Ladataan...
Bakom Banana

 

Olen täällä blogissa kirjoittanut, että kävin folkhögskolanissa vuoden opinnot päästääkseni oikeustieteelliseen. Se oli mun unelma ja sitä olin tavoitellut jo monta vuotta. Juristikoulun ovet eivät kuitenkaan avautuneet, vaan koulutusohjelman joka oli aina välillä kummitellut mielessäni. Tämä vaihtoehto oli todella hyvä kakkosvaihtoehto, josta olin kuitenkin ollut todella epävarma. Näiden opintojen aloituksen jälkeen elämässäni ei ole ollut enää muita vaihtoehtoja. Tämä taitaa olla minun juttuni ja taisin löytää sen vähän vahingossa. Tai ainakin niin uskon nyt.

Aloitettuani opinnot nyt tammikuussa ymmärsin, etten varmaan ole ikinä ollut näin innostunut mistään. Nämä opiskelut on paras asia mitä oon ikinä saavuttanut. Näköjään sen oman jutun voi vaan tuntea. On niin hyvä olla, kun oikeasti tuntee olevansa oikeassa paikassa ja oikeiden asioiden äärellä, jotka tuntuvat oikeasti ylitsepääsemättömän tärkeiltä ja inspiroivilta. En edes tiennyt, että näin voi tuntea. Se tunne onkin paljon enemmän kuin vain olla kiinnostunut jostain asioista.  

Nämä oivallukset ja tuntemukset on saanut aikaan myllerrystä päässäni. Olen miettinyt olinko opiskeluihin asti ihan hukassa elämässäni, vaikka luulin tietäväni tasan tarkkaan mitä haluan? Miksi oikeustieteelliseen sisäänpääsystä tuli mulle niin iso unelma tai tavoite? Miksi en unelmoinut opiskeluista, joiden kanssa olo on koko ajan kuin lentoon lähdössä? On vähän hurjaakin, että olen nyt kyseenalaistanut unelmiani aika paljon ja miettinyt, mitkä unelmat tai tavoitteet ovat oikesti lähteneet aidosti itsestäni. Osittain tuntuu jopa vähän feikiltä ja että olisin itse huijannut itseäni mitä haluan. 

Lopulta uskon muodostaneeni tavoitteeni ja valinnat itse. Kukaan ei ole sanonut millaisia valintoja minun pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Lähellä olevien ihmisten mielipiteet ja valinnat ovat varmasti vaikuttaneet paljon huomaamatta. Ne ovat varmasti vaikuttaneet myös siihen, miksi musta tuli liiketalouden tradenomi. Meillä kotona asioita on ajateltu paljon talouden näkökulmasta. Iltapalaa syödessä taustalla on pyörinyt A-studion talouskeskustelut tai eduskunnan kyselytunti pienestä pitäen.  Siksi niistä asioista muodostui mulle tärkeitä jo silloin, kun en edes ymmärtänyt mistä on kyse. Kertokoot sekin jotain, että yläasteella fanitin Sauli Niinistöä yhtä paljon kuin Antti Tuiskua ;) Heh, jokatapauksessa näiden taustojen kannalta valinta tradenomiksi tuntui luonnolliselta ja ehkä siksi omaltakin jutulta. Pidin niitä asioita tärkeän ja uskon myös muodostaneeni unelmiani järkisyistä. Tradenomin opinnot sopivat siihen elämänkohtaan ja uskoin niiden avaavan uusia mahdollisuuksia. Voi olla hyvin mahdollista, että juristin opinnoistakin tuli järkisyistä tärkeä tavoite ja unelma mulle. Alitajuntaisesti ajattelin tutkinnon tuovan mulle paljon mahdollisuuksia. Tottakai on myös lisättävä, etten pelkästään mahdollisuuksien takia tästä haaveillut, vaan myös kiinnostuksien perusteella.  

Oman kokemuksen perusteella voin sanoa, että unelmieni muodostumiseen on vaikuttanut paljon se, mikä on järkevää. Muuten olen tunneihminen, mutta isoissa asioissa ajattelen välillä liiankin järkevästi.  Järjellä ajattelu ei ole näköjään antanut tilaa tunteille ja niille asioille, joista oikeasti inspiroidun. Toisaalta, vaikka tilaa olisi ollut tunteille, niin en olisi edes osannut unelmoida näistä opinnoista. Niin paljon ulkopuoliset asiat ovat vaikuttaneet siihen, mistä olen kiinnostunut ja minkä olen uskonut tuntuvan hyvältä vaihtoehdolta. Mun kohdalla myös hyvin nuorena tärkeiksi asioiksi muodostuneet asiat ovat ohjailleet paljon. Nykyisiin opintoihini olisin myös voinut ohjautua jo lukio-opintojen perusteella, mutta yhteiskuntaoppi ja talousajattelu kiinnostivat silloin paljon enemmän (olivat varmaan valmiiksi tuttuja ja tärkeitä asioita mulle) ja ne veivät mut tradenomiksi.

