Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Jos en olisi kuulunut siihen n. 15 %:iin, jotka kokevat alkuraskauden keskenmenon, ja olisin selvinnyt raskaudesta loppuun olisin näillä helteisillä heinä-elokuun vaihteen viikoilla saanut lapsen.

Jos en olisi kuulunut 1) ensin siihen n. 10 %:iin, jotka keskeytyneen keskenmenon koettuaan ja lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen joutuvat lisäksi kaavintaan, 2) sitten siihen 5 %:iin, jotka tuollaisen kaavinnan jälkeen saavat kohtuun vaurioita, saattaisin hyvällä todennäköisyydellä olla uudestaan raskaana.

Sen sijaan lasketun ajan tienoilla olinkin korjauttamassa lisääntymisvälineistöäni naistentautien osastolla samaan aikaan kun ne, jotka selvisivät raskaudessa loppuun asti olivat siellä synnyttämässä. 

Tuntemukset sen jälkeen, kun toivottu raskaus meni kesken ja keskenmenon hoito aiheutti komplikaatioita ja esteitä uudelle raskaudelle, ovat olleet viime viikkoina vaikeita. Olemme vähän alle vuosi aloituksen jälkeen takaisin lähtöruudussa, ja kaiken hoitamisen ja ronkkimisen vuoksi, tilastojen valossa hieman alentuneilla onnistumistodennäköisyyksillä liikkeellä. Moni on saanut vauvansa tässä välissä. Moni matkan meitä myöhemmin aloittanut on jo pitkällä raskaudessa. Me keräilemme vieläkin palasia ja edellytyksiä siihen, että edes voisimme alkaa yrityksen uudestaan.

Vuosi sitten odotin innokkaana ehkäisyn jättämistä. Luin täältä lilystä blogeja, joissa kirjoittajat avaavat ja analysoivat elämäänsä raskauden yrityksen, monien epäonnistumisten ja pienien toivon pilkahdusten keskellä. Ihmettelin niiden verrattaen suurta määrää ja kirjoitusten intensiteettiä, tunteiden voimakkuutta ja sanojen, lauseiden käsinkosketeltavaa tuskaa. Hyppäsin ohi niiden kirjoitusten, joissa puhuttiin kirjainlyhennelmistä ja surtiin, kun tässäkään kuussa ei tullut plussaa. Rehellisesti sanottuna, uskoin ja toivoin, että tuollaiset ongelmat eivät kosketa minua, joten minun ei tarvitse niitä lukea. Vähänpä tiesin. Olisiko tuskani nyt pienempi, jos olisin ottanut tosissani muiden naisten kirjoitukset? Vai onko tätä koskaan mahdollista ymmärtää, jos ei ole vielä asiaa kokenut, tai on päässyt helpommin lapsenteossa yli näiden vaiheiden? 

Ystäväni, kahden lapsen äiti, esitteli lasketun aikani tienoilla siskonsa vastasyntyneen vauvan kuvaa minulle ja pohti, miten onkaan varmasti rankkaa olla kuumilla helteillä viimeisillään raskaana (lapsensa ovat syntyneet syys-talvella). Purskahdettuani itkuun, hän sanoi ajatelleensa, että olen jo yli keskenmenosta eikä se enää haittaisi niin paljon. Ajattelin, miten onnekas hän saakaan olla, kun hänen käsityshorisontissaan keskenmeno on jotain sellaista, joka menee vaan ohi kuin vaikkapa ikävä palaute työpaikalla tai vaikkapa epäonnistuminen opiskelujen kokeessa. 

Ladataan...

Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Lämmin sää, vähät vaatteet. Piukeita mahoja näkyy joka puolella. Totta kai omat aivoni ovat olleet jo pitkään herkistyneet huomaamaan raskaana olevat naiset, mutta tämän kesän alkupäivinä tilanne on ollut erilainen. Jos olisin vielä raskaana, itsekin pinnistelisin vaatteisiin mahtumisessa. Nukkuisin huonosti kaikissa asennoissa, kävelisin jo vaappuen ja valmistautuisin ehkä jo synnytykseen. Katselen muita naisia ja ajattelen kaiholla: "heidän elämänsä muuttuu lopullisesti pian, omani jatkuu kuin aina ennenkin". Kateellinen, mutta kuitenkin jotenkin jo levollinen. Olen pisteessä, jossa muiden ihmisten onnistuminen asiassa ei enää vain harmita, vaan luo jo hieman toivoa. Ehkä minäkin vielä.

Menetetty raskaus on surettanut ja vaivannut minua paljon, usein ja välillä niin voimakkaasti, että normaalin peruselämän eläminen on tuntunut sietämättömältä ja merkityksettömältä. Odotan kauhulla ja silti jotenkin mielenkiinnolla, miltä tuntuu kun laskettu aika lähestyy. Tuntuuko pahalta, tyhjältä vai vaan turtuneelta kaikkeen? Ironista on, että menen keskenmenneen raskauden lasketun ajan kanssa samoilla päivillä Naistenklinikalle operaatioon, jossa kaavinnan vaurioittamaa kohtuani koitetaan saada parempaan kuosiin. Olen siellä siis samaan aikaan, kun ne, jotka lähtivät kanssani matkalle samaan aikaan, mutta jatkoivat loppuun asti.

