Ladataan...
Bakom Banana

 

Olen täällä blogissa kirjoittanut, että kävin folkhögskolanissa vuoden opinnot päästääkseni oikeustieteelliseen. Se oli mun unelma ja sitä olin tavoitellut jo monta vuotta. Juristikoulun ovet eivät kuitenkaan avautuneet, vaan koulutusohjelman joka oli aina välillä kummitellut mielessäni. Tämä vaihtoehto oli todella hyvä kakkosvaihtoehto, josta olin kuitenkin ollut todella epävarma. Näiden opintojen aloituksen jälkeen elämässäni ei ole ollut enää muita vaihtoehtoja. Tämä taitaa olla minun juttuni ja taisin löytää sen vähän vahingossa. Tai ainakin niin uskon nyt.

Aloitettuani opinnot nyt tammikuussa ymmärsin, etten varmaan ole ikinä ollut näin innostunut mistään. Nämä opiskelut on paras asia mitä oon ikinä saavuttanut. Näköjään sen oman jutun voi vaan tuntea. On niin hyvä olla, kun oikeasti tuntee olevansa oikeassa paikassa ja oikeiden asioiden äärellä, jotka tuntuvat oikeasti ylitsepääsemättömän tärkeiltä ja inspiroivilta. En edes tiennyt, että näin voi tuntea. Se tunne onkin paljon enemmän kuin vain olla kiinnostunut jostain asioista.  

Nämä oivallukset ja tuntemukset on saanut aikaan myllerrystä päässäni. Olen miettinyt olinko opiskeluihin asti ihan hukassa elämässäni, vaikka luulin tietäväni tasan tarkkaan mitä haluan? Miksi oikeustieteelliseen sisäänpääsystä tuli mulle niin iso unelma tai tavoite? Miksi en unelmoinut opiskeluista, joiden kanssa olo on koko ajan kuin lentoon lähdössä? On vähän hurjaakin, että olen nyt kyseenalaistanut unelmiani aika paljon ja miettinyt, mitkä unelmat tai tavoitteet ovat oikesti lähteneet aidosti itsestäni. Osittain tuntuu jopa vähän feikiltä ja että olisin itse huijannut itseäni mitä haluan. 

Lopulta uskon muodostaneeni tavoitteeni ja valinnat itse. Kukaan ei ole sanonut millaisia valintoja minun pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Lähellä olevien ihmisten mielipiteet ja valinnat ovat varmasti vaikuttaneet paljon huomaamatta. Ne ovat varmasti vaikuttaneet myös siihen, miksi musta tuli liiketalouden tradenomi. Meillä kotona asioita on ajateltu paljon talouden näkökulmasta. Iltapalaa syödessä taustalla on pyörinyt A-studion talouskeskustelut tai eduskunnan kyselytunti pienestä pitäen.  Siksi niistä asioista muodostui mulle tärkeitä jo silloin, kun en edes ymmärtänyt mistä on kyse. Kertokoot sekin jotain, että yläasteella fanitin Sauli Niinistöä yhtä paljon kuin Antti Tuiskua ;) Heh, jokatapauksessa näiden taustojen kannalta valinta tradenomiksi tuntui luonnolliselta ja ehkä siksi omaltakin jutulta. Pidin niitä asioita tärkeän ja uskon myös muodostaneeni unelmiani järkisyistä. Tradenomin opinnot sopivat siihen elämänkohtaan ja uskoin niiden avaavan uusia mahdollisuuksia. Voi olla hyvin mahdollista, että juristin opinnoistakin tuli järkisyistä tärkeä tavoite ja unelma mulle. Alitajuntaisesti ajattelin tutkinnon tuovan mulle paljon mahdollisuuksia. Tottakai on myös lisättävä, etten pelkästään mahdollisuuksien takia tästä haaveillut, vaan myös kiinnostuksien perusteella.  