Näistä asioista olen oppinut sen, että erilaisten asioiden kokeilu kannattaa. Kokeilemalla erilaisia asioita voi vastaa tietää miltä asiat tuntuvat. Se voi auttaa pääsemään pois omista luuloista koskien omia unelmia tai muita ajatuksia. Silloin sen tietää tuntuuko asia hyvältä vai oikeasti sairaan hyvältä, jonka kanssa kaikki tuntuu paremmalta.

Onko teillä vastaavia kokemuksia? Onko teillä ollut unelmia, jotka lopulta eivät olekaan tuntuneet niin hyvältä kuin luulitte? 

<3:lla Bansku

Lue myös nämä: 

Ensin onnistumisia seurasi epäonni mutta lopulta kuitenkin...

Näistä asioista tiedän aloittaneeni oikeat opinnot

 

Kuva: pixabay

Ladataan...
Bakom Banana

"Ala-asteella olin pukeutunut tätini kutomaan neuleeseen, josta kaikki alkoi. Pojat saivat syyn kutsua minua mummoksi. Mummosta taas oli hyvä keksiä kaikkea muuta, etenkin ulkonäköön liittyviä haukkumanimiä. Se ihana muhkea neule korosti varmasti lapsen pyöreyttäni, joten minua voitiin sanoa pulleroksi. Onneksi kotona äiti oli antanut kovaa oppia kiusaamisesta, että se on vakava asia, johon pitää puuttua ja sitä ei saa tehdä. Siksi uskalsin kertoa kotona asiasta heti huolehtivaisille vanhemmilleni. Koulussa asia otettiin vakavasti ja kiusaaminen loppui. Yläasteella nälviminen jatkui. Äiti kertoi hetki sitten, että olin itkuinen koulupäivien jälkeen enkä tykännyt käydä koulussa. Tätä tuskin yhtään auttoi, että olin kriittisessä iässä, murrosiässä. Pelkäsin olla tunnilla, koska kysymykset joihin vastasin olivat väärin. Ne jäivät aina kaikumaan luokkaan repeatilla ja niistä väännettiin erinäisiä versioita. Luokka oli ongelmallinen ja resurssit puuttua siihen olivat vähäiset. Loppu yläaste meni ihan ok ja lukio oli taas ihanaa aikaa. Amk:ssa mua ei enää kiusattu mutta paskan puhumista olikin sitä enemmän selän takana. Niistäkin selvittiin. Nämä aiheuttivat aikoinaan erittäin huonon itsetunnon. Olen vieläkin joskus epävarma ja itsekriittinen. Välillä on vaikea olla tyytyväinen omiin saavutuksiin ja osata esimerkiksi ottaa vastaan kehuja ulkonäkööni liittyen. Silti ihmiset usein sanovat minun olevan rohkea. Syy miksi olen jaksanut pysyä rohkeana ja unelmoida on perhe ja ystävät. Kiitos teille. <3Vaikka näytänkin päältä rohkealta ja iloiselta, voi haukkumiset silti satuttaa. Lopettakaa kiusaaminen, puuttukaa siihen ja välittäkää toisistanne."

 

Näin jaoin #kutsumua- kampanjassa oman tarinani ja ylläolevani kuvan vuonna 2014. Halusin tuoda tämän tarinani blogiin nyt, koska itsetuntoaiheet palasivat mieleeni lukiessani Perskin (2006) kirjaa stressistä, loppuunpalamisesta ja tasapainoisen elämän löytämisestä uudelleen. Siinä kirjoitettiin "taitava tyttö-syndroomasta" eli kuinka nuoret naiset voivat olla ylirasittuneita jo nuorella iällä. Kirjassa viitataan heidän tekemän tutkimukseen (mukana muutama lukio ja peruskoulu), josta selvisi kuinka toisen luokan lukion tytöistä puolet ja peruskoulun 6-8 luokkalaista tytöistä joka viides on uupumuksen rajamailla. Sen mukaan tytöt eivät usein rakenna itsetuntoaan oikeasti omaan arvoonsa, vaan pikemminkin suorituksiin. 

