Ladataan...
Bättre liv

Välillä mietin onko tärkeämpää, että kaikki on hyvin, vai että edes vaikuttaa siltä. Suoriltaan sitä on helppo sanoa, että ensimmäinen tottakai, mutta kumman sitä käytännössä valitsee arjessaan? Kumman eteen laittaa paukkuja? Eletäänkö omien arvojen mukaista elämää vai niinkuin pitää? Niinkuin pitää, siis kenen mielestä? 

Monesti tipahdan juuri tuohon pitäisi-ansaan. Pitäisi liikkua enemmän, olisi pitänyt tehdä enemmän. Pahimmillaan mikään tekeminen ei riitä. Onneksi toisella olalla huutaa se sisäinen ääni, joka sanoo, että miksi muka pitäisi? Anna itsellesi armoa, lepää vähän, ota teekuppi sohvanreunalle ja istu hetkeksi alas. Jokaisella on ne asiat mihin sortuu heikkoina hetkinään, itse sorrun liikaan suorittamiseen, tekemiseen, valmisteluun ja riittämättömyyden tunteeseen. Välillä onkin hyvä ajatella mitä ajattelee. Kuunnella sitä hölmöä ääntä päässään, joka komentelee turhia eikä sille mikään riitä. Sanoa sille takaisin, kyseenalaistaa se, muuttaa sen ääni heliumia hengittäneeksi ja yrittää sitten ottaa se tosissaan. Tällä viikolla kun juoksen työpaineiden ja oman elämän aikataulujen perässä tekemässä myös kaikkea tosi kivaa, yritän muistaa sen. Heliumia hengittäneen pitääpitääeitämäriitä, jolle voin naurahtaa, että hyvin riittää! Olen tehnyt tänään jo vaikka mitä, näytän oikein hyvälle vaikka tällä viikolla vähän turvottaakin ja väsymykseen auttaa lepo ja vitamiinit. Kaikki on hyvin!

Kieron huumorintajun omaavana naurahdin ääneen luettuani tämän kirjakaupassa.

Viime vuosina olen uponnut vauvakuumeeseen, suruun, raskauteen, äitiyteen, itseni jälleenlöytämiseen, uuteen työhön, rakastumiseen, erokriisiin ja muutokseen. Välillä tekee mieli pysähtyä, välillä juosta vaan kovempaa, jotta näkisin mitä edessä siintää. Edes vilaukselta. Odottaako siellä palkinto? Onko kaikki hyvin sitten kun? Sitten kun tiedän mihin kuulun, sitten kun löydän sopivan kumppanin rinnalleni, sitten kun teen työtä mikä on minulle merkityksellistä ja innostavaa, sitten kun tiedä miten ja missä haluan asua ja elää, sitten kun saan asua osan talvista auringossa ulkomailla. 

On hyvä olla tavoitteita mitä kohden kulkea. On hyvä tietää edes hetkittäin mitä kaipaa ja haluaa. On hyvä sanoa kun mielummin kuin jos tavoitteidensa kohdalla. On myös hyvä olla tyytyväinen tässä ja nyt juuri tähän mitä nyt on. On mukava koti, vaihteleva työ ja parhaat työkaverit, ihanaakin upeampi loistava tytär, häntä rakastava osallistuva isä, innostuva koira, mahdollisuus opiskella, auto mikä kulkee, ystäviä ja paljon uusia kokemuksia. Mahdollisuus kyseenalaistaa, oppia ja ymmärtää itseään ja elämää. Hetkiä oman itsensä kanssa, hiljainen koti, musiikkia jota juuri minä haluan kuunnella, artikkeleita, kirjoja, sarjoja ja jos oikein ehdin niin jopa leffoja. On jopa valmennusiltoja, innostavia kurssikirjoja, koulutuksia ja joogakursseja. On matkoja mitä muistella ja matkoja mistä haaveilla, sitten kun

