Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Välitila. Aika keskenmenon ja uuden yrityksen aikana on kummallinen välitila. Joku kysyi minulta sinä aikana jollakin sellaisella sanamuodolla, että "onko teillä yrityksessä saada lapsi". En ole jaksanut kaiken tämän paskan takia alkaa kehittelemään mitään selittelyjä, joten olen aika rehellisesti näissä sanonut mistä on kyse, jos joku on ollut niin tökerö, että kysynyt suoraan. Vastasin tuohonkin kysymykseen, että "tällä hetkellä ei ole, kun ollaan yritysten välissä" (mikä sitten johti keskenmenotilitykseen ja avautumiseen...). Välitila on jollain karmealla tavalla aika kivaa aikaa, kun ei tarvitse laskea päiviä tai miettiä muutenkaan minkään mahdollisuutta. Lotossa ei voi voittaa tiistai-iltana. Kaikki on taas avoinna. Siinä vaiheessa, kun on ollut pidemmän aikaa ei-raskaana, kuin mitä ehti olla raskaana, alkaa jo itsekin miettimään voisiko tämä surkuttelu ja vatvominen jo loppua. Ei ihme, jos esim. puoliso ei jaksa tätä, kun itsekään ei oikein jaksa. Välitilan aikana on hyvä totuttautua uuteen tilanteeseen, siihen, jossa yritetään ja toivotaan raskautta. 

Uus räkä nenään, sanoi joskus isäni. Nyt kun ensimmäiset kuukautiset ovat takana ja luonnon kiertokulku tarkoittanee lähiaikoina ovulaatiota, tunnelma alkaa salakavalasti kiristymään. Ovulaatiotestit tuijottavat vessareissulla hyllystä. Pitäisikö alkaa tikuttamaan? Kuukautiskierto-appi ilmoittelee, että parin päivän päästä on ehkä ovulaatio. Hieman jo mietityttää, kuinka pitkään sitä taas voikaan juoda alkoholia ja mites se viikoloppuna bileissä polttamani tupakka. Entäs jos tulee migreeni, uskaltaako syödä ibuprofeenia? Töissä on tiedossa pari stressaavaa viikkoa, pilaavatkohan ne mahdollisuuteni hedelmöittymiseen ja kiinnittymiseen ja ties mihin taikatemppuihin, joita kehon pitää tehdä, jotta raskaus ikinä etenee mihinkään?

Ajatukset vaihtelevat laidasta laitaan. Välillä vituttaa koko lapsiprojekti, joka on vallannut aivoistani kaiken ylimääräisen tilan antamatta tulosta. Voisinpa unohtaa koko asian ja olla täysin tietämätön oman kehoni tilasta siihen pisteeseen saakka, kunnes tiedän, että sieltä on oikeasti jotain tulossa. Eli about 12. viikolle. Voisinpa olla miettimättä "entäs jos sitten olenkin raskaana", kun pohdin ensi kesän lomasuunnitelmia tai työkuvioita. 

Epätoivo. Hetkittäin huomaa ajattelevansa, että mitäs jos jättäisi koko leikin kesken. Vähintäänkin lakkaisi yrittämästä ja toivomasta. Suunnittelisi elämäänsä lapsettoman elämänä. Harrastaisi seksiä just silloin kuin huvittaa, hakisi uusia työpaikkoja miettimättä mitään äitiyslomia. Söisi ja joisi mitä huvittaa. Ja ei välittäisi pätkääkään, jos ei tulisi raskaaksi. Koska se ei kiinnostaisi yhtään. Se olisi "ihan sama". Kuulostaa ihan absurdilta! Ei liene mitenkään mahdollista ihmiselle, joka oikeasti toivoo ja haluaa lapsen. Kuulemma on lapselle onni syntyä maailmaan toivottuna. Mutta miten voi toivoa ja olla toivomatta samaan aikaan? Pitäisi toivoa, muttei liikaa, vaan juuri sopivasti.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Yksi viidestä tai kuudesta raskaana olevasta kokee keskenmenon. Onhan se ikävän suuri luku, mutta aika moni ei koe. Suurin osa sikiöistä pääsee terveinä vauvoina hengissä maailmaan ja naisesta tulee äiti. Joko ensimmäisen kerran tai uudestaan. Itse en tiedä hommasta mitään. Kuukauden päivät viime vuoden puolella ehdin totutella ajatukseen siitä, että naisen, vaimon, ystävän ja työntekijän lisäksi kohta pitäisi olla äiti. Enää en uskalla tehdä sellaista ajatusleikkiä päässäni. En myöskään ole koskaan innostunut "mitä tekisit jos voittaisit lotossa" haaveilustakaan.