Mun mielestä tutkimuksen tulokset ovat järkyttäviä ja surullisia. Ja sai myös mut miettimään olenko itse yrittänyt vahvistaa itsetuntoani saavutuksilla ja suorituksilla. Kerroin kärsineeni huonosta itsetunnosta, johon suurin syy oli koulukiusaaminen tai se jatkuva nälviminen. Tarkemmin se, ettei luokkakavereiden mielestä ikinä vastaukseni ollut hyviä, vaan niistä alettiin muodostaa erinäisiä variaatioita. Tuntui, ettei mikään sanomani ollut ikinä oikein kiusaajien mielestä. Musta tuli ankarampi itseäni kohtaan. Halusin lukea enemmän, jotta osaisin vastata paremmin tunneilla. Äidinkielen tunnilla melko usein myös mun aineet olivat esillä opetettaessa, miten ei pitäisi kirjoittaa. Tuntui, ettenkö osaa tehdä mitään oikein tai eikö ikinä mikään riitä, vaikka yritin parhaani ja tein töitä. Oli nöyryyttävää kertoa tunneilla miksi olin kirjoittanut niin ja antaa kerta toisensa jälkeen kasvot väärille vastauksille. Tämä johti myös äidinkielessä suorittamiseen. Nyt näen yhteyden itsetunnon parantamisella ja suorittamisella. Ihan kuin ei olisi ollut muita vaihtoehtoja kuin suorittaminen. Suorittaminen ja itsensä piiskaaminen taisivat tuoda tyydytystä tunteeseen, etten ollut hyvä. Nyt ymmärrän, että tuo itseltä vaatiminen ja itsensä piskaaminen on loputon tie, valitettavasti. Eikä se silloinkaan johtanut lopulta muuhun kuin ankaruuden lisäämiseen eikä oikeasti siihen hyvään oloon. Mikään ei silloin riitä.

Vanhemmalla iällä olen ymmärtänyt joukkuevoimistelun vaikuttaneen myös itsetuntooni huomaamatta. Haluan nyt ensin sanoa, että laji on tuonut elämääni paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Sain hyviä ystäviä, tulin paljon rohkeammaksi, luovemmaksi, kurinalaisemmaksi ja näin, että harjoittelemalla kehittyy. Murrosiässä puolen vuoden väliset jatkuvat mittaukset kehityksestä ja yksin siirtäminen "huonompaan" joukkueeseen ei välttämättä tehneet aina hyvää. Uskon sen lisänneen suorittamista. Kaikista ei välttämättä tule huippu-urheilijoita, vaikka kuinka sitä yritettäisiin ja suoritettaisiin enemmän. Lajissa kaikki ei välttämättä myöskään sovi samaan muottiin tai vartalonmalliin. Ainakaan se tyttö, joka oli pyöreä ja jolla oli vähän isompi pylly kuin muilla. Niin iso, että voimistelusalissa ompelija pyysi "tyttöä, jolla on iso pylly" mittaukseen, jotta saataisiin iso pyllysellekin sopiva puku. 

Mäkin olen tainnut olla tyttö, joka on pönkittänyt itsetuntoaan suorittamalla. Valitettavasti. Ainakin vähän. Olen vaatinut itseltäni lisää asioita, jotta olisin tyytyväisempi itseeni. Se teki musta myös aikamoisen suorittajan, koska aina halusin enemmän ollakseni itseeni tyytyväisempi. Silloin riittäisin itselleni. Opiskelin Folkhögskolanissa päästääkseni oikeustieteelliseen täällä Ruotsissa. Tiesin kuinka vaikeaa sinne olisi päästä ja sen takia halusin tehdäkin enemmän töitä. Kerran mietin itsekseni, että haluanko oikeasti sinne oikeustieteelliseen vai haluanko sinne siksi, jotta voisin tehdä jotain, johon olisin sairaan tyytyväinen, koska se olisi niin vaikeaa. Tuo koko ajatus on ihan käsittämätön, mutta näköjään "mahdottomien" tavoitteiden tavoitteleminen voi myös tuoda tyydytystä suorittajille ja se voi olla sitä itsetunnon vahvistusta. 

Mä en ole enää se sama suorittaja, joka olin ennen. Musta on tullut inhimillinen itseäni kohtaan. Ymmärrän, että se tuo mulle paljon enemmän joustavuutta elämään ja olosuhteet, jossa voin myös onnistua ja suoriutua paremmin. Se tuo onnellisuutta ja tyytyväisyyttä myös itseensä. Suoritukset eivät enää määritä mun omaa arvoa. Hyvä asia on myös, se ettei läheiseni ikinä ole niin tehneet. Loppuun vielä tekstin pätkä Maaret Kallion kirjasta Lujasti lempeä:

"Armolle ei ole tilaa siellä, missä myötätunnottomasti piiskataan kohti parempia suorituksia, suurempia vaatimuksia ja koventuvia ehtoja. Täydellisyyden tavoittelu ei suostu inhimillisyydelle, johon sisältyy oman pienuuden sietokyky, epävarmuudelle suostuminen ja inhimillisyyden epätäydellisyys. Se kutsuu tavoittelemaan jotain sellaista, joka vie meidät vain kauemmas hyvinvoinnista, rakkaudellisesta elämästä ja myötätuntoisesta vastuusta. Myötätunto alkaa siitä, missä täydellisyys loppuu ja missä inhimillisyydelle löytyy tilaa. Superelämän hengähdys voi alkaa vain hyväksyvästä väljyydestä, jossa tiukasta pakosta voi hiljalleen alkaa irrottaa otettaan. Kun uskaltaa katsoa pinnan alle ja suostua säröille, voi armollisuudelle löytyä sijaa."

