Ladataan...
Bättre liv

Mihin se aika oikein menee? Pikkuinen täyttää huomenna jo 7 kk ja miehen kesälomakin on jo ohitse. Kvääk! Kesä ei tosin näytä vielä loppumisen merkkejä, vaikka illat alkavatkin hiljalleen pimentyä niistä valoisimmista kesäöistä. Lomalla puuhattiin kaikenlaista, mutta vielä olisin keksinyt roimasti enemmän tekemistä, kuten päiviä rannalla tai saaressa sekä äidin ihan omaa aikaa. Se jotenkin tuppasi jäämään kun aikaa vietettiin koko perheenä, vaikka isimies ottikin pikkutytön useimmiten kontolleen. Silti huoh, kaipa tämä elämä jatkuu kesäloman jälkeenkin?

Kesällä ollaan oheisten insta-kuvien mukaan ainakin leikitty turistia Helsingissä, käyty ilmaiskonserteissa ja puistoissa, piknikeillä, harjoiteltu kiinteiden syömistä sormin ja lusikalla, tehty sisustusprojekteja, tehty ruokaa ja syöty hyvin. Nähty muita tyyppejä, oltu lähellä ostaa pieni erillistalo, peruutettu kun rakastetaan asua nykyisellä sijainnilla, kävelty meren rantoja, joogattu, nähty ystäviä ja perhettä, käyty taidenäyttelyssä, Porvoossa, Kouvolassa, Tallinnassa ja Jyväskylässä, ihasteltu asuntomessujen taloja ja palattu taas kotiin. 

Pikkutyyppi on pistänyt ryömien menemään jo kuukauden päivät ja vauhti vaan kiihtyy. Pari konttausaskeltakin on jo nähty, mutta ilmeisesti ryömien pääsee vielä parhaiten etenemään. Isäni luona nousi matalaa rahia vasten, kääks! Ystävä katsoi meidän tyttöä ja sanoi, että tämä varmaan kävelee jo 10 kuisena.. äidillä siis pitänee hieman kiirettä lähitulevaisuudessa! Vielä kuitenkin jonkinmoinen itsesuojeluvaisto näyttäisi löytyvän.

Istumaan mennään itse, mutta jäädään vähän toiselle kankulle ja nojataan toiseen käteen. Ilmeisesti se kupsahtaminen ei houkuta niin hirveästi sit kuitenkaan. Seisoo ja pomppii vahvasti kun ylös nostaa ja käsistä pidettäessä lähtisi mielellään kävelemään jos jotain kivaa on näköpiirissä ja hymyilee riemastuneena tästä kaikesta. 

Kiinteiden suhteen homma on ollut aikamoista opettelua niin äidille, isille kuin tyttärellekin. Olen ollut jotenkin niin pihalla kaikesta kun soseruokailu ei vaan tunnu itsestäni hyvälle. Niinpä olemme onnistuneesti sormiruokailleet. Pieni on tosi varovainen ja tipauttaa suustaan liian isot palat pois. On kakonut vain pari kertaa ja silloinkin ihan lyhyen aikaa ilman mitään vaaran merkkejä. 

Näin pienillähän on se kakomisreaktion kohta jo puolessavälissä kieltä, eli ruoka ei ole vielä siellä kurkun lähettyvillä kakomisen ilmaannuttua vaan vasta siinä puolivälissä ja pystyasennossa keskittyen syödessään pieni saa kyllä liian ison palasen ihan itse pois suusta tai edemmäksi suussaan. Meillä ei onneksi hotkita ja olla heti nielaisemassa ikenillä purtuja palasia, johtui se sitten sormiruokailulla aloittamisesta tai muuten vaan varovaisesta luonteesta, mutta olen tosi tyytyväinen että homma on lähtenyt sujumaan hyvin. Ihan viimeisen viikon aikana myös takaikenillä palojen pureskelu on saanut tuulta alleen joten ruokaa on alkanut menemään sormiruokaillen yhä vaan enemmän.

Meillä siis sormiruokaillaan päivisin 2-3 kertaa yhtä aikaa aikuisten kanssa ja usein osin samoja eväitä. Ihan lemppari on parsakaali ja päärynäkin on kovin namnam. Kokeiltuja ruokia alkaa jo olemaan aikamoinen liuta, mutta määrät eivät ole mitään hirmu suuria ja rintaa pieni saa lapsentahtisesti samaa tahtia kuin aiemminkin. Lähinnä iltaisin annetaan ruokaa lusikalla, silloin pieni syö puuroa johon on sekoitettu sileää hedelmä/marjasosetta pidellen samalla omaa lusikkaansa (lähinnä suussa..). 

Alussa lusikalla syöminen aiheutti lähinnä itkua ja hampaiden (tai ikenien) kiristystä kun pieni halusi niin kovasti syödä itse, mutta saadessaan lusikan omaan käteensä suu aukesi. Meillä siis pieni sai aluksi laittaa lusikan itse suuhunsa (toki siitä pidettiin toisesta päästä apuna kiinni) ja hiljalleen ollaan tilanteessa missä pienellä on yksi lusikka ja meillä toinen ja suu aukeaa kun kysytään "Otatko?" jos nälkä on. Omaa lusikkaa järsitään ja siihenkin laitetaan välillä puuroa. Meillä siis asuu "minä itse"-tyttö joka haluaa syödä itse, jota ei saisi yhtään auttaa ja joka haluaa mm. laittaa käden itse hihaan tai tulee järeä vastalause. Aivan kuin hän yrittäisi sanoa ponnekkaasti että "Minä en ole mikään vauva, ei tartte auttaa!" Vaikea sanoa, onko tässä nyt tultu enemmän isään vai äitiin :D

Pitkään siihen meni, mutta nyt ollaan vihdoin tilanteessa, missä iltapuuroa menee niin hyvä määrä, että yösyötöt ovat jääneet 0-1 kertaan yössä! Lähellä 6 kk ikää alkanut yöheräily nälkään on siis vihdoin reilun kuukauden jälkeen taittunut. Thank God! Pieni saattaa sormiruokailla isompiakin paloja, mutta lusikasta kelpaa vain aivan sileä sose. Niinpä puuro alkoi uppoamaan vasta kun tajuttiin kokeilla puuron tekemistä ohrajauhon ja pieneksi jauhettujen kaurahiutaleiden sekoituksesta ja antaa siihen kyytipojaksi kaupan sileää hedelmä/marjasosetta.

