Keskiraskauden hiljaiset viikot

The Baby Show

Tiedätkö sen tunteen, kun olet onnesta soikeana ensimmäisen kolmanneksen hankalimpien oireiden helpotuttua, ja kun sitten alat odottaa ensimmäistä potkujen tyylistä liikehdintää? Ja sitten odotat hieman lisää? Eikä vieläkään kuulu tai tunnu mitään? Onnistutko kenties panikoimaan itsellesi migreenin? Tervetuloa kerhoon.

En ollut alkuraskaudesta pahoinvoinnista vihreä, enkä vihannut maailmaa, mutta kaikenlaisia oireita oli aina muutamia päiviä kerrallaan, ja kaikenkattava v**utus yhdistettynä lamauttavaan väsymykseen vaati veronsa. Vuodenvaihteen jälkeen olinkin yhtäkkiä taas normaali ihminen, jolla oli ihan selkeä raskausmaha ja energiaa olla normaali ihminen. Toinen raskauskolmannes ihan oppikirjamaisesti helpotti yleistä jaksamistani, mutta sitten aloitin päänsisäisen stressaamisen.

Koska bebe ei vielä potki tunnistettavasti, pelkään aina tasaisin väliajoin beben olemassaolon puolesta. Eräänä viikonloppuna sain useampana iltana hiukan negatiivissävytteisiä oireita, jotka tulkittiin jälkikäteen kenties harjoitussupistuksiksi, mutta oireet loppuivat yhtä hämmentävän yhtäkkiä kuin ne olivat alkaneetkin. Tästähän vasta oikea panikointi alkoi, sillä olin juuri lukenut jossain Lilyn blogissa surullisen tarinan kohtuun kuolleesta sikiöstä ilman keskenmenon perinteisiä oireita. Sain vuorokauden sisällä kehitettyä itselleni aina yhtä ilahduttavan migreenin, ja neuvolaan soittaessani melkein puhkesin itkuun kertoessani huolestani. Pääsin neuvolaan onneksi käymään heti samana päivänä, ja dopplerilla sain kuulla ne ihanimmat ja helpottavimmat sydänäänet.

Nyt keskityn jatkamaan normaalia elämää huolehtimatta turhaan, sillä vointini on kaikkinensa erittäin hyvä. Rakenneultra koittaa parin viikon päästä, ja voin toki myöntää odottavani beben näkemistä suurella innolla. On se niin tärkeää päästä toivottavasti näkemään ja kuulemaan, että kaikki on hyvin.

Yritän myös lähettää kaikenlaisia radiosignaaleja ja haikuja bebelle, että kenties havaitsemani pulputukset voisi osoittaa hiukan selkeämmin potkuiksi. Ihan vain, ettei tämä tuleva äiti olisi ihan täysi hermoraunio.

 

 

 

Kuvat eilisestä Vinyl-sarjan ennakkonäytöksestä Tavastialta; juttua tulee The Variety Show'hun pian!
Share

Kommentit

.sari.
O D O T U S

Samanlaiset fiilikset oli np-ultran ja rakenneultran välissä! Tuntui, että meni niin pitkä aika siinä ultrien välissä enkä minäkään ole tuntenut kunnon liikkeitä kuin vasta oikeastaan rv 20 jälkeen. Välillä mietti, että onhan siellä mahassa varmasti vielä joku :) Nyt rv 25 ja on jo varmempi olo, kun vauvan liikkeet tuntuu selkeinä päivittäin. 

Maria Hakkala

Sen lisäksi, että mulla on kyseessä ensimmäinen odotus, on siellä mahassa aikamoisen liukas tapaus, kun ensimmäisessä ultrassa oli vaikeuksia löytää koko tyyppi, ja toisella neuvolakäynnillä tarvittiin kaksi hoitajaa ja ultralaite, jotta saatiin dopplerilla sydänäänet kuuluviin. Vähän takana ja piilossa kuulemma on, joten potkujen tuntemisessa voi kestää vielä kauemmin. Kyllä mä oon sitä mieltä, että haluan päättää näiden hassujen tuntemusten olevan jo potkuja; näin on paljon kivempaa. :)

Poffuliini
Kahvitauko

Se nt-ultran ja rakenneultran välinen aika oli tosi raastavan pitkä epätietoisuuden täyttämä aika, koska siinä välissä ei kauheasti ehdi neuvoloitakaan olemaan ja liikkeet ei vielä niin selvästi tuntuneet. Meillä meikäläisen vainoharhaa oli helpottamassa kaverilta lainassa oleva doppleri, jolla sitten kuunneltiin tasaisin väliajoin sykettä ja välissä sitten saatiin sydämentykytyksiä kun ei meinannut löytyä. Onneksi osasin etsiä myös napanuoran/istukan ääntä niin pääsi vähän kärryille mistä suunnasta sitä pientä viipeltäjää lähtee etsimään.

Emmin itse pitkään onko sellaiset pienet kuplinnat vatsassa vauvan liikkeitä, kunnes eräs ystävä vinkkasi, että ne ekat liikkeet voi tuntua vähän samalta kuin olisi elohiiri. Se kuvasi mielestäni hyvin sitä tunnetta mikä välillä masussa oli ja tulkitsin ne siis sitten vauvan liikkeiksi. Voi riemua kun niitä elohiiriä alkoi sitten tuntemaa tasaisemmin ja kun ne ihan yhenäkin voimistui potkuiksi (ja sittemmin ovat muuttuneet jo vähän kipeäksi muljuamiseksi :D ). Rakenneultrassa sitten vielä sain ihan vikan varmistuksen, että olin tulkinnut tuntemukset oikein liikkeeksi, kun pieni potkaisi sitä uä-laitteen anturia ja tunsin sen liikkeen eli sain sekä kuvan että tuntemuksen.

Mitä tulee noihin esim viilteleviin kipuihin ja "puikotteluihin", olin niiden kanssa todella huolissani välillä (juurikin sellaisen kesken jääneen keskenmenon kokeneena) , mutta jälleen kokeneempi äitikaveri rauhoitteli ja sanoi sen kuuluvan ihan asiaan. Ei sillä etteikö sitten oltaisi aina toisinaan tarkistettu että ne sykkeet löytyy...

Maria Hakkala

Mietin tosiaan myös dopplerin hankkimista, mutta tulin siihen tulokseen, että paniikki on suurempi, jos en löydäkään ite sykettä. Tässä saa todellakin hyvin opeteltua tulevaisuudessa tarvittavaa mielenrauhaa ja rauhottumista, kun pitää vaan hengittää syvään ja luottaa siihen, että kaikki on hyvin. Kyllä kroppa sitten toivottavasti kertoo, jos ei ole.

Elohiiri kuulostaa hyvältä, ja juuri sellaiselta se myllerrys tuntuukin! Aika vaan tuntuu kuluvan niin kamalan hitaasti, että ootan ihan kärsimättömänä, että pääsen kommunikoimaan potkujen ja ulkoisten ärsykkeiden avulla. :)

Kommentoi