Ollaan inhimillisiä toinen toisiamme ja itseämme kohtaan. Arvostetaan itseämme sellaisina kuin ollaan eikä suorituksiemme perusteella. 

Ihanaa viikonloppua. 

<3:lla Bansku

Ladataan...
Bakom Banana

Edellispäivänä nukkumaan mentäessä poikaystävä totesi, että nyt on hyvä olla eikä ole stressiä. En aluksi ymmärtänyt tätä, koska hän tekee tällä hetkellä haastavaa uutta työtä vieraalla kieleellä ja uudessa kaupungissa. Niin, ja tekeillä on myös diplomityö ja valmistunenkin alkaa häämöttämään.. Itse aloitin reilu viikko sitten uuden koulun ja opiskelutahdin löytämisessä on hakemista töiden jälkeen. Onhan tässä taas asioita pyörimässä ja sopeutumista uusiin kuvioihin. Mietinkin mitä poikaystäväni sitten tarkoitti?

Hän tarkoitti sitä, että nyt voidaan vain ”olla” ja keskittyä elämiseen. Se mitä nyt tehdään, niin sitä tehdään pitkällä tähtäimellä elämästä nauttien. Ei tarvitse elää kaukosuhteessa pakaten joka sunnuntai kamoja kasaan, miettiä missä sitä asutaan ja mitä tehdään puolen vuoden päästä. Sellaista viime vuodet ovat olleet. Hän on aivan oikeassa, koska tajusin itsekin elämäämme tulleen pysyvyyttä ja sitä kautta jokin ”sisäinen rauha”. Olo on huojentunut. Elämässä on ollut paljon muutoksia ja suunnnan hakemista viime vuosien aikana. Tämä on nyt kuudes kaupunki, jossa olen asunut viimeisen viiden vuoden aikana. Se on aika paljon.

Uskon kuitenkin, että näistä ympäristön vaihdoksista ja muutoksista on ollut enemmän hyötyä mulle kuin haittaa. Toki olen myös miettinyt millaista mun elämä olisi, jos olisin päässyt Tampereella korkeakouluun ja jäänyt rakkaaseen kotikaupunkiin. Se olisi varmasti erilaista eikä todellakaan olisi ollut yhtään huonompi vaihtoehto.  Muutoksien takia musta on tullut muutoskykyisempi ja viimeisimmät elämänmuutokset ovat menneet helposti sen vuoksi. Muutoskyky on lisääntynyt, koska on tarvinnut asettua uusin ympäristöihin ja rakentaa elämä uusiksi uudessa paikassa sekä Suomen että Ruotsin puolella. Jollain tapaa on oppinut priorisoimaan asioita muutoksien vuoksi ja pienet jutut eivät ole tuntuneet enää isoilta asioilta elämässä. Muutokset on lisännyt myöskin ”out of the box-ajattelua”, koska ympäristön vaihdokset tuovat aina erilaisia näkökulmia elämään ja tulee helpommin kyseenalaistettua oma ajattelutapa ja tekeminen. Muutoksien myötä on myös helpompi tarttua sponttaaneihinkin juttuihin. Uskon myös, että muutokset lisäävät paineensietokykyä jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Uudessa ympäristössä oppii myös aina itsestään jotakin uutta. Omasta itsestään uuden oppiminen on myös varsin arvokasta. :)

Elämänmuutokset eivät aina ole helppoja, mutta niillä on varmasti aina jokin tarkoitus tai opetus. Kaikkea ei aina ymmärrä tai huomaa siinä hetkessä, vaan malttia tarvitaan. Väistämättä muutokset tuovat uusia juttuja mukanaan. Olivat ne sitten hyviä tai huonoja, niin ne varmasti ainakin opettavat ja jälkeenpäin voi ymmärtää niiden merkityksen viisaampana. :)

Lopuksi, Peace and Love ja uskalletaan tarttua muutoksiin ja mahdollisuuksiin! :)

<3:lla Bansku

(kirjoitettu aiemmassa blogissani 08/2015)