Juuri nyt palastelen tätä syksyä mielessäni, tulee lokakuu ja marraskuu ja lopulta joulukuu, jolloin eropäätöksestämme tulee vuosi. Ensimmäinen erovuosi, se raskain minkä moni menee kuin sumussa. Ehkä vasta jälkikäteen sumun hälvettyä näkee kuinka sumussa? Enää en itke päivittäin, herää keskellä yötä paniikissa tajutessani mitä kaikkea on tapahtunut, tai alleviivaa mielessäni jokaista yksinäistä hetkeä. Vieläkin mietin mitä tapahtui, käsittelen eroon ja parisuhteen ongelmiin liittyviä asioita, itken välillä suurestikin tunteitani ulos, kirjoitan välillä vihkooni, lueskelen erokirjoja, tukeudun läheisimpiin ystäviini whatsapp-viestein ja kaipaan aitoa rakkaudellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Vieläkään emme ole hakeneet lopullista avioeroa tai tehneet virallista sopimusta lapsen asioista ja vieläkin yhteishuoltajuus sekä molemminpuoleinen ystävyys, yhteistyö ja avunantosopimus toimii. Kuka tietää mitä toinen vuosi tuokaan tullessaan? Ja onhan tätä ensimmäistä erovuottakin vielä jäljellä, vielä ehtii iloita ja romahdella!

Ajatustulvastani toivotan upeita syyskuun viimeisiä päiviä vaikka välillä hieman vihmookin vettä ja lehtiä pitkin katuja ja kasvoja! Pitäkää itsestänne huolta. Jokainen meistä on kuin uhanalainen eläin, ainutlaatuinen.

<3 Eerika

TallennaTallenna

Share

Ladataan...
Bättre liv

Niin pitkään toistin mielessäni kysymystä MIKSI saamatta vastausta. Siellä se poukkoili puolelta toiselle kumipallon tavoin toistaen "Mutta kun en ymmärrä missä vaiheessa ja miksi, silti en tajua MIKSI!!!" Ja yhtäkkiä huomaan vastausten levittyvän eteeni, kuin olisin saanut maton reunasta kiinni ja vetäisin sitä hiljalleen paremmin näkyville. Siellä näkyy kuvio, mikä toistui, kummankin haavat, tunnelukot, reagointitavat, luonteenpiirteet, menneisyys ja sydämet. 

Osa on vielä kiskomatta esille, mutta jonkinlainen vastaus sieltä on jo luettavissa. Ja se jotenkin rauhoittaa levotonta sydäntä. Sydäntä, joka murskaantui vuosien varrella ja joka meni loikkaamaan uuteen rakkauteen vain tullakseen jälleen jyrätyksi. Sydäntä joka huusi minulle kipuaan jo pitkään, mutta minä järkeilin enkä kuunnellut. Uskoin sokeasti kaikkivoipaiseen rakkauteen. Mutta sen uskon minä viimeistään viime kevättalvena menetin. Ja jollain tavalla se on hyväksikin. Sillä rakkaus ei yksinään riitä. Suurikin rakkaus voi polttaa teidät karrelle. Läheisinkin kumppanuus voi loppua. Suurinkaan tahto ei aina riitä. 

Loistokirja, tämäkin!

Silti ilman rakkautta ei ole mitään mille rakentaa. Ihmissuhteita miettiessä sitä tuntuu hukkuvan sellaiseen monimutkaisten ongelmien suohon, että välillä ihmettelee miten yksikään parisuhde ylipäätään toimii tai pysyy. Kuinka kukaan voi olla toisen kanssa onnellinen, samalla ilman että toisen täytyy tehdä sinut onnelliseksi. Ja välillä sitä vaan näkee, kuinka jotkut sopivat yhteen niin, että sen rakkauden ja yhteyden rinnalla ne arjen ongelmat tuntuvat pieniltä. Kasvukivut käsitellään yhdessä ja haasteet vaan vahvistavat kumppanuutta. Ehkä sellainen on siis mahdollista, kunhan kumpikin tuntee itsensä ja on valmis tuntemaan toisen. Kävelemään oikeasti yhtä matkaa, tuli mitä tuli. Ei vain nimellisesti vaan koko sydämestään yhdessä.

Se osaa jo pyöräillä! Mun pieni!

