Uuteen nousuun

Baby, We'll Be Fine

Välitila. Aika keskenmenon ja uuden yrityksen aikana on kummallinen välitila. Joku kysyi minulta sinä aikana jollakin sellaisella sanamuodolla, että "onko teillä yrityksessä saada lapsi". En ole jaksanut kaiken tämän paskan takia alkaa kehittelemään mitään selittelyjä, joten olen aika rehellisesti näissä sanonut mistä on kyse, jos joku on ollut niin tökerö, että kysynyt suoraan. Vastasin tuohonkin kysymykseen, että "tällä hetkellä ei ole, kun ollaan yritysten välissä" (mikä sitten johti keskenmenotilitykseen ja avautumiseen...). Välitila on jollain karmealla tavalla aika kivaa aikaa, kun ei tarvitse laskea päiviä tai miettiä muutenkaan minkään mahdollisuutta. Lotossa ei voi voittaa tiistai-iltana. Kaikki on taas avoinna. Siinä vaiheessa, kun on ollut pidemmän aikaa ei-raskaana, kuin mitä ehti olla raskaana, alkaa jo itsekin miettimään voisiko tämä surkuttelu ja vatvominen jo loppua. Ei ihme, jos esim. puoliso ei jaksa tätä, kun itsekään ei oikein jaksa. Välitilan aikana on hyvä totuttautua uuteen tilanteeseen, siihen, jossa yritetään ja toivotaan raskautta. 

Uus räkä nenään, sanoi joskus isäni. Nyt kun ensimmäiset kuukautiset ovat takana ja luonnon kiertokulku tarkoittanee lähiaikoina ovulaatiota, tunnelma alkaa salakavalasti kiristymään. Ovulaatiotestit tuijottavat vessareissulla hyllystä. Pitäisikö alkaa tikuttamaan? Kuukautiskierto-appi ilmoittelee, että parin päivän päästä on ehkä ovulaatio. Hieman jo mietityttää, kuinka pitkään sitä taas voikaan juoda alkoholia ja mites se viikoloppuna bileissä polttamani tupakka. Entäs jos tulee migreeni, uskaltaako syödä ibuprofeenia? Töissä on tiedossa pari stressaavaa viikkoa, pilaavatkohan ne mahdollisuuteni hedelmöittymiseen ja kiinnittymiseen ja ties mihin taikatemppuihin, joita kehon pitää tehdä, jotta raskaus ikinä etenee mihinkään?

Ajatukset vaihtelevat laidasta laitaan. Välillä vituttaa koko lapsiprojekti, joka on vallannut aivoistani kaiken ylimääräisen tilan antamatta tulosta. Voisinpa unohtaa koko asian ja olla täysin tietämätön oman kehoni tilasta siihen pisteeseen saakka, kunnes tiedän, että sieltä on oikeasti jotain tulossa. Eli about 12. viikolle. Voisinpa olla miettimättä "entäs jos sitten olenkin raskaana", kun pohdin ensi kesän lomasuunnitelmia tai työkuvioita. 

Epätoivo. Hetkittäin huomaa ajattelevansa, että mitäs jos jättäisi koko leikin kesken. Vähintäänkin lakkaisi yrittämästä ja toivomasta. Suunnittelisi elämäänsä lapsettoman elämänä. Harrastaisi seksiä just silloin kuin huvittaa, hakisi uusia työpaikkoja miettimättä mitään äitiyslomia. Söisi ja joisi mitä huvittaa. Ja ei välittäisi pätkääkään, jos ei tulisi raskaaksi. Koska se ei kiinnostaisi yhtään. Se olisi "ihan sama". Kuulostaa ihan absurdilta! Ei liene mitenkään mahdollista ihmiselle, joka oikeasti toivoo ja haluaa lapsen. Kuulemma on lapselle onni syntyä maailmaan toivottuna. Mutta miten voi toivoa ja olla toivomatta samaan aikaan? Pitäisi toivoa, muttei liikaa, vaan juuri sopivasti.

Share

Kommentoi