Jossain välissä pitänee kokeilla tehdä vaikkapa marjoista aivan sileää sosetta itsekin puurojen kaveriksi, mutta juuri nyt näillä eväillä saadaan kaikki hyvät yöunet joten onni on sekasyöminen tuoreita sormiruokia sekä kaupan sileitä soseita puuron seassa. Reissussa ollaan myös kokeiltu kaupan pruutti-smoothieita sekä puuroja (maidottomia) eteen sattuvien sormiruokien ja maissinaksujen lisäksi. Muuten masu on kestänyt kiinteät oikein hyvin, mutta nyt on kaksi kertaa tullut vatsa todella kovaksi ja pieni on itkua vääntäen tehnyt kakkaa. Eilen tätä sydäntä raastavaa itkua tuli monta kertaa illan aikana kunnes helpotti, teki niin pahaa toisen puolesta :( Syylliseksi arvelen banaania, nyt pitää todella kiinnittää huomiota siihen mitä syödään ja hommata sitä mallasuutetta ja luumusosetta kaappiin niin voidaan vähän helpottaa pienen oloa. Muita mahdollisia helpotuskeinoja otetaan vastaan! Viimeksi kipuilua kesti onneksi vain päivän pari ja sitten maha taas normalisoitui ja nyt näyttää olevan samanoloinen tilanne joten kovin huolissani en ole.

On outoa ajatella missä tilanteessa sitä oli vuosi sitten ja kuinka sitä on yhtäkkiä 7 kuisen äiti. Haikeana muistelen kuinka pieni tyttö olikaan alkuvuonna ja välillä alkaa itkettämään kun pieni on rinnalla sängyllä aamusella aivan äidissä kiinni melkein kuin silloin ihan alussa. Silti vahvat jalat potkivat niin paljon alempana kuin silloin ja hetken päästä pieni saattaa pinkaista kohti sängyn reunaa. Katseltiin vanhoja videoita ja kuvia ja ihmeteltiin, että tuollainenko se todella oli? Ainakin seuraavat kliseet siis pitävät kokemukseni mukaan paikkansa: "Onko se joskus muka ollut noin pieni" ja "Aika menee niin nopeasti" sekä "Kyllä ne vaan kasvaa niin nopeasti!".

Paljon puhuttu äitipää on muuten myös aivan totta! Johtuu se sitten hormoneista, univelasta tai jatkuvasti pieneen keskittymisestä, niin se on niiiiiiin totta. Sanoja puuttuu enkä ole enää tämän aluksen kaiken organisoiva kapteeni. Kun mies vielä vanhastaan luulee, että tietäisin mihin ollaan menossa minäkin päivänä, mitä otetaan mukaan ja mikä kassi ja kuka tuo mitäkin piknik-evästä niin minä vaan katson silmät suurena, että en minä edes muistanut että meillä on joku piknik sovittuna! Siispä kauppalistat, viikon menut ja muut saavat jäädä miehen huoliksi. Minä olen tässä hetkessä ja nyt ja kaikki muu käväisee päässä vain jatkaakseen matkaansa kuka ties minne. Niinpä kalenteri on paras kaverini ja aina välillä kirjoittelen ylös jos jotain jopa tulee mieleen. Usein hoidan asian samantein, jos vaan pystyn, vielä kun muistan mitä muistinkaan äsken vai mitä se oli? 

Mutta nyt! Päiväuniaika! Ensimmäinen postaus kuukauteen! Nukkuva pikkuinen tuulettimen katveessa ja pari unista koiranpötkylää kanssani työhuoneessa. Nyt voisi olla aika tehdä hieman joogaa sillä siitä saisi ihan oman postauksensa miten rikki tämä kroppa voikaan olla pientä nostellessa näillä hormonien löysyttämillä nivelillä jamitämuutasiellänytonkaan. Iltapäivällä voisikin olla taas ulkoilun aika :)

<3 Eerika & Epeliina (huomenna 7 kk äiti ja tytär)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Kun eilen näytti tältä, tuntui paluu kaupunkiin ja kerrostaloon varsin hyvältä ajatukselta. Neljän seinän sisällä kökkimistä se täälläkin oli eikä puutarhassa istuskelua voinut harrastaa kuin enintään kasvihuoneessa (jos olisi uskaltanut rakeiden piestessä piennarta). Juhannuksesta alkanut anoppilan talonvaltaus on siis mennyt hieman surkeissa keleissä, vaikka Juhannusaattona päästiinkin jopa nauttimaan patiolla syömisestä.

Silti onhan tämä aivan superhelppoa kerrostaloelämään verrattuna. Toinen koirista kävi eilen itse saunassa, meni ulos vilvoittelemaan kun tuli tarvis ja kävi samalla pissillä ja tuli sen jälkeen viereemme tv-huoneen sohvalle. Melko omatoimista toimintaa verrattuna siihen hihnalenkkeilyyn ja rapussa naapurin koirille peloissaan rähisemiseen, mitä samainen koira harrastaa kotioloissa. Iltaisin ollaan lämmitetty sauna avaamalla aina valmiin kiukaan kansi ja painamalla nappia. Siinä kun ottaa vaatteet pois itseltä ja vauvalta ja käy suihkussa niin sauna onkin jo lämmin. Ja sillä aikaa koirat ovat ottaneet hyvät alkulämmöt miedoissa lämmöissä. Vauva-ammeen puutetta on paikkailtu laittamalla lämmintä vettä vatiin, mitä onkin sitten läiskitty läiskimisen ilosta ja istuskeltu kippurassa matalassa vedessä.

Pieni on voinut nukkua päiväunia sadekelilläkin katetun terassin suojissa tai isin kainalossa sängyn nurkassa. Muutaman päivän totuttelun jälkeen myös matkasänky tuntuu kelpaavan päiväunille ja yösyömisen jälkeen unien jatkamiseen. Välillä oli sen verran kylmiä päiviä, että sisäpäikkärit olivat kaikille poikaa. 

Tänään pienen nukkuessa ensimmäisiä pikkupäikkäreitään aamupäivästä käytin aikani tyhjentäen ja täyttäen tiskikonetta, siivoten keittiötä ja viikaten pyykkejä aivan kuten kotonakin. Mutta tänään kuulin samalla kuinka mies käynnisti ruohonleikkurin ja ajoi nurmikkoa ikkunan alta. Vastaleikatun nurmikon tuoksu levisi kylppärin avoimesta ikkunasta ja lattialämmitys lämmitti varpaita. Siinä minä hetken mietin, että josko ei lähdettäisi kotiin vielä tänään. Katsoin sääennusteesta ettei tänään pitäisi edes sataa ja kuulin kuinka pieni heräsi. Mentiin ulos ihmettelemään ruohonleikkuria ja sen ääntä. Isiä joka pesi ruohonleikkurin vesiletkulla. Tuulessa heiluvia lehtiä ja nurmella juoksevia koiria.