Välillä olen ollut aivan epätoivon partaalla, että minä en vaan pysty, kykene ja jaksa. Arki on tällä hetkellä melko täyttä ja samalla haluaisin tehdä myös kivoja asioita ja elää. Siinä samalla kun flunssa iskee koko perheeseen, töissä on kiirettä ja painetta ja arki tuntuu juoksukilpailulta, tuntuu hassulta mennä valmennusiltaan ja hypätä puun latvasta seikkailupuistossa. Mutta juuri ne asiat pitävät minut elossa ja itsenäni! Olen muutakin kuin arjen ahertaja, kaupassa kävijä, ruoanlaittaja, huoltaja, siivoaja, pyykinpesijä, koiran lenkittäjä, iltapalan laittaja, aina muita varten paikalla. Vaikka ne extrat sitten tuntuisivat vievän ne viimeisetkin voimat, välillä ne myös tuovat juuri sen verran virtaa, etten voisi elää ilman. 

Välillä asiat vaikuttavat mahdottomille, epätoivo iskee tajuntaan, ja sitten sä vaan jatkat matkaa ja huomaat menneesi jälleen eteenpäin.

Se pikainen sushi asioiden hoidon välissä ja proteiinijuoma autossa illallisen sijaan ovat aika herkkua kun ei tarvitse seistä siinä hellan äärellä jatkuvasti. Ja samalla miten ihanaa onkaan hörppiä lapsen kanssa yhdessä tehdyn jauhelihakeiton lientä, missä maistuu rakkaus ja lämpö. Höpötellä ja kaivella kauhalla lisää perunoita pienen lautaselle ja muistuttaa että ne ovat kuumia. Elämä ei ole joko-tai. Elämä on sekä-että. Sekä iloa, että surua, ahdistusta, että rauhaa, innostusta ja lannistusta. 

Mä menin, tostakin!

Ja juuri nyt tunnen onnellisuutta ja rauhaa, innostusta ja sisäistä voimaa. Ihan vaikka elämä on mitä se juuri nyt on. Tai ehkä juuri siksi.

Kaunista syksyä, minä ainakin vasta myönsin itselleni, että se on todellakin tullut!

<3 Eerika 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Aina välillä sisältäni kumpuaa kauniita muistoja, hetkiä eletystä elämästä.

Kävin tällä viikolla joogassa koulun jumppasalissa ja muistin kuinka noin seitsemän vuotta sitten kävin ystävän kanssa oudolla kansalaisopiston joogakurssilla. Pyöräilimme sieltä kikatellen koteihimme, minä vasta remontoituun rivisaloasuntoon, missä tuore aviomieheni ja kaksi koiraamme odottivat sekä lämpimäksi ajastettu sauna. Siinä hetkessä olisin antanut mitä vaan, että olisin päässyt astumaan siihen muistoon, kävelemään siihen kotiin ja hetkeen.

Palata kotiin. Istua yhdessä uudelta tuoksuvilla saunanlauteilla ja laittaa makkarat grilliin, jakaa yhden oluen ja päästää koirat takapihalle samalla kun menemme yhdessä vilvoittelemaan. Itkin lopun illan sisäistä kipuani. Muistan kuinka koko elämä tuntui silloin olevan edessäpäin. Tulevaisuus avoimena meille kahdelle. Suunnittelimme ja haaveilimme tulevaa. Ensimmäinen oma koti oli juuri remontoitu ja samalla haaveilimme muutoksesta. Kaikki oli niinkuin pitikin, vaikkei se tietenkään ollut ihan niin. Parisuhteessa oli aina ongelmansa, koirat rähisivät naapurin koirien kanssa ja kummankin työssä oli omat vaikeutensa. Emme viihtyneet pikkukaupungissa, eikä ystäväpiiriä rakennettu uudelle paikkakunnalle ihan hetkessä. Silti olo oli jotenkin niin toiveikas. Kuten meillä yleensä. Että kyllä tämä tästä, haaveillaan, mennään elämässä yhdessä eteenpäin.

Se hetki elämästä meni ohi jo aikaa sitten. Kaupunki vaihtui, työt vaihtuivat, me kasvoimme, parisuhde muuttui, asunnot vaihtuivat. Niin moni asia pysyi, niin moni asia muuttui. Lempijogurtti, lempifarkut, kotikatu, arkiset tavat. Arki voi tuntua välillä saman toistolta, mutta samalla koko elämä voi muuttua salakavalasti pikkuhiljaa tai kertarysäyksellä. Olen aina ollut eteenpäin menevä ja vaihtelunhaluinen, joten se varmastikin näkyy siinä miten elämä on vienyt eteenpäin. Olen ollut valmiina etsimään mahdollisuuksia ja tarttumaan tilaisuuksiin, pitänyt katseeni päämäärissä ja löytänyt itseni periltä. Silti elämä on jatkuvassa liikkeessä, halusimme tai emme. Myös niillä jotka eivät sitä lainkaan kaipaa.