Mutta onneksi homma joillakin onnistuu. Nyt alkaa olla ne viikot, jolloin viimeistään nuo samaan aikaan raskaaksi tulleet ja saman lasketun ajan kuukauden tutut alkavat tulla ulos kaapeistaan raskausuutisten kanssa. Oma serkku ja puolisoni kaksi serkkua ilmoittivat hiljattain odottavansa esikoista. Eli, tästä eteenpäin suvun tapaamisissa on aivan taattua päästä osaksi tätä hössötystä. Kuinka toivoisinkaan, että voisin kääntää pois päältä aivoissani sen mekanismin, joka jatkuvasti muistuttaa minua "sinä voisit olla tuossa". Minä voisin olla se, jota onnitellaan ja jolta kysellään kaikeenlaista siitä, mitä olemme suunnitelleet tulevan varalle. Pyysin puolisoani kertomaan yleensä kaikkien muiden asioista juoruilevalle ja hössöttävälle anopille tapahtuneesta, jotta hän osaisi olla suu soukemmalla kun vierailemme kylässä. 

Jopa hyvin läheisten ihmisten raskaudet aiheuttavat jonkin verran apeutta. Kun ystäväni sai hiljattain toisen lapsen, tuntui siltä, että tuohon pisteeseen on itselläni vielä niin hirvittävän pitkä matka, että en osaa edes toivoa sitä enää itselleni. Toinen ystävä on viimeisillään raskaana niinikään toista odottaessaan ja kyläily siellä meni hyvin, mutta illalla harmitti ja teki mieli olla omissa oloissaan ja sisäisesti surkutella omaa paskaa tuuria elämässä.

Ventovieraat raskaanaolevat herättävät yllättävän paljon harmistusta, vaikka kuinka yrittäisi ajatella että heidän elämästään ja vaikeuksistaan en tiedä mitään. Käymme silloin tällöin katselemassa myytäviä asuntoja, jos vastaan tulisi mielenkiintoinen kohde. Osittain asunnon etsimisen motivaationa oli ja ehkä on edelleen se mahdollinen perheenlisäys. Asuntonäytöissä tuntuu epäreilulta nyynätä samaa kämppää, kuin pariskunta, jossa nainen on selvästi raskaana. On välillä olo, että miksi me tätä kämppää katsellaan, nuohan sen tarvitsevat paljon enemmän, meillä olisi kumminkin vielä piiiitkään tai ehkä ikuisesti yksi huone tyhjänä. 

Oman vauvakuumeen aikanaan herättyä, tuli kiinnitettyä aikaisempaa enemmän huomiota raskaana oleviin, mutta nyt hommassa on inhottava negatiivinen twisti. Kun näen kaupassa sivusilmällä naisen, jolla on massaa keskivartalolla, huomaan tarkkailevani heitä ajatuksella "ei kai se vaan ole raskaana" ja kyttääväni jo aivan varmasti asiallisuuden rajat ylittävällä intensiteetillä ihmisten (raskaus)vatsoja. Ai kamala, olen havainnut olevani helpottunut, kun voin ihmisen ulkomuodosta ajatella, että "ok, hän ei varmaan ole raskaana, koska ruumiinrakenne on muutoin vaan keskikohdasta isompi". 

Kateus toisten onnesta tuntuu nololta ja se hävettää niin paljon, etten ääneen kyllä kovin helposti tätä myöntäisi. Näin sitä vaan muutoin asiallisesti käyttäytyvän, kovia kokeneen ihmisen mieli myrkyttää ajatuksia kaikenlaisella ikävällä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Kun aiemmassa kirjoituksessa kelailin sitä, miten keskenmenoja pitäisi pyrkiä hallitsemaan, en haaveillut, että olisi olemassa joku taikakonsti, jolla keskenmenon voi varmasti estää. Lottoa tämä kaikki on, ja joskus kyseessä nyt vaan on munasolun maanantaikappale, jolla kehitysprosessi ei mene putkeen. Tausta-ajatukseni ilmiön hallinnassa oli ajatus siitä, että huolehdittaisiin kaikille raskautta yrittäville mahdollisimman hyvät lähtökohdat, ja sitten ne sattuneet keskenmenot hoidettaisiin tehokkaasti, pyrkimällä tukemaan tilanteen kokenutta ihmistä selviytymään mahdollisimman hyvin. Vähän kuten riskienhallinnassa, jossa riski, jota ei pystytä täysin poistamaan, hallitaan siten, että pienennetään riski niin pieneksi kuin voidaan, ja siltä osin kuin riski pitää vain hyväksyä, varaudutaan riskin toteutumisen seurauksiin. Keskenmenotilanteessa toteutumisen seurauksia olivat vaikkapa ne edellisen kirjoituksen erinäiset haitat. Mutta nyt niihin hallintakeinoihin:  

Lähtökohdat kuntoon. Vaikka kehitysmaissa, nälänhätien keskellä ja ties missä sotaolosuhteissa lapsia aina jotenkin syntyy, raskauksia menee siellä kesken varmasti enemmän kuin täällä hyvinvointiyhteiskunnan oloissa. Onnistuneen raskauden edellytykset pitäisi silti täälläkin jokaisen lasta kovin haluavan varmistaa hyvissä ajoin, eli oikeastaan lukuisia kuukausia ennen varsinaisen yrityksen aloittamista. Vitamiinit ja ravinto kuntoon, painon pudotusta tai lisäystä, perussairauksien tai epäiltyjen sellaisten laittaminen hyvään hoitotasapainoon, tupakoinnin lopettaminen jne. ovat asioita, joita kannattaisi pitää julkisessa keskustelussa. (Varmaan se jonkun mielestä olisi inhottavaa holhousta, mutta niin kauan kuin päihdeäitejäkään ei saa pakkohoitoon, yhteiskunnan ote äitien terveyteen on edelleen enemmän ohjaava kuin painostava.)

Naisille voisi mainostaa gynekologilla tehtävää lähtötilanteen kartoitusta, joka voi säästää monta kuukautta yrityksen ja epäonnistumisen tuskaa, jos jo heti lähtömetreillä tutkimuksessa löytyy jotakin raskaaksi tulemista haittaavaa (esim. monirakkulaiset munasarjat, kohdun limakalvon ongelmat, myoomat jne). Jos on käyttänyt ehkäisynä hormonivalmisteita, asian vaikutuksesta mahdolliseen raskauteen pitäisi olla tarjolla enemmän (tutkimus-)tietoa ja lääkärin neuvoja. Omalla kohdallani keskenmenon yksi mahdollinen selitys oli se, että tulin ehkä liiankin nopeasti raskaaksi hormonikierukan poistamisen jälkeen. Saman lääkärin, joka alkuun neuvoi yrittämään samantien raskautta, kertoi keskenmenon jälkeen, että  elimistön oma hormonitoiminta, erityisesti keltarauhashormonin tuotanto, ottaa kolmisen kuukautta täydelliseen normalisoitumiseen. Jälkiviisasteluna sanoisin, että jos minulle olisi annettu tietoa siitä, että keskenmenoriski on x kertaa suurempi, olisin ihan mainiosti voinut odottaa raskaaksi yrittämistä vielä pari kuukautta parantaakseni mahdollisuuksia pysyvään raskauteen. Nyt tästä mainittiin ylipäänsä vasta keskenmenon jälkeen sivulauseessa. Toki ymmärrän sen, että kolmekymppinen määrätietoinen nainen on innokas tulemaan heti heti heti raskaaksi ja häntä ei ehkä saa hillittyä odottamaan montaa kuukautta ennen yrityksen aloitusta. Jos kuitenkin tilannetta pohtii muutaman vuoden kuluttua, jolloin ehkä olisi jo se lapsi, yksi kuukausi odottelua homman alkuvaiheessa ei vaikuta mihinkään. Kumman valitsisin mieluummin - odottelun ja sen, että lapsen syntymäpäivä onkin syyskuussa eikä heinäkuussa vai keskenmenon ja usean kuukauden mittaisen paskan mitä se tuo mukanaan - ratkaisu on ihan no-brainer. 

Varautuminen. Keskenmenoihin varautuminen taas voisi olla paikallaan ihan kaikille jotka ovat raskaaksi tulleet. Heistä kuitenkin joka kuudes tai joka viides menettää sen (15-20%, luvut vaihtelevat lähteestä riippuen). Kun plussattuani soitin neuvola-aikaa, hoitaja sanoi minulle ilman että ehdin mitään kysyäkään (koska minullahan ei siis ollut missään vaiheessa mitään keskenmenon oireita), että jos jotain veristä vuotoa tulee, se ei varmasti tarkoita mitään ja mistään keskenmenoista ei kannata huolestua ollenkaan. Tapaamisella, jonka ehdin käymään ennen keskenmenon havaitsemista, neuvolantäti oli pelkästään yltiöpositiivinen ja hänen mielestään kaikki menee aivan varmasti vain ihanasti. Neuvolassa jaettu vihkonenkaan "Meille tulee vauva" ei ota mitenkään huomioon sitä, kaikille ei tulekaan vauvaa ja että jotkut saattavat tarvita jeesiä niihin tilanteisiin, jos kaikki ei mene kuten Strömsöössä. Ei missään sanaakaan siitä, että sekin on yleistä ja normaalia, että jotkut näistä menee kesken, monet vielä myöhäisemmilläkin viikoilla kuin omani. Ei missään vihkosessa mitään mainintaa siitä, miten toimia, jos juttu keskeytyy. Asiaa pidetään raskaana olevilta piilossa, ihan kuin jotain tarttuvaa tautia tai keskiaikaista kirousta.

Keskenmenon riskiä voi varmasti lisätä monella tavalla, vaikka syömällä joka päivä graavilohesta listerian ja vetämällä päivittäin kännit. En silti jaksa uskoa, että kenenkään keskenmenoriskiä kasvattaa se, jos neuvolan täti sanoo, että muista sitten että jos tässä käykin huonosti, niin apua on tarjolla ja keskenmeno ei ole ihan hirveän harvinaista, vaikka yleensä vaan huonoa tuuria, ja että nämä tilanteet osataan hoitaa jne. Tieto siitä, että homman kanssa ei tarvitse olla ihan yksin silloin kun se sattuu, olisi auttanut aika paljon ensi metreillä. 

Keskenmenoon varautumisessa ja aiheeseen liittyvien faktojen kertomisella ihan jokaiselle raskaana oleville voisi olla myös sellainen kerrannaisvaikutus, että kun kerran on miettinyt keskenmenon mahdollisuutta tosissaan, sitä ehkä osaa suhtautua hieman asiallisemmin niihin kanssaihmisiin, jolla raskaus menee pieleen. Tietenkin lääkärissä ja neuvolassa on kiva puhua vaan positiivisista asioista ja siitä, miten enemmistö raskauksista menee putkeen. Ilmeisesti tässä on valittu se tie, että suojellaan turhalta huolelta niitä, jotka onnistuvat raskaana pysymään ja keskenmenon kokeneet selvitkööt miten selviävät. Joskin kuitenkin uskoisin, että ne jotka huolestuvat raskaudessa pienistäkin epäilyttävistä asioista, huolestuvat joka tapauksessa riippumatta siitä, että mainitaanko heille riskeistä. Sitten on ne happy-go-lucky oman elämänsä hannuhanhet jotka eivät huolestu mistään. Uskon kyllä, että terveydenhuollon ammattilaiset varmasti keksivät oikeat lauseet, jotka ovat riittävän informatiivisia mutta eivät liian huolta herättäviä.