Ja sitten me päätettiin, että josko oltaisiin täällä vielä hetki. Ainakin huomisiin sateisiin saakka. Sateen piestessä maisemaa on hyvä hetki karata kaupunkiin. Katsella maisemaa kerrostalojen välistä. Laittaa pieni nukkumaan päiväunensa parvekkeelle ja porata vähän seinää. Viimeistellä eteisen sisustusta maalitilkalla ja iskuporakoneella, lisätä verho auringonsuojaksi parvekkeelle hellepäivien varalta ja kävellä pitkä hihnalenkki koirien kanssa meren rannalla. Käydä jumpalla vielä kun testikäyttöön saatu jumppakortti on voimassa, käydä Stockalla ja uudessa Helsingin maailmanpyörässä sekä ottaa vastaan vieraita viikonloppuna (serkkuni ja pieni poika!).

Ehkä tästä ihan hyvä kesä tulee kaupungissakin. Mutta ihan tosi. Minä haluaisin oman tuvan, oman pihan ja oman rauhan sinne kaupunkiinkin! Sovitaanko, että yhtäkkiä samalta paikalta saakin ison paritalon puolikkaan samaan hintaan kuin meidän kerrostalokolmion? Eikö? Edes omakotitalon? Onneksi aina tulee talvi ja lumityöt, joita ei kerrostalossa tarvitse tehdä. Silti vieläkin puuttuu se oma sauna ja takka minkä äärellä lämmitellä pimeinä ja synkkinä iltoina tai napakan talvilenkin jälkeen. Ehkä minä saan senkin vielä joskus kun oikein haluan?

Onneksi meillä on tämä hetki tässä ja nyt, eikä koskaan tiedä mitä ihanaa tulevaisuudessa odottaa.

<3 Eerika & Epeliina (6kk 2pv pikkukaupungin idyllissä)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Allekirjoitan sen kliseen, että aika menee kuin siivillä pikkuisen kanssa! Puoli vuotta olen halinut, pusinut, hoitanut ja ruokkinut tuota pientä palleroa ja rakkaus ja onni ovat kasvaneet päivä päivältä. Yhtäkkiä minulla onkin jo lähes puolivuotias pikkutyyppi sylissäni, joka osaa antaa pusun poskelle ja hymyillä onnessaan siihen päälle, joka liikkuu ja maistelee jo kiinteitä! Niin ihana, ihana, ihana pieni tyttö :)  

Vaikka välillä väsyttää ja kiukuttaa, on tämä puoli vuotta ollut ehkä onnellisita aikaa elämässäni. Ainakin pitkään aikaan! Ei kai se tuollaisen hymytytön kanssa juuri muuta voisi ollakaan? Suurimman osan aikaa pieni hymyilee, höpöttää, leikkii ja jumppaa. Ryömiminen jo onnistuu, mutta jostain syystä etenemistä mielenkiintoisempaa on jo harjoitella seuraavaa vaihetta varten. Konttausasentoa harjoitellaankin jatkuvasti, siinä heilutaan painonsiirroin edestakaisin. Välillä tehdään lankkua ja jopa sivulankkua. Tuota temppuilua kun tekisi perässä niin core-treeni olisi tehty!

Konttaus onkin kai seuraavaksi tämän neidin agendalla, saas nähdä miten pitkään menee ennen kuin tajutaan kuinka kädet ja jalat liikkuvat vuorotellen. Sitten se onkin jo vähän kovempaa menoa. Nytkin kyllä kiinnostavien asioiden luokse ehditään hyvin ryömien. Omien lelujen lisäksi onkin jo löydetty koirien pallot, puhelimet ja pädit sekä ihanan rapisevat paperit..

Kylvyssä ei oikein meinaa pikkualtaan mitta yltää kun pieni ponkeaa itseään pystyyn ja toiseen päähän ammetta.. hirmu kova loiskiminen myös käy joten elokuun puolivälissä jatkuvaa vauvauintia odotellaan jo innolla. Josko meno syksyllä olisi vähän toista kuin ensimmäisillä kerroilla ihmettely!

Kiinteitä on maisteltu pari viikkoa. Soudin ja huopasin soseiden ja sormiruoan välillä enkä tiennyt uskaltaisiko pientä vielä istuttaa syöttötuolissa joten mies meni ja teki bataatti- ja porkkanasosetta pikkusatsit jotta jotain tapahtuisi. Pieni ei auo lusikalle suuta linnunpoikasen tavoin, mutta saadessaan itse lusikan käteensä, työntää sen kyllä suuhunsa ja maistelee. Jonkin verran meni soseita alaskin. 

 

Kokeilin perunalla sormiruokailua (sylissä pöydän ääressä), mutta jauhoinen keitetty perunahan muussautui samantein eikä mitään mennyt suuhun.. Myöhemmin kokeilin porkkanalla, mutta sehän lensi samantein pois sillä maku ei mielyttänyt (soseenakin oli aika irvistykset sen kohdalla). Banaani ja puuro menivät jo paremmin lusikalla alas. Kokoajan oli vähän sellainen olo, että ei tästä nyt oikein tule mitään. 

Mutta hupsista, Juhannuksena nappasin pöydästä pari palaa päärynää ja annoin sylissä istuvan pikkuisen käteen. Ja mitä mitä. Toinenhan veteli pari palaa pehmeää päärynää kuin vanha tekijä, eikä sotkuakaan tullut nimeksikään! Seuraavaksi aamuksi tein apinanevästä (banaania ja jauhettuja kaurahiutaleita pötköinä uunissa), mitkä menivät hyvin alas. Nyt ollaan herkuteltu niillä, banaanilla ja päärynöillä sormiruokana ja pikkuinen tykkää! Osa menee toki sormissa mössöksi ja paloiksi ja pitkinpoikin, mutta ruokaa menee yllättävän paljon jo suuhunkin.

Ottaen huomioon, ettei ruokaa ole jatkettu vedellä ja äidinmaidolla soseeksi, ruokaa menee näin enemmän massuun kuin soseena! Eli up yours neuvolantäti, joka oli sitä mieltä, että lapsi saisi enemmän ruokaa soseina alas tässä iässä :) Me siis jatketaan sormiruokailun parissa ja varmaan lähiviikkoina siirrytään myös ruokailujen ajaksi istumaan itse syöttötuoliin sylin sijasta. 

