Vaan ahneutta ja panetusta. Tuttuni ei esimerkiksi tiedä onko lapsen isä kun hänen eksänsä pani raskautta yrittäessä kolmea muuta. Yhteensä kumppaneita on parisen tuhatta ja ihminen siis 34 vuotias. Ja onko tämä lapsi ikinä pystyvä rakastamaan yhtä ihmistä ja olemaan luotettava sillä tavalla parisuhteessa? Mistä tietää ketä äipän sänkyyn eksyy? Eikö riski ole lapsen osalta suurempi kun vento vieraita juoksentelee edes taas? Ja kaikki katoavat ihmiset (vaikka jotkut haluavat kokeilla, ei varmasti kaikille sovi)? Tuttuni itki kuinka hänessä on arpia siitä kun hänen sängyssään on pantu muita hänen poissa ollessaan. Kuitenkin aivopestiin niin että hoitaa lasta kuin omaansa ja pistänyt tämän eksän jalustalle. Jopa "elämänsä rakkauden" kustannuksella. Ei enää ymmärtänyt "normielämää" vaikka itse halusikin olla uskollinen. Tuleeko uskollisuus, luotettavuus ja yksiavioisuus tätä menoa vähenmnistöksi?
Heippa!
Täällä yksi kamala polyamorinen... Tulin kovin surulliseksi luettuani näitä kommentteja. Olen "aina" ollut poly, aluksi en sitä itselleni myöntänyt. Minulla on aina ollut tunteita useampaa kuin yhtä ihmistä kohtaan. Olen ollut kyllä (sarja)monoamorisissa suhteissa eikä ole ollut vaikeaa olla "pettämättä", eli siis hyppäämättä sänkyyn muiden kanssa. Mutta tunteet eivät ole hävinneet mihinkään. Olen vielä nuori, pisin rakkaussuhteeni on kestänyt kuitenkin jo kahdeksan vuotta. Me tosin emme ole koskaan eläneet arkea yhdessä, emme ole elämäntavoiltamme toisillemme siinä mielessä sopivia. Mutta ne tunteet... :(
Tällä hetkellä tapailen yhtä pariskuntaa, naista ja miestä. Jos tämä tästä etenee niin olisimme sitten suljetussa, kolmen hengen suhteessa. Tunteita minulla tulee varmaan aina olemaan suuntaan jos toiseenkin, mutta käytännön elämän vuoksi (meillä kolmella on yhteensä kolme lasta ja neljäs haaveissa, siinä yksi syy...) on järkevää rajata vähän. Totta kai jos elämäämme astuisi joku neljäs ja kaikille sopisi, niin saisi tulla mukaan kuvioihin, mutta siis lähtökohtaisesti olisimme toisillemme seksuaalisesti uskollisia eikä kellään olisi aktiivisesti "haku päällä".
Voisin kirjoittaa sivutolkulla asiaa tästä aiheesta. Äh. Toivoisin olevani yksiavioista sorttia, jottei minua tuomittaisi. Näistä kommenteista huomaa (taas) miten vaikea polku minua odottaa. Minä en kuitenkaan voi muuttaa itseäni. Tämmöinen minä olen. En tahdo omistaa kenenkään tunteita tai seksuaalisuutta, tahdon vain kokea yhteyttä, sitoutumista, rakkautta, hyväksyntää, perheen... Tahdon rakastaa.
Polyamoriseen suhteeseen voi kuulua irtoseksi, pettäminen ja mustasukkaisuus, mutta ne voivat kuulua myös yksiavioiseen suhteeseen. Polyamoriseen suhteeseen voi myös kuulua sitoutuminen, kunnioitus, rakkaus ja elämänkumppanuus, aivan kuten yksiavioiseen suhteeseenkin.
P.S. Muistattehan, että me poly-ihmiset olemme ihan oikeita ihmisiä? Olemme jonkun tyttäriä ja poikia, sisaruksia, naapureita, työkavereita, äitejä ja isejä... Ihan tavallisia ihmisiä. Sananne voivat satuttaa, ja kovasti.
Kiitos kokemuksesi jakamisesta, PolyAnna. Se on arvokas.
En halua satuttaa mutten pidä normaalina. Miksi pitäisi? Miksi minun pitäisi olla samaa mieltä että polyamoria on luonnollista kun se ei mielestäni sitä ole. Ja minukin mielipiteeni pitää suvaita jos ilmaisen sen selkeästi näitä ihmisiä väheksymättä mutta mielipiteeni sanoen. Onko niin että jos pitää perinteistä miehen ja naisen välistä avioliittoa ainoana normaalina saa suvaitsemattoman ja tiukkapipoisen maineen? Jos niin on, olen mielelläni tiukkapipoinen tässä asiassa, koska en todellakaan pidä polyamoriaa normaalina. Onko siis niin että jos joku on perinteisten arvojen kannattaja, hän on suvaitsematon ja jos joku harrastaa luoonnottmia asioita kuten polyamoria, ainakin sitä se on mielestäni, niin hän on suvaitsevainen. Naurettavaa. Riippuu siitä kuka määrittelee sen mikä on suvaitsematonta. Voi miten sairaaksi tämä maailma on menossa.
Miehen ja naisen välinen avioliitto on kulttuurinen konstruktio eikä mikään luonnon sanelema välttämättömyys. Ei mulla muuta.
En hyväksy että polyamoria laillistetaan ja siunataan kirkossa kirkon menoin. Kirkon kuuluu totella raamatun oppeja. Minulle ihan sama mitä ihmiset tekevät keskenään kunhan ei loukata lapsia eikä terveitä arvoja. Mielestäni polyamoria ei ole muuta kuin laillistettua ryhmäseksiä. Tottakai nämä polyt loukkaantuvat ja puhuvat rakkaudesta mutta eikö avioliitto tarkoita myös seksiä joten tällaisissa tapauksissa se kuuluu kaikille naimisissa oleville eli koko ryhmälle. Minusta se on sairasta enkä häpeä yhtään jos minua sanotaan tiukkapipoiseksi, tällaisessa tapauksessa olen sitä ihan mielelläni, kaikkea luonnotonta kun ei tarvitse suvaita eikä olla samaa mieltä näiden polyamoriaa kannattavien kanssa. Mielipiteenvapaus on olta va muillakin kuin näillä polyilla. Millä oikeudella muuten ne jotka eivät pidä kaikkea luonnollisena ja sanovat sen lytätään ja nimitetään tiukkapipoisiksi, suvaitsemattomiksi, ja foobisiksi? Eikö se olekaan vihapuhetta että perinteisesti ajattelevia syyllistetään?
Kommentoi