Oman kokemuksen perusteella voin sanoa, että unelmieni muodostumiseen on vaikuttanut paljon se, mikä on järkevää. Muuten olen tunneihminen, mutta isoissa asioissa ajattelen välillä liiankin järkevästi.  Järjellä ajattelu ei ole näköjään antanut tilaa tunteille ja niille asioille, joista oikeasti inspiroidun. Toisaalta, vaikka tilaa olisi ollut tunteille, niin en olisi edes osannut unelmoida näistä opinnoista. Niin paljon ulkopuoliset asiat ovat vaikuttaneet siihen, mistä olen kiinnostunut ja minkä olen uskonut tuntuvan hyvältä vaihtoehdolta. Mun kohdalla myös hyvin nuorena tärkeiksi asioiksi muodostuneet asiat ovat ohjailleet paljon. Nykyisiin opintoihini olisin myös voinut ohjautua jo lukio-opintojen perusteella, mutta yhteiskuntaoppi ja talousajattelu kiinnostivat silloin paljon enemmän (olivat varmaan valmiiksi tuttuja ja tärkeitä asioita mulle) ja ne veivät mut tradenomiksi.

Näistä asioista olen oppinut sen, että erilaisten asioiden kokeilu kannattaa. Kokeilemalla erilaisia asioita voi vastaa tietää miltä asiat tuntuvat. Se voi auttaa pääsemään pois omista luuloista koskien omia unelmia tai muita ajatuksia. Silloin sen tietää tuntuuko asia hyvältä vai oikeasti sairaan hyvältä, jonka kanssa kaikki tuntuu paremmalta.

Onko teillä vastaavia kokemuksia? Onko teillä ollut unelmia, jotka lopulta eivät olekaan tuntuneet niin hyvältä kuin luulitte? 

<3:lla Bansku

Lue myös nämä: 

Ensin onnistumisia seurasi epäonni mutta lopulta kuitenkin...

Näistä asioista tiedän aloittaneeni oikeat opinnot

 

Kuva: pixabay

Ladataan...
Bakom Banana

Mun elämässä on ollut puolen vuoden aikana yksi iso pettymys. Olen ollut asian kanssa aika hissukseen ja toivonut asioiden järjestyvän. Yleensä olen erittäin avoin myös elämän huonoistakin asioista, koska ne vaan kuuluvat myös elämään, eikä aina kaiken pidä mennä ihan putkeen. Puhun helposti myös tuntemuksistani puolitutuillekin. Tämä juttu on kuitenkin ollut mulle sellainen, josta olen ollut aivan hiljaa myös mun läheisimmille ystävillekin. Olen jopa sanonut äidillenikin, etten jaksa nyt puhua asiasta. En halunnut pilata niitä hyviä juttuja, jotka veivät eteenpäin tämän pettymyksen keskellä. 

Blogia lukeneet ja läheiset tietävät, että kävin Folkhögskolania saadakseni vuoden opinnoista todistuksen parhaalla numerolla. Sen jälkeen mahdollisuudet yliopistoon olisivat todennäköisemmät. Uppouduin kouluun kokonaan ja päätin, ettei paras arvosana ainakaan jää uupumaan omasta panoksesta. Sen jälkeen arvosanan määräytymiseen vaikuttaisi enää miten numerot jaettaisiin koulussa (tiettyjä arvosanoja annetaan tietty määrä folkhögskolanissa ihan kuin Suomessa ylioppilaskirjoituksissa.) Se paras numero tuli ja olin niin tyytyväinen itseeni, etten ollut ikinä tuntenut vastaavaa. Tämä ehkä saattoi vähän yllättää muutamia, koska olin Suomessa saavuttanut jo tradenomikoulutuksen. Siihen en ikinä ollut ihan täysin tyytyväinen, koska haaveissa oli aina ollut yliopistotutkinto ruotsiksi. Nyt kun tradenomitutkinnon suorittamisesta on kulunut 2,5 vuotta, näen asiassa jo paljon hyvää ja olen nähnyt pärjääväni. Parhaan numeron jälkeen olo oli kuitenkin toiveikas ja tiesin, että nyt mulla on mahdollisuuksia opiskella yliopistossa ruotsiksi ja toteuttaa unelmia. Näin kirjoitin kesäkuussa folkhögskolanin päätyttyä: 