Ystäväni sisko saa minun lasketun aikani tienoilla lapsen. Vanha opiskelukaveri, joka meni hieman ennen meitä naimisiin viime vuonna, laittoi juuri Facebookiin kuvan mahastaan (oletettavasti raskautunut samoilla viikoilla kuin minä). Harrastuskaveri sai juuri lapsen ja koko harrastusporukka hehkutti sitä jopa omissa päivityksissään. Vanha työkaveri ilmoitti pari viikkoa sitten syntyneestä vauvastaan. Tässä vain muutama esimerkki viime viikoilta. Tämä kesä on muiden vauvojen kesä.

----

En tiedä ihan vastasyntyneistä, mutta hieman vanhemmat lapset ovat olleet ihan mukavaa terapiaa. Olen reippaasti suostunut lapsenvahdiksi ja vieraillut ystävien luona ja viettänyt aikaa heidän naperoidensa kanssa. Yllättäen olen kokenut nämä hetket hyödyllisenä oman tyhjyyden ja puutteellisen olon parantamisessa.

Ladataan...

Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Kun aloimme viime vuonna yrittäämään lasta, pelkäsin vimmatusti että en vaan onnistuisi tulemaan raskaaksi. Aloin henkisesti varautumaan pitkään yritykseen. Toivoin, että kaikesta huolimatta raskauden yritys ei varastaisi kaikkea tilaa elämästäni.

Nyt viime syyskuusta alkaa olla jo aikaa. Silloin otetuissa hääkuvissamme oli samanväriset lehdet kuin nyt, tässä ihanan helteisessä toukokuussa, jolloin kevät kääntyi kesäksi ihan simsalabim käden käänteessä. Alunperin laskin niin, että jos en kesäkuun 2018 loppuun mennessä ole raskaana, hankkiudun yksityisiin lapsettomuushoitoihin, koska ovulaatiotestit ja oikein ajoitetut seksit - pakkohan siinä olisi onnistua. Hieno suunnitelmani meni pieleen ensin ihanalla tavalla ja sitten hirveällä tavalla. Nopean tärpin jälkeinen keskenmeno meni yli ymmärrykseni, koska siihen en ollut osannut varautua yhtään. Ensimmäisen positiivisen raskaustestin jälkeen, raskauden yritys on ollut läsnä valehtelematta jokaisessa päivässäni ja vienyt kaiken tilan elämästäni ja tulevaisuuden suunnitelmistani.

Siksi kuvittelin, että olisin jotenkin jo tottunut käsittelemään prosessin huonoja uutisia ja valmis henkisesti siihen, että tässä kestää. Mutta ei, nyt olen vollottanut kaksi tuntia putkeen. Tai ei putkeen. Itku tulee kuin suru nyt ylipäänsä: välillä laantuen ja toisinaan puskien päälle ja läpi niin voimalla, että kyynelkanavien kapasiteetti tuntuu loppuvan kesken.

Koko talven ja kevään odottelin malttamattomana, milloin tulen uudestaan raskaaksi ja joka kuukausi petyin. Monta viikkoa meni muiden terveydellisten seikkojen hoitoon, mutta kun lähdin tarkastuttamaan nais-osieni tilannetta gynekologilla, sain musertavia uutisia. Näyttää siltä, että kohtuni on saattanut sittenkin vaurioitua keskenmenon hoidon jäljiltä. Kuukautiseni ovat olleet keskarin jälkeen sangen minimaaliset ja ultraäänimittauksen perusteella kohdun limakalvo on todella ohut, johon lääkärin mukaan vaaditaan jo ihme, jotta siihen mikään hedelmöittynyt munasolu voisi kiinnittyä. (Sain myös verrattain hyviä uutisia: munasarjat ovat kuulemma aktiiviset ja munasoluja riittää, siitä ei kuulemma pitäs jäädä kiinni.) Vaikka ihanan empaattisella lääkärillä oli selkeä näkemys siitä, millaisilla askelilla asiaa kannattaa edistää, tutkia ja mahdollisesti hoitaa, väkisinkin menee pari kuukautta, ennen kuin mitään voidaan tehdä millekään. Koska kuukautiskierto. Tuskaisinta oli kuulla sanat "tässä tarvitaan nyt kärsivällisyyttä, näissä asioissa vaan valitettavasti kestää". Kaksi kuukautta siihen, että edes tiedetään missä mennään ja voidaan edes hoitaa mitään.

Mistä sitä kärsivällisyyttä saisi lisää ja miten? Tuntuu, että se kaikki on jo käytetty ja säkin pohja häämöttää. Miten muut raskautta kovasti toivovat ja projektissa pienemmin tai isommin pettyneet pitävät päänsä kasassa? Kaikki hyvät ja edes kohtalaiset vinkit kelpaavat nyt ja harkitsen jo jonkinlaiseen terapiaan hakeutumista.

Ladataan...

Pages