Yöt ovat menneet hieman vaihtelevasti. Aiemmin herättiin vain kerran yöstä syömään ja sekin oli vasta aamuyöstä. Sitten syötiin aina välillä kaksikin kertaa yössä. Ja sitten tulikin 6 kk tiheän imun kausi! Tässä ollaan siis noin viikon ajan syöty öisin parin tunnin välein, päivisin ehkä yhden kerran enemmän kuin normaalisti. Viime yönä herättiin enää kahdesti, joten luulenpa maidontuotannon päässeen hiljalleen uusiin sfääreihin pienen kasvaneisiin tarpeisiin sopivaksi. Unia myöskin varjostaa tarve touhuta kokoajan sekä nähdä ja kokea kaikkea. Parhaat unet tulevat siis omassa sängyssä (mikä muuten on siirretty jo alatasolle sekä lisätty pinnasuojat). Vaunuissa unet kyllä yleensä tulevat uniaikaan, mutta ne loppuvat helposti lyhyeen kun kaikki äänet kiinnostavat.

Nyt kun ollaan anoppilassa talonvaltaajina niin matkasänky ei tunnu millään kelpaavan päiväunipaikaksi ja vaunuihinkaan ei meinata nukahtaa, joten isi on ollut paras päiväunimuusa. Tuolla ne on vierekkäin pötkötelleet päikkäreitä, ihanat :)

Mahtavaa on myös ollut huomata miten pähkinöinä pieni on ollut nähdessään serkkuvauvaansa (8 kk). Vaikka yhdessä ei vielä leikitäkään, pieni vaan hihkuu ja seuraa innoissaan serkkuaan joka touhuaa jo aikamoista vauhtia! Vauvatreffeihin on siis tiedossa uusi ulottuvuus. Hereillä ollaan enemmän, päiväunet ovat lyhyempiä ja touhun määrä kasvaa päivä päivältä. Syksyn vauvasirkus siis tulee tarpeeseen ;)

Terkut siis pitkittyneestä Juhannuksen vietosta, me lomalaiset otetaan rennosti vaikka sataa ja palaillaan taas pääkaupungin vilskeeseen ihmettelemään mitä kesätouhuja siellä voisi tehdä pienen kanssa. Kesälomavinkit ovat tervetulleita! Yhden yön hotellireissu Tallinnaan on tiedossa, mutta muuten ollaan yöt kotona ja tehdään päivisin kaikkea mukavaa lähiseuduilla.

Kesäterkuin Eerika & Epeliina (6 kk tänään)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Tällä hetkellä olo on todella huojentunut. Lähiaikoina palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja kysymysmerkit vaihtuneet pisteiksi, pilkuiksi ja huutomerkeiksi. Rivissä kuin kuvan pienet legoukot täynnä vauvan soseita!

Tuleva vuosi alkaa myös hiljalleen hahmoittumaan mielessäni ja alan olemaan tyytyväinen uusiin suunnitelmiin. Toiveistani huolimatta tiedossa ei ole jatko-opintoja, mutta ehkä niiden aika ei tosiaan ollut juuri nyt ja voinkin keskittää energiani olennaiseen. Vanhempainvapaani loppuu syyskuun lopulla, enkä voisi vielä kuvitella laittavani pikkuista hoitoon tai palaavani töihin. Syksyn ohjelmassa on sen sijaan vauvasirkusta ja vauvauintia! Äidille toivottavasti hieman enemmän aikaa joogaata, liikkua ja pitää itsestään huolta. Ihmetellen uusia taitoja, perhekahviloita, vauvakeinussa keinumista, vaunulenkkejä, yhteisiä ruokahetkiä ja toivottavasti paljon haleja, pusuja ja rakkautta <3 

Ajatuksena olisi, että jäisin hoitovapaalle maaliskuun lopulle saakka. Huhti-heinäkuu hoidettaisiin toivottavasti yhdistellen meidän kummankin työssäkäyntiä 50-50 muutaman kk ajan, miehen isyysvapaata ja molempien kesälomia. Itse siis palaisin töihin huhtikuussa ja tekisin lähinnä puolta viikkoa (paitsi miehen isyysvapaiden ajan). Toivottavasti työnantajat ovat joustavia ja voidaan hoitaa pikkuista kumpikin puoliksi hetken ajan, omaan korvaan töiden ja hoitovapaan yhdisteleminen kuulostaa ihan parhaalta ratkaisulta meille. Kelalta voi muuten hakea uutta joustavaa hoitorahaa tätä vauvanhoitoa jakaessaan! Vielä pitää muutama juttu varmistaa sen suhteen, mutta käsittääkseni saisimme hoitorahan toiselle ja joustava hoitorahan toiselle pientä hoitaessamme, lisäksi kumpikin saisi sen 50% palkastaan. Kannattaa muuten selvitellä noita eri vaihtoehtoja myös Kelalta kun näitä miettii, meidänkin pitäisi ihan soitella tai mennä käymään jotta saadaan varmuus siitä miten homma käytännössä toimisi.

Elokuulle 2015 ajateltiin hakea pikkuiselle hoitopaikkaa, silloin ikää olisi 1v 7kk mikä kuulostaa korvaani jo kohtuullisen hyvältä. Itse ajattelin tehdä ainakin sen loppuvuoden ajan lyhennettyä viikkoa (4pv/vko) joten pienellekään ei tulisi ihan täyttä viikkoa hoidossa. Tuon kevään ja syksyn 2015 työkuvioita pitänee sumplia sitten lähempänä, nyt olisi tarkoitus ilmoitella hoitovapaasta maaliskuun lopulle saakka. Eihän sitä koskaan tiedä miltä tilanne vaikuttaa vuodenvaihteessa, asioilla kun on tapana muuttua. Onneksi nyt mielessä on kuitenkin jo sellainen yhdistelmä mitä kohden tuntuu hyvältä mennä!

Tavallaan olen innostunut tulevasta, siitä kuinka pieni kasvaa, päästään touhuamaan yhdessä ihan eri tavalla ja pieni myös pärjää hiljalleen pidempiä aikoja ilman mamia (lue: rintamaitoa). Mieskin pääsee hoitamaan pientä pidempiä aikoja itsekseen ja noilla kahdella on tiedossa ihania päiviä keväällä. Silti tuntuu niin oudolta nähdä se väistämätön mammaloman loppumisen päivä. Ymmärtää miten rajallista aika todellakin on. Että sieltä se uusi arki työkuvioineen ja päiväkoteineen vaan tulee veturin lailla, vaikka siihen vielä aikaa onkin. Aika se vaan tuntuu kulkevan niin kovin nopeasti tuon pikkuisen kanssa! 