"Muistan kun 10 vuotta sitten istuin iskän kanssa Svenska samskolanin hakutilaisuudessa ja halu ruotsinkieliseen lukioon oli kova. Lopulta päätettiin yhdessä, että toteutan ruotsinkielisiä unelmia myöhemmin ja käyn lukion suomeksi. Olen välillä miettinyt miten mun elämä olisi mennyt, jos olisin käynyt ruotsiksi lukion. Turha jossitella, koska lopulta uskon, että asiat meni kuin niiden piti. Se päätös on kasvattanut tahtoa toteuttaa unelmia myöhemmin ja kirkastanut päämääriä. Kielen kanssa olen tehnyt päämäärätietoisesti töitä ja uskonut lopussa kiitoksen seisovan. Nyt monen vuoden työ palkittiin sillä parhaimmalla arvosanalla folkhögskolanissa eli ”lukiossa”. Se on paras kiitos kovasta monen vuoden työstä. Tämä ei tullut helpolla ja siksi se tuntuukin niin hyvältä.  Niin hyvältä, että taas onnen kyyneleet valuvat pitkin poskia ja kysyn taas itseltäni teinkö tän oikeasti?" (koko tekstin voit lukea täältä: http://www.lily.fi/blogit/pa-andra-sidan-havet/folkhogskolan-ohi-mita-jai-kateen

Tämän kesäkuussa kirjoitetun tekstin jälkeen sain yliopistohaussa tuloksen, etten ollut hakukelpoinen folkhögskolanin todistuksella. Miten niin en ollut hakukelpoinen? Vuoden opinnot oltiin suunniteltu siten, että olisin hakukelpoinen yliopistoon. Yhtäkkiä onnen kyyneleet muuttuivat pettymyksen kyyneleisiksi. Kaiken piti olla hyvin ja mulla piti vihdoin olla mahdollisuuksia unelmiin. Olinhan tehnyt kovasti töitä sen eteen ja kysyinkin itseltäni kuinka paljon tässä pitää vielä tehdä töitä unelmien eteen? Miksi ensin sain parhaan numeron ja lopulta kaikki menikin päin mäntyä? Raskainta oli se, että ehdin olla niin onnellinen saavutuksestani. Asia olisi ollut eri, jos en olisi ikinä saanut sitä parasta numeroa. Olin tehnyt parhaani ja jos se ei siihen olisi riittänyt, niin enempää en olisi voinut yksinkertaisesti tehdä. 

Aloin hyväksyä asiaa enkä syytellyt ketään.  En ollut katkera mutta harmitti. Mietin, että luovuttaisin asian kanssa ja antaisin vaan olla.  Tuntui helpommalta lakaista koko juttu pois elämästä. Yksinkertaisesti unohtaa koko juttu ja jatkaa eteenpäin. Aloin miettiä muita vaihtoehtoja elämässä ja voisin mennä hyvin eteenpäin muilla elämän osa-alueilla. Lopulta päätin selvittää asian ja selvisi, että yksi kurssi puuttuisi, jonka jälkeen olisin hakukelpoinen. Sain sovittua koulun kanssa kurssin suorittamisesta kirjallisin tehtävin, jotta pystyisin käymään viikkoisin töissä ja viikonloppuisin voisin tehdä kirjallisia tehtäviä. Motivaatiota ei kurssin suorittamiseen ollut, koska oli vaikea uskoa hakukelpoisuuden muuttuvan yhden kurssin jälkeen. Olin myös saanut erilaista informaatiota hakukelpoisuudestani, niin oli vaikea luottaa hakukelpoisuuteeni yhden kurssin suorittamisen jälkeen. Ja toisaalta munhan piti olla jo vuoden opintojen jälkeen hakukelpoinen.

Sain nipin napin suoritettua kurssin huonon motivaation takia ja latasin uuden todistukseni yliopistohakuun. Onneksi odotukset yliopistotuloksesta eivät olleet hirveän korkealla. En halunnut pettyä liikaa ja olin valmistautunut elämässä muihin mahdollisuuksiin. Olin ylpeäkin itsestäni, etten nähnyt enää sitä yliopistoa ainoana vaihtoehtona, vaan näin paljon muitakin hyviä juttuja. Ehkä ihan hyvä niin, koska tulos oli marraskuussa sama kuin loppukesällä.  En ollut vieläkään hakukelpoinen ja ottaessani yhteyttä yliopistohakuun multa vaadittiin taas yksi kurssi lisää. Tässä kohtaa multa alkoi oikeasti loppua usko. Enkä olisi millään jaksanut taas aloittaa viestettelyä asiasta ja vaatimaan hakukelpoisuutta, koska olinhan tehnyt niin kuin mulle oltiin sanottu. Onneksi mulla oli tallessa viestit, jossa edellinen käsittelijä oli selvästi sanonut mun olevan hakukelpoinen käydessäni sen yhden kurssin vain lisää. Lopulta yhtenä marraskuisena aamupäivänä tiedoissani yliopistohaussa luki HAKUKELPOINEN! 

Olin tyytyväinen ja olin onnellinen. Mulle riitti oikeudenmukainen kohtelu ja se tuntui erittäin hyvältä. En osannut tai uskaltanut silloin vielä ajatella, että voisin mennä ensimmäisellä hakukerralla sisään yliopistoon. Mutta torstaina iltapäivällä kirjautuessani hakupalveluun siellä luki ANTAGEN eli hyväksytty!

Olin aivan sekaisin tuloksien jälkeen. Oli vaikea ymmärtää asian olevan oikeasti totta ja siksi aluksi ihmettelin vain tapahtunutta. Nyt tässä on kuitenkin asiaa sulateltu muutama päivä. Välillä tulee pari kyyneltä silmäkulmasta ja välillä tulee hetki kun tekee mieli nosta kädet ylös ja huutaa "Jee, mulla on oikeasti nyt se yliopistopaikka!!"

Olo on just nyt raukea ja rauhallinen. Uskon, että asioiden kuului mennä näin, että aloitan yliopistossa opiskelut 25-vuotiaana. Olen iloinen, että tällä hetkellä haluan oikeasti opiskella ja arvostan sitä mahdollisuutta enemmän kuin koskaan aiemmin, koska kaikki on ollut kovan työn ansiota. Sen lisäksi tiedän mitkä asiat mua kiinnostaa ja tiedän paremmin mitä haluan tulevaisuudessa. Olen myös erittäin onnellinen siitä, että tulin hyväksytyksi nimenomaan Tukholman yliopistoon. Sehän on myös ollut osa sitä unelmaa. <3

Ihanaa lauantaita kaikille. <3

<3:lla bansku

 

Ladataan...
Bakom Banana

Ystäväni sanoi mulle jokin aika sitten kuinka hänen pitäisi käydä nyt viihteellä, koska on vielä nuori ja sinkku. Mun korvaan otti sana ”pitäisi” ja ahdistus tuntui johtuvan siitä, koska hän ei tee nyt niin vaikka kuuluisi. Tuntui, että elämässä pitäisi tehdä asioita suorittamalla, koska tietyt asiat kuuluvat tiettyyn elämänvaiheeseen, tässä tapauksessa nuoruuteen ja sinkkuuteen. Neuvoin ystävääni olemaan ottamatta sressiä siitä, mitä pitäisi olla muiden mielestä tai mitä pitäisi olla nyt. Neuvoin häntä myös tekemään tässä hetkessä just nyt asioita, jotka eivät tuntuisi suorittamiselta.

Keskustelun päätyttyä kysyin itseltäni kuka olen neuvomaan näissä asioissa? Olen ottanut tavoitteeksi oppia elämään hetkessä tänä vuonna ja etten ajattelisi liikaa mitä mun pitäisi olla just nyt tai miksi mun pitäisi tulla omien suorituksieni kautta, mutta olen vielä kaukana näistä tavoitteista. Näiden ajatuksien takia mun päähän on pinttynyt tiettyjä päämääriä, tavoitteita ja unelmia elämässä. Unelmissa ja tavoitteissa ei itsessään ole mitään huonoa ja pidän niitä yleisesti erittäin hyvinä asioina.  Silloin ne mielestäni kuitenkin muuttuvat huonoiksi asioiksi kun määrittelee itsensä liikaa niiden perusteella ja elää vain niiden mukaan. Usein odotukset itseään kohtaan kasvaa liian suureksi, luo itsestään tarkan kuvan mitä haluaa olla, armollisuus itseään kohtaan ja muu eläminen unohtuvat. Tällöin itsensä määritteleminen on mielestä huonosta, koska pilaa tämän hetken ja onnellisuuden.