Pitkään minulla oli tapana sanoa, että kaikki muu vaihtuu, mutta mies pysyy. Eipä tämä tyttö arvannut. 

Muistan. Muistan sen hetken kun muutimme yhteen ja ostimme ensimmäisen yhteisen sohvamme. Kuinka katsoimme uutta pesukonetta pimeässä pesuhuoneessa kun se pyöri ensimmäisiä kertoja. Opiskelimme ja saimme ensimmäiset oman alan työpaikat. Kuinka olimme hetken etäsuhteessa. Muutimme uuden työsi vuoksi toiselle puolelle maata pikkukaupunkiin ja otimme yhdessä toisen koiran. Kirjoitin opinnäytetyötäni ja työhakemuksia, kävelin metsissä koirat vapaana ja koulutin pientä pentua. Vedimme rivitalon heinittyneen takapihan matalaksi ja löysimme nurmikon. Ajoimme Helsinkiin vain hakemaan täydellistä kiuasta alennuksesta ensimmäiseen omaan kotiimme.

Menimme salaa naimisiin ja lähdimme ensimmäiselle yhteiselle ulkomaanmatkalle. Kesäisin kiersimme ystäviä ja sukulaisia pitkin suomenmaan, yhtenä kesänä olimme juuri vaihtaneet autoa ja takakonttiin mahtui. Kuinka muutimme pääkaupunkiseudulle täynnä intoa. Ostimme asunnon fiiliksellä vaikka olimme etsimässä aivan erilaista. Kävelimme merenrannalla ja heittelimme koirille keppejä. Suunnittelin reissuja innolla ja matkustelimme. Tapetoimme ja sisustimme. Upposimme vauvakuumeeseen, siihen huttuun, keskenmenojen retuuttavaan suruun, raskauden pelkoihin ja jännitykseen, vauva-arkeen ja perhe-elämään.

Ja silti tiedän, että vain lapseen saaminen ei meitä romauttanut. Tiedän, että pohja meille ja erollemme tehtiin jo kauan ennen lasta ja avaimet parempaan parisuhteeseen ja yhteiseloon olivat jossain siellä matkan varrella. Ehkä me emme vaan osanneet niitä toistemme kanssa löytää. Se kaikki on menneisyydessä. Sydämen täyttänyt rakkaus. Kauniit ja rumat muistomme. Siellä ne ovat, meissä. Ne ovat osa tarinaamme, osa kasvuamme, osa elämäämme minkä pohjalle me kumpikin nyt tulevaisuutta rakennamme. 

Ja nyt minä rakennan uusia muistoja. Rakennan muistoja yksin, tyttäreni kanssa, ystävien seurassa, joskus kai vielä rakkaankin. Sellaisia, jotka eivät saa minua haukkomaan henkeäni ja silmiäni turpoamaan. Toisaalta, vielä nämäkin muistot lakkaavat sattumasta. Joskus niille voi vaan hymyillä, että ajatella, tuollainenkin hetki meillä oli elämässä. Rakas ystäväni sanoi, että tämä kaikki kipu auttaa minua päästämään irti ja jatkamaan elämistä.

Sillä ajatuksella avaan itseni ja olen valmis ottamaan vastaan sen mitä sisältäni kumpuaa. Kauniit muistot, rumat hetket, kaipuun johonkin mitä ei enää ole. Hiljalleen päästän irti ja löydän ne uudet muistot. Ensimmäisen kerran suppailemassa ystävän kanssa, kikatteluhetket tytön kanssa, matkat mitkä teen yksin ja kavereiden kanssa, oman kodin sisustaminen, upeat festarit kaveriporukalla ja taivaalliset lenkit koiran kanssa. Ensimmäiset ja viimeiset kerrat, ikimuistoiset ja pian unohtuvat hetket. Vielä minä tiedän kuka minä olen.

Rakkautta viikkoosi,

<3 Eerika

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Share

Pages