Mutta nyt ihanaa kesää! Miehen loma alkaa Juhannukselta, joten tiedossa on toinen käsipari lisää pikkuisen kanssa ja paljon koko perheen yhteistä aikaa :) Annoin miehelleni vapaat kädet loman ajoituksen ja kesäsuunnitelmien suhteen joten meillä on nyt 4 viikkoa putkeen yhteistä aikaa jolloin "ei tehdä mitään" eli jätetään aikaa vain olla ja rentoutua ja tehdä fiiliksen ja kelin mukaan mitä lystätään. Tehdään päiväreissuja lähistölle, nähdään ystäviä, hengaillaan puistoissa ja meren rannalla ja syödään hyvin <3 Eli kaikkea sitä mitä arkena ei ehditä. Eiköhän me vähän irtauduta kotoakin, sen verran mitä tällä konkkaronkalla pystytään. 

Tiedossa on siis ehkä vähemmän postuksia, mutta sitäkin enemmän kesäkuvia instagramin puolella, tune in!

<3 Eerika & Epeliina (kohta 6kk - tästä vielä postausta tulossa)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Rakkaan ensirääkäisyt äidin rinnalla <3

Olen jo pitkään halunnut julkaista teille tämän postauksen synnytyksestä toipumisesta. Tämä postaus on elänyt luonnoksissa jo pari kuukautta kunnes vihdoin tänään sen viimeistelin kuvin ja tuorein ajatuksin. Niin herkkä aihe, sillä jokainen synnytys todella on erilainen. Täytäthän mielesi rakkaudella ennen kuin luet <3

Jokainen keho, jokainen raskaus ja jokainen synnytys on erilainen. Siinä missä yksi on vuodelevossa jotta lapsi pysyisi sisällä täysiaikaiseksi asti, toinen käy jumpassa vielä synnytystä edeltävänä päivänä tai menee reilusti yli lasketun ajan. Yhdessä synnytyksessä ollaan huolissaan äidistä, toisessa lapsesta. Kolmannessa kaikki sujuu hyvin, neljännessä kuin pikakelauksella ja viidennessä se kestää muutaman maratonin verran. Vielä kun jokainen äitikin on oma persoonansa, jolla on omat tunteensa, ajatuksensa, kokemuksensa, historiansa ja kipukynnyksensä, voidaan olla jo aika varmoja siitä että jokainen kokemus on ainutlaatuinen. Niinpä jokainen traumaattinen synnytyskokemuksin on juuri sitä, ainutlaatuinen.

" Traumaattinen kokemus syntyy, kun ihmiselle elintärkeät asiat ovat uhattuina. Kokemukseen liittyy usein tunteita kaoottisuudesta, hallinnan menettämisestä, kauhua ja pelkoa sekä avuttomuuden tunnetta. Synnyttävälle äidille tämä voi tarkoittaa esimerkiksi niin hänen itseensä kuin syntyvän lapseenkin kohdistuvaa pelkoa vammautumisesta tai jopa hengenvaarasta. Traumaattinen synnytyskokemus voi olla seurausta esimerkiksi seuraavista asioista:

  • pitkä synnytys
  • voimakkaat kivut, tehoton kivunlievitys
  • kokemus siitä, ettei synnytyshenkilökunta tai muu tukihenkilö kuuntele tai kohtele arvostavasti, tuen puute
  • tiedon puute, epätietoisuus
  • suunnittelemattomat tapahtumat tai toimenpiteet, kuten äkilliseen keisarinleikkaukseen (sektio) päätyminen tai vaikea repeäminen
  • pelko omasta tai lapsen turvallisuudesta
  • fyysiset vammat joko itsellä tai lapsella
  • lapsen kuolema

(Lähde: http://www.e-mielenterveys.fi/vaikeat-elamantilanteet/traumaattinen-synnytys/)

Synnytyssalissa.. vihdoin.

Vaikka vauvaelämä vei nopeasti mennessään, olen käsitellyt rankkaa synnytyskokemustani pitkin matkaa. Eikä matka ole millään tavalla vielä ohi, vasta nyt kokemuksesta alkaa olemaan sen verran aikaa, että asiaa pystyy pikkuhiljaa alkamaan purkaa osiksi ilman että kokemukseen aivan uppoaa. Olen lueskellut synnytyskertomustani, käynyt keskustelemassa kätilön kanssa, jutellut vähän myös psyk. hoitajan kanssa sekä käynyt kahden kätilön vetämällä päiväkurssilla. Mikään ei kuitenkaan ole vienyt traumaa kokonaan pois, vaikka onkin ehkä saanut sen helpommaksi muistaa. Vaikka itse lapsen syntyminen onkin aivan ihmeellinen kokemus, ei itse synnytys sitä silti aina ole. 

Akupinnejä korvissa.

Omalla kohdallani synnytys ensinnäkin kesti tolkuttoman pitkään ja eteni hitaasti joten olin aivan uupunut. Synnytyksen aikana käytin kivunlievityksenä TENS-laitetta (toimi alussa), olin ammeessa (toimi), jumppapallolla, liikuin, sain akupunktioneuloja korviini, käytettiin gua sha -kampaa (toimi) ja ilokaasua (toimi). Myöhemmin turvauduttiin kalvojen puhkaisun vuoksi epiduraaliin (laitettiin kolmesti, toimi mutta vaati lisäystä) ja lisäksi ponnistuskipujen vuoksi pudendaaliin (ei toiminut minulla lainkaan)

Parasta ikinä, ammehuone. Myös veden alla pystyttiin ottamaan käyriä.

Loppupeleissä kivunlievitys lakkasi kuitenkin täysin kesken pitkän ponnistusvaiheen ja ponnistinkin viimeiset puoli tuntia ilman lääkkeitä (tai edes kehon omia kipulääkkeitä jotka katkesivat epiduraalin myötä). Vauva oli myös lievässä virhetarjonnassa ja aina tullessaan hieman eteenpäin menikin takaisin taaksepäin. Lopulta jouduttiin toimenpidesynnytykseen (imukuppi) ja epparista huolimatta repeämät ja vahingot olivat keskivertoa pahemmat ja kipu kaikesta tästä johtuen tolkutonta. Ponnistusvaihe oli kaikenkaikkiaan jotain aivan järkyttävää, eikä sitä voisi kuvailla paremmin kuin sanalla teurastus. Onneksi lapsella ei ollut mitään hätää, vaikka pitkittyneessä ponnistusvaiheessa tämäkin vaara olisi voinut piillä ja pieni syntyi hyvinvoivana 9 pisteen (ja hetken päästä 10:n) vauvana päästen suoraan äitinsä rinnalle ensitunneikseen.

Olin synnytyksen jälkeen todella huonossa hapessa, hemoglobiini viiletti verensiirron rajoilla, kivut olivat kovat enkä pystynyt liikkumaan kuin tuettuna vessaan ja takaisin. Silloinkin hengästyin ja meinasin pyörtyä. Osastolla sain levätä yksin kahden hengen huoneessa, mies oli paikalla aina kuin voi, mutta kävi kuitenkin kotona nukkumassa ja hoiti myös koiria. Huonokuntoisena en kokenut saavani riittävästi tukea tai edes kipulääkkeitä osaston henkilökunnalta. Kun en päässyt liikkumaan, en myöskään nähnyt ilmoitustaululla olevia ohjeita ruoka-ajoista ja siitä että ruoka pitäisi hakea (tai edes tajuta pyytää soittokellon avulla silloin) itse. Lääkkeiden vaikutuksen ollessaan lopuillaan, sain ohjeeksi odotella vielä tunnin kunnes saisin uuden lääkesatsin. Näin ollen olin useamman kerran päivässä kivuissa, joissa en pystynyt millään esimerkiksi nukkumaan. Samalla lapsi oli rinnallani ja kainalossani, sillä enhän häntä pystynyt nostamaan. 

Lähdin siis mielelläni sairaalasta heti kuin vain sain luvan. Kotona mies pystyi olemaan avuksi 24/7 ensimmäisten viikkojen ajan ja makasinkin vuoroin sängyssä ja sohvalla tyynyillä tuettuna. Toipumisessa todellakin meni aikaa. Kun yksi kävelee jo synnytyssalista omin jaloin, itse meinasin tipahtaa suihkussa vielä pari viikkoa synnytyksestä enkä todellakaan pystynyt istumaan. Olin voimaton, alapääni oli tuusannuuskana ja kipeä ja vaivana olivat myös kivuliaat pukamat. Voin sanoa, että siinä vaiheessa pahinta mitä minulle pystyi sanomaan, oli että "No mutta lopputulos oli sen arvoinen!". Lopputulos olisi yhtä hyvin voinut tulla hieman vähemmällä kivulla ja tuskalla. 

Lähtökuopissa osastolta.

Ensimmäiset viikot siis makasin, imetin ja itkin. Mies hoiti vauvaa, talutti minua vessaan, toi ruokaa ja laski vauvan vähän väliä rinnalleni syömään. Kolmantena viikkona uskalsin jo hieman nostaa vauvaa ja istahtamaan tyynyn päälle puolella kankulla. Kuukauden kohdilla vaunulenkit olivat lyhyitä ja hengästyttäviä. Vaapuin hitaammin kuin rollaattorimummot ja pelkäsin keräileväni itseäni kadulta hengästyessäni jopa alamäessä. Toki jossain vaiheessa huomasin kuitenkin olevani taas tolpillani ja muutaman kuukauden jälkeen viiletin vaunujen kanssa lenkeillä, kaupungilla, ystäviä tapaamassa ja mammajoogassa. Silti toipumisen tuska ja synnytystraumat nostavat päätään tämän tästä.

Omaa paranemistani on pitkittänyt repeämän ulottuminen aivan Bartholinin rauhasen vierelle. Siinä konsultoitiin jo kolmattakin lääkäriä minua kasaan kursittaessa ja aikaakin meni rutkasti. Muistan pitäneeni miestäni kädestä kiinni ja itkeneeni, etten vaan haluaisi että minuun sattuisi enää. Puudutteita pitikin reilusti lisätä ja antaa minulle ilokaasua, että jaksoin paikkauksen loppuun saakka. Kuitenkin leikkaukselta säästyttiin ja ompeleet olivat onneksi hyvin laitetut. Kuuden viikon kohdilla jälkitarkastuksesta oli tuloksena kipua ja itkua sekä hyvin huolestunut lääkäri (postaus: Kipu, puhupa se pois).  

Pikkuinen ja imukupin jälki, kolmannella yrityksellä pieni saatiin vedetyksi ulos.. sitä ennen imukuppi pääsi irtoamaan päästä. 

Noin kolme ja puoli kuukautta synnytyksestä pystyin vihdoin käymään jälkitarkastuksessa ja selvisi, että näiden kipujen syynä on ollut juurikin tuo Bartholinin rauhanen. Itse tikit ja repeämät kun olivat parantuneet tässä ajassa jo hyvin. Repeämä/eppari oli mennyt aivan rauhasen viereltä ja ärsyttää sitä. Rauhanen oli vieläkin hieman turvonnut, mutta viitteitä tulehduksestaei onneksi ollut. Jäin pelkäämään tulevia komplikaatioita, mutta onneksi niiltä näytetään välttyneen. Ihmettelen tähän päivään, miksei seurantaa voitu hoitaa sairaalassa ja vasta siinä vaiheessa kun näistä vaurioista olisi ollut mahdollista toipua ja jälkitarkastus tehdä ilman kipuja. 

Onneksi nyt, noin viisi ja puoli kuukautta synnytyksestä, kipua ei enää tunnu koskettaessa. Silti itselleni jäi vahva kiputrauma synnytyskokemuksesta. On jotenkin niin surullista kokea elämänsä kammottavin kokemus rakkaan tyttärensä syntymän hetkellä. Vieläkin raskausuutisista ja synnytyksistä kuullessani sisälläni viiltää. Ihmetellen luen kuinka osa saa kokea positiivisen synnytyksen ja mietin voidaanko tässä puhua lainkaan samasta asiasta. Mutta kropat, ne vaan toimivat eri tavoin. Synnytykset, ne vaan etenevät eri tavoin. Ja eri tavoin toimivat myös kätilöt. Kaipa kyse on siis vain tuuripelistä? On jotenkin niin turhaa kysyä, miksi minulle kävi juuri näin. Mutta silti sitä tuppaa kysymään väistämättä eikä sen kummempaa vastausta ole kuin että aina jollakin on se vähän vaikeampi synnytys. Siitä pitää vaan päästää irti ja muistaa ne hyvätkin hetket.

Pienen pää parani nopeasti eikä tyyppi tuntunut kärsivän ruhjeista sitten mitenkään.