 

Mun elämä on muuttunut viime kuukausien aikana kun yksinäisten etäopiskelujen tilalle tuli mielenkiintoinen työ mahtavien työkavereiden kera. Nyt ymmärrän, että viime vuoden uppoudun täysin kouluun ja elin elämääni kurinalaisesti suorittaen, niin että muu elämä taisi vähän unohtua. En elänyt yhtään hetkessä, vaan ajattelin elämääni vuoden päästä, sitten kun olisin saanut sen parhaimman numeroni, niin olisin varmasti paljon tyytyväisempi itseeni ja mulla olisi paljon enemmän mahdollisuuksia. Muutin unelmieni kaupunkiin, mutten oikeastaan osannut nauttia siitä hetkestä niin paljoa, koska ajattelin vain aikaa, jolloin olisin saanut sen parhaimman numeron. Vähemmälle jäi myös sosiaalinen elämä. Aika surullista. Tällainen suorittaminen on myös varmasti osa itsensä määrittelyä ja suoritukset varmasti tuovat tyydytystä.  Se ei varmaan ikinä lopu, koska haluaa aina lisää ja sitten taas määrittelee itsensä aina uudelleen.  Lopputulos on taas sama, yksinkertaisesti tämän hetken tuhoaminen.

Mulla on ollut tietty kuva siitä, millaista mun elämä olisi 25-vuotiaana. Todellisuudessa elämä ei kuitenkaan ole mennyt niiden kuvitelmien mukaan. Olen onneksi oppinut hyväksymään, ettei kaikkia asioita välttämättä pysty saavuttamaan juuri kuin on suunnitellut. Mutta toisaalta mitä sitten vaikkei näitä suunniteltuja asioita olisikaan saavuttanut? Elämässä on kuitenkin tapahtunut paljon muita hyviä juttuja ja olen saavuttanut taas toisia asioita. Mutta kun näitä tiettyjä asioita ei ole, niin ne saattavat aiheuttaa turhautumista ja tyytymättömyyttä tähän hetkeen.

Näiden omien määrittelyjen lisäksi muut ovat saattaneet myös määritellä, mitä mun kuuluisi olla nyt. Esimerkiksi sinkkuna kysellään missä sun olematon poikaystävä on, vaikket ole välttämättä sinkuttasi itse valinnut tai edes halunnut. Sitten kun löydät sen poikaystävän, niin muut odottelevat milloin menette kihloihin ja naimisiin. Toinen voi ajatella, ettei näe sinua oikealla alalla. Joku taas voi ihmetellä, milloin asettuminen aloilleen tapahtuu, koska yleensä tässä iässä ihmiset sen tekevät. Onko oikeasti ihme että ihmiset ahdistuvat ja ottavat paineita siitä mitä pitäisi olla? Tai ettei hetkessä eläminen onnistu, jos elää määritelmiensä mukaan, mitä nyt tai tulevaisuudessa pitäisi olla itsensä tai muiden mielestä?

Miksi sitten olen halunnut muuttaa suhtautumiseni itsensä liika määrittelemiseen? Siksi, että itsensä liikaa määritteleminen pahimmillaan pilaa tämän hetken, elämästä nauttimisen ja onnellisuuden. Mä en ole onneksi hetkeen piitannut muiden määrittelyistä. Sitäkin vaikeampaa on ollut hellittää omien määrittelyjen kanssa. Onneksi kehitystä on todellakin tapahtunut. Mun äiti on aina sanonut mulle: ”ihan sama mitä teet, kunhan olet onnellinen.” Tätä ajatusta olen itselleni yrittänyt jauhaa, ettei kaiken välttämättä pidä mennä niin suunnitellusti, vaan kunhan olisin onnellinen tässä ja nyt.

Enkä halua tekstilläni todellakaan sanoa, ettei ihmisellä saisi olla unelmia tai tavoitteita. Olen itsekin todellinen haavelija ja niitä pitää todellakin olla, mutta ne eivät saa pilata tätä hetkeä.  Itsensä liika määrittely on lopulta aivan turhaa ja vie fokuksen tärkeimmästä, tästä hetkestä. Elämä ei saa mennä myöskään liian suorittamiseksi, koska sekin voi olla osa itsensä määrittelyä huomaamattaan.

Menipä aika diipiksi, mutta menköön. Vielä kliseisti Carpe diem. Mut ehkä nyt voin kirjoittaa sen kun olen oppinut, miten käy jos sitä ei noudata. ;)

unelmoidaan, muttei unohdeta tätä hetkeä. <3

<3:lla bansku

Pages