Jälkihoitoon panostaminen: Oma keskenmeno sattui siitä hyvään aikaan, että viime vuonna Hesari oli kirjoittanut montakin juttua siitä, miten keskenmenojen hoito on ollut aika epämääräistä. Ilmeisesti syksyllä päivätty potilasohje, jonka sain Naistenklinikalta mukaani, oli juurikin päivitetty ja tarkennettu julkisen kohun innoittamana. Silti, hoidossa on paljon edelleen kehittämisen varaa. (Ehkä sanailen vielä listan asioista, joita terveydenhuollon julkinen narratiivi ei kerro keskenmenosta, mutta mitä se voisi ihan hyvin kertoa, koska kaikki sitä kuitenkin netissä sitten keskenään kyselee ja vatvoo.) Ohjeet eri puolilla maata ovat osin ristiriitaisia. Keskenmenon kokenut saattaa joutua samalle osastolle raskaana olevien kanssa. Jälkitarkastusta on harvoin, ja henkisen puolen tukea ei kovin helpolla tipu.

Henkinen puoli on varmasti kaikkien sen kokeneiden mielestä se kamalin puoli asiasta, mutta siihen ei ole useinkaan tarjolla yhtään mitään. Kun peruin puhelimitse kaikki raskauteen liittyvät jo varatut terveydenhuollon käynnit, minulta kysyttiin kaipaanko keskusteluapua. Ajattelin, että otan vastaan kaiken mitä tarjotaan, koska en tiennyt miten tämä tulee ylipäänsä etenemään omalta osaltani. Ajattelin, että ehkä neuvola olisi ollut paikka, joka osaa näistä puhua minulle. Mutta kun vastasin haluavani keskusteluapua, minun käskettiin soittaa omalle terveysasemalle ja varata aika psykiatrisen sairaanhoitajan luo. Sain ajan kivasti yli neljän viikon päähän tapahtuneesta. Ekat viikot meni siis ihan yksin ja puolison tuella sinnitellessä. Kun sairaanohoitajan tapasin, tuntui, että hänellä ei ollut mitään käsitystä keskenmenon tyypillisistä tunteista, ajatuksista tai tuskista. Aiemmin muissa asioissa erilaisten terapeuttien kanssa asioineena pystyin aika nopeasti toteamaan, että "elämässä vaan joskus käy näin"-tyylisiä latteuksia heittelevä sairaanhoitaja tuskin auttaa merkittävästi ketään sellaista, jolla on oikeasti vaikeaa yrittää elää normaalia elämäänsä tapahtuneen jälkeen. Olisin voinut jättää väliin.

Pointti: Näinkin yleinen asia, kuin keskenmeno vaikuttaa nyt asian kokeneen silmin sellaiselta, joka yleisyydestään huolimatta vaietaan marginaali-ilmiöksi ei pelkästään raskaana olevien naisten keskuudessa, vaan myös terveydenhuollossa. (Luin Yhdysvalloissa tehdystä tutkimuksesta, jossa ihmisiltä kysyttiin mitä he arvelevat, kuinka monta prosenttia raskauksista päättyy keskenmenoon, ja ihmiset arvioivat määrän reilusti alakanttiin verrattuna todellisiin lukuihin.). Asiaan ei anneta riittävästi selviytymisen eväitä etukäteen, eikä jälkeenpäin. Ei ummarra. Tosi hatara analogia tähän loppuun: Pankissa sijoituspäätöksiä tehdessä lain mukaan ihmisille on pakko kertoa, että "homma voi mennä persiilleen, ja vaikka mitä teet, pörssikurssien kulkua ja korkoa ei voi täydellisesti ennakoida kukaan". Joskus vielä pitää allekirjoitella tällaisia ymmärryksen osoituksia, että sitoumukseen lähtiessään ihminen on ymmärtänyt kaikki riskit. Mutta raskauden ollessa kyseessä, ollaan hipihiljaa mahdollisuudesta, että kaikki ei menisikään putkeen.

Share
Ladataan...

Pages