En siis vieläkään pysty ajattelemaan että joskus raskautuisin uudelleen ja uskaltautuisin tähän leikkiin mukaan. Leikkiin missä voi tapahtua mitä vaan milloin vaan joko äidille tai lapselle. Missä ei voi muuta kuin toivoa parasta ja uskoa, että asiat kääntyvät oikein päin. Sillä vaikka jotenkin toivoisin, että saisin vielä kokea kauniin synnytyksen, ei realistisena odotuksena taitaisi olla kuin vain hieman helpompi kokemus plus kauhakaupalla lisää pelkoa, ihan aiheellista sellaista tällä kertaa. Sillä valitettavasti vaikka kuinka pienet olisivat prosentit, aina joku niihin näköjään osuu.

Silti nyt näitä kuvia läpi käydessäni tippa meinaa tulla linssiin. Joku hullu sisälläni olisi valmis kokemaan uudelleen kaiken paitsi sen järkyttävän ponnistusvaiheen sekä ensimmäisen kuukauden kivut. Onneksi nyt synnytyskokemustani läpikäyneenä voin sanoa kokeneeni synnytykseni varrella todella vahvoja tunteita, myös positiivisia sellaisia. Uskon hyvin sujuvan synnytyksen voivan jäädä mieleen positiivisena kokemuksena. Jos jostain niin siitä voin tunnustaa olevani hieman kateellinen onnekkaille kanssasisarilleni! Silti mikä ihme onkaan saada rinnalleen tuollainen täydellinen pieni olento, jonka kasvua pääsee seuraamaan. Nyt pian puolen vuoden rajapyykin tullessa vastaan voin vaan ihmetellä miten hän onkaan ollut noin pieni! 

Olenkin viime päivinä itkenyt kuinka minun pieneni kasvaa, enkä saa enää ikinä takaisin sitä pariviikkoista tai parikuista mussukkaa jonka kanssa olimme aivan toisiimme liimautuneina ne ensihetket. Pinnasängyssä on nukuttu jo pidempi hetki, pieni alkaa liikkumaan ja ensimmäiset maistiaiset kiinteistä otettiin juuri tänään. Niin isoja juttuja, nimittäin äidille! Silti kasvu ja kehitys on myös aivan mahtavaa. Miten ihana onkaan se hetki kun pieni ottaa minusta kiinni ja painaa suunsa poskelleni suukon antaakseen. Äiti se aina pussaa, mutta nyt pussaa tyttökin!

Paljon voimia ja rakkautta raskaista synnytyksistä toipuville. Vinkkejä saa antaa siitä, kuinka ihmeessä tämän voisi olla antamatta vaikuttaa siihen, uskaltautuuko vielä joku päivä toiselle kierrokselle vaiko ei? Ja kuinka pääsee yli siitä kammottavasta tunteesta kun tajuaa jonkun toisen menevän synnyttämään! Vaikka osan kokemuksestani jaankin nyt täällä, en aio kauhukertomuksia ruveta sen kummemmin jakamaan. Toki kysyttäessä kerron pääpiirteittäin, että ihan putkeen tämä homma ei meillä kyllä mennyt. Aika se toivottavasti parantaa nämäkin haavat, mutta toisaalta myös keholla, sydämellä ja mielellä on tässä paljon tekemistä.

<3 Eerika & Epeliina (5,5 kk äiti ja tytär)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Missä ihmeen välissä te muut pikkuvauvojen äidit oikein bloggaatte? Päiväuniaikaan? Lapsen jo mentyä nukkumaan? Mutta missä välissä te sitten syötte, teette ruokaa, viikkaatte pyykkiä tai käytte ihmisten ilmoilla? Vaunulenkkeilette ja jutustelette mammakavereiden kanssa? Sen jälkeen kun pieni alkoi olemaan enemmän hereillä ja syömään yhä lyhempiä aikoja alkoi viihdytyksen tarve selkeästi nousta. Onneksi vieläkin pysytään myös tyytyväisenä leikkimatolla ilman seuraa joten peli ei ole aivan menetetty! Imetyksen aikana ehdin ehkä hieman räplätä kännykällä blogeja, facea ja instaa, mutta läppärin tai pädin ottaminen messiin, you wish! Siinä on pienet kädet samantein läpsimässä ja silmät toljottamassa ruutua. Ja meitsin aivotoimintakin on sitä luokkaa että huhhuh, kokonaisen yhtenäisen postauksen kirjoittaminen kerralla? Not gonna happen!

Päivät menevät joka tapauksessa aivan hurjaa vauhtia ja ennen kuin huomaankaan on iltaimetyksen ja pienen nukkumaanmenon aika enkä ole ehtinyt välttämättä viettää hetkeäkään omaa aikaa siihen mennessä.. Onneksi tehdään kivoja asioita yhdessä päivisin, enimmäkseen siis treffataan mammakavereita vauvoineen ja äitikin pääsee elementtiinsä eli jutustelemaan. Olenkin kuin huomaamatta jo toteuttanut yhden pienen unelmani. Nimittäin löytänyt mukavia mammakavereita, ihania ihmisiä ympärilleni joiden kanssa tullaan hyvin juttuun niin vauvajutuissa kuin muutenkin. Ja se on kyllä jo paljon! Että oikeastaan ei se nyt niin vakavaa ole jos bloggaaminen jää vähiin kun sentään livenä ehtii seurustella. Eihän?

Viimeiset viikot ovat siis olleet aikamoista liitoa, on ollut miehen työreissua ja triljoonia iltamenoja, meitsin pääsykoetta ennakkotehtävineen ja materiaaleineen, paljon sovittuja tapaamisia ja arjen pyöritystä. Olen siis viettänyt yhden jos toisenkin yh-päivän ja tsempannut tsemppaamistani. Tavallaan olen myös nauttinut touhuilusta ja tehnyt kivojakin asioita. Jossain vaiheessa kuitenkin kamelin kaula katkesi ja nyt yritän saada hiljalleen taas sen hyvän fiiliksen arkeen takaisin. Niin ja sen valheellisen hallinnan tunteen korvaamaan tämän "kaikki kaatuu päälle"-fiiliksen.

Oman jännityksensä takaraivolle tuovat pääsykokeiden sekä yyteiden tulosten odottelu. Ensi vuoden kuviot kun alkavat selviämään hiljalleen niiden myötä! Joka tapauksessa ajateltiin yrittää pitää pieni kotona vuoden 2015 elokuulle saakka tavalla tai toisella. Toivottavasti tämä päätös ei vie meitä aivan perikatoon. Vai onko se peririkkoon. Vai onko se.. (I made my point, no brain activity!) En siis ole vieläkään ehtinyt uskaltanut laskea mitä tämä tarkoittaisi rahallisesti. Vaihtoehtoja on monia, mutta enköhän siis jää kotiin ainakin ensi keväälle saakka pikkuisen kanssa. Se mitä kaikkea teen siinä "ohessa" ja miten ja mihin palaan töihin, selvinnee pääpiirteittäin ennen Juhannusta. Ja kai sekin vielä selviää milloin isimies pitää loput isyyslomaviikkonsa.

Kuten arvata voi, noin kuukauden tahattoman blogitauon aikana on mielessä pyörinyt triljoona aihetta mistä kirjoittaa eikä niiden käsittely bulletpointteina ehkä tuo niille oikeutta. Kiinteiden ruokien aloitus on ehkä eniten ollut mielessä pikkuisen kasvaessa ja imetyksen sitovuuden alkaessa kaihertaa mieltä. Rankasta synnytyksestä toipumisesta ehdin kirjoittaa postauksen lähes valmiiksi ennen Pääsiäistä, mutta ohupsanhei, siellä se vieläkin odottaa viimeistelijäänsä.

Vaan ehkä nyt kun aikaa ei enää vie ennakkotehtävät, voin viettää hetkiä koneen äärellä ihan jopa AJATELLEN ja KÄSITELLEN asioita ja pitää pientä breikkiä jatkuvasta puuhastelusta. Oi hitsi, ehkäpä jopa saisin talon hetkeksi about tyhjäksi jos mies lähtisi vaunulenkille ja jäisin tänne ihanaan hiljaisuuteen! Välillä tekisikin kyllä mieli ehtiä ajatella jokin ajatus loppuun asti ja tajuta mitä haluaisin seuraavaksi tehdä. Toisaalta tämä mammailu on opettanut sen, kuinka asiat vaan menevät eteenpäin vaikken olisikaan ehtinyt niitä vielä murehtimaan. Uusi ajatus ja päivä kun on jo tuloillaan ennen kuin edellinen edes alkoi.

Saan sitten ryhdistäydyn tässä bloggamisessa tai en niin meidän touhuja voi tosiaan seurata Instagramista, sillä satunaisiin arkiräpsyihin ja lyhyisiin kuulumisiin löytyy aikaa myös meidän kiireisen elämän lomasta ;) Viimeisimmät kuulumiset kertoisivat 5 kk rokotteiden mukanaan tuomasta kuumeesta ja äidin väsyzombeilusta söpöyden keskellä joten selkeästikin ollaan käyty neuvolassa! Tässä siis pienen 5 kk kuulumiset, näitä kun on aina niin kiva lukea muidenkin postauksissa sillä pienet vaan tuppaavat kehittymään niin eri tahtia!

Pikkuisen 5 kk kuulumiset:

  • Nukkuu noin 10-12 h yössä, syö aamuyöllä ja seuraavan kerran aamulla
  • Syö tissiä, tissiä ja tissiä. Maitoa siis tulee ja imetyksiä on noin 6 päivässä.
  • Kiinteiden aloitus on saanut vielä odottaa, mutta kovasti on pohdinnan alla.
  • Paino 6980g, pituus 66,5 cm ja pipa 41,8.
  • Vaatteet koossa 68 alkavat kuitenkin jo jäämään pieniksi (yläkroppa taitaa olla suhteessa pidempi kuin jalat?)
  • Kääntyillään puoleen ja toiseen, pyöritään akselin ympäri niin selällään kuin mahallaankin, vahingossa saatetaan peruuttaa hieman ja möyriminen on kovasti yrityksenä, mutta ei liikuta kuitenkaan vielä. 
  • Istuminen ja seisominen olis niiiiiin kivaa. Harjoitellaan aina välillä hetki seisomista ennen kuin noustaan syliin, istuminen rajoittuu syliin ja silloinkin kallistutaan yleensä etukenoon tutkimaan omia varpaita.. kropan hallinta ja voima alkavat kuitenkin jo lisääntyä eli kohti istumista ollaan kovaa vauhtia menossa.
  • Höpötetään kovasti kotioloissa, hymyillään ja leikitään. Ihmeellisissä kummallisissa paikoissa katsellaan silmät pyöreinä ja aika vakavina ympärilleen pitkään ennen kuin aletaan aktiivisiksi.
  • Kivaa on tunkea kaikkea suuhun, moikkailla koiria, katsella puita vaunulenkillä, rapistella leluja, hyppyytykset, pöristelyt, hölmöilyt, höpöttelyt ja kaikki jännä mitä säikähdetään.
  • Päiväunet ovat lyhentyneet, katkeilevat herkemmin ja viime päivinä kolmesta on tullutkin kaksi eli ollaanko tässä nyt oikeasti siirtymässä jo kaksiin päiväuniin?
  • Uusi rytmi syömisten ja päiväunien suhteen on selkeästikin hakusessa. Toivottavasti pian taas tasaantuu niin äiti pääsee taas kärryille siitä missä mennään. Yleensä muutaman päivän rytmien kirjaaminen on riittänyt pääsemään uudesta rytmistä jyvälle (meidän tyttö on rytmityttö).

Tämä postaus meinasi päättyä sanoihin "ja nyt onkin jo kiire pientä syöttämään", mutta en sitten ehtinyt lisätä postaukseen kuvia ja morjenstusta ennen lähtöä. Niinpä tämä postaus päättyy siihen, että tässä välissä on imetetty pieni kahdesti (kiinteiden syönti alkanee olla jo lähellä kun vain yksi iltaimetys ei enää riitä..) ja hypitty aina välillä koneelle. Nyt odottelen tuolta sateen keskeltä meille kahta väsynyttä rokkikeikkalaista yöksi ja kaapissa odottaa kylmät oluet sekä bruschettan ainekset. Huomenna pikkuinen saakin ihmetellä uusia ystäviä, eilen ja tänään kun ehti jo ihmetellä tätiään. Uudet ihmiset ovat onneksi vieläkin pop! Sitä vierastusta siis kauhulla odotellessa nautimme tästä ilosta :)

Ihanaa Helatorstaita kaikille ja terkkusia, täällä me vieläkin ollaan vaikka elämä on vienyt hieman mennessään ja radiohiljaisuus on venynyt jo yllättävän pitkäksi! Mutta onneksi sain jo instagramin puolella palautetta, että milloin tulee seuraava postaus.. eli kiitokset sinne persuuksille potkaisusta. Josko se seuraava postaus tulisi hieman helpommin ja nopeammin eetteriin!

<3 Eerika & Epeliina (5kk äiti ja tytär)

Share
Ladataan...

Pages