Ladataan...
Bättre liv

Olen ehkä onnekkaimpia ihmisiä päällä maan. Silti välillä tuntuu että tipahdan jonnekin sohvatyynyjen väliseen mustaan aukkoon ja hukun kyyneliin. Elämä on niin täyttä etten aina pysty ottamaan sitä kaikkea vastaan. Kun työssäkäyvän 2-vuotiaan äidin täpötäysi elämä ja sen juuri löydetyt rutiinit pistetään kokonaan uusiksi ei sitä tietty pysty handlaamaan ilman pientä turnausväsymystä. Arjen pyörityksen väsymyksessä ei henkinen kantti aina ihan kestä. Silti tiedättekö miten kiitollinen ja onnekas olenkaan, sanoinko jo? Ja onnellinenkin tottakai. 

Olen onnekas koska olemme lapseni isän, tulevan ex-mieheni kanssa hyvissä väleissä. Toki me vieläkin saatetaan toisillemme hermostua eikä osata aina ihan kommunikoida, mutta ollaan ystäviä, keskustellaan, sovitaan aikatauluista ja puhutaan tytön kuulumisista ja elämästä. Olen onnekas koska meidän ei tarvitse riidellä tapaamisista, omaisuuden osituksista tai vihoitella katkerina toisillemme. Olen onnekas, sillä me molemmat otetaan oma puolikas kentällisemme vastuuta lapsesta ja koirista ja halutaan tukea myös toisiamme elämässä ja lapsen kasvatuksessa. 

Olen onnekas sillä tyttöni on upea höpöpakkaus. Hän ikävöi välillä toista vanhempaansa, mutta on sopeutunut näiden neljän erikseen asutun viikon aikana hienosti kahteen kotiinsa joissa kummassakin hänellä on oma huoneensa, sänkynsä ja lelunsa. Parivuotias tahtoo ja ei tahdo vuorotellen, mutta myös laulaa, tanssii, tekee miljoonasti asioita ihan ite, hyppii ja juoksee sekä juttelee aivan tolkuttoman hienosti sanoja jo taivuttaen. Ja todellakin tietää mistä tykkää!

Olen onnekas koska löysin upean miehen jonka kanssa etsimme yhdessä yhteisen tapamme elää. Jonka kanssa rakastaa, heittäytyä tähän ihmeelliseen asiaan nimeltä elämä ja nauttia tästä kaikesta. Etsiä uutta leppoisampaa ja meidän näköistä arkea versio 2.0. Ja sanoinko jo että rakastaa? Ja pikkuhiljaa opetella elämään yhdessä myös uusioperheenä, sellaisiksi kai tällaisia komboja sanojaan vai? Saan nähdä miten nämä kaksi höpsöä leikkivät yhdessä ja tutustuvat hiljalleen toisiinsa.

Olen onnekas sillä osan viikosta minulla on koirat, ne jotka tulevat lähelle ja ovat aina innoissaan kun tulen kotiin. Ne jotka vievät minut ulos kelillä kuin kelillä tuulettamaan sydäntä ja ajatuksia. Vanhus jonka aika alkaa olemaan jo kortilla ja hieman nuorempi joka vie ja tuo innollaan energiaa. 

Olen onnekas sillä minulla on työ, elämäni ei kaadu taloudellisiin ongelmiin vaikka maksankin yksin kolmion vuokraa ja säästötililtä pystyi nappaamaan rahat upeaan talvilomaan. Minä pystyn tähän.

Kiitollinen, onnekas ja onnellinen.

Välillä kyynel valuu poskellani. Tunnen olevani maan alhaisin matonen. Se joka hajotti perheen. Se joka oli dorka ja teki perheen vain hajoitettavaksi. Se joka ei tajunnut tehdä asioille mitään silloin kun olisi vielä voinut. Se joka pystyy rakastamaan toista täydestä sydämestään vaikka hyvä kun on saanut edellisen suhteensa päätökseen. Se joka tuntee olevansa vain eroava mutsi joka hajoilee eikä ammattitaitoinen ja taitava duunissaan. Se joka valittaa ystävilleen kuinka pahalta tuntuu ja kertoo seuraavassa lauseessa kokanneensa ihanan miehen kanssa illallista ja käyneensä käsi kädessä taidenäyttelyssä. 

Elämä. Täysi. 

Tänäiltana leivottiin kahdestaan tytön kanssa ja aamulla mennään yhdessä uimahallille. Päiväunien jälkeen tyttö menee isälleen, nappaan koirat ja menen ihanan miehen luo hemmoteltavaksi. Rauhoitun, lataan itseäni, maadoitun. Ja ihmettelen miten vielä hetki sitten itkin kuinka en vaan enää jaksaisi.

Toivotan lepoa, toivotan iloa, toivotan kaikkea mitä tarvitsetkin juuri tähän viikonloppuun,

<3 Eerika & Epeliina (äiti ja tytär 2v 1kk)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Asiat ympärilläni muistuttavat minua siitä kaikesta mitä päässä on pyörinyt jo pitkään. Mikä on vain sitä mitä muka pitäisi tehdä ja mikä aitoa elämää? Mikä ajatus, teko, asenne ja tapa on minua ja mikä vain luuloa siitä miten asioiden kuuluisi olla? 

Entä jos tarkasti harkitun sisustuksen, itse tehdyn lasagnen ja upeiden lomamatkojen takana ei olekaan sitä rakkautta ja onnea mitä se ulkopuoliselle kuvastaa? Entä jos on keskitytty rakentamaan kotia tyhjyyden ympärille pelkistä ulkoisista asioista? Mitä väliä on sillä, että menettää sen täydelliseltä tuntuneen rakenteilla olevan asunnon, mistä ei olisi kotia tullut ehkä koskaan?

Mitä pitää tehdä, miten saa elää, mikä on hyväksyttyä, mitä saan tehdä ja mitä en?

En ainakaan saa sanoa että stop. Nyt loppui tämä leikki. Nyt haluan jotain aitoa ja oikeaa.

Nyt sanon, että on parempi hypätä, erota, pistää kaikkien elämät uusiksi ja antaa itselleen ja muille mahdollisuus onneen, tasapainoiseen aitoon elämään ja rakkauteen. Nyt sanon, että kaikille on parempi juosta monen kodin väliä ja olla nahistelematta päivittäin. Että tytön on parempi ikävöidä aina jompaakumpaa vanhempaansa kuin elää jatkuvasti kireässä ilmapiirissä missä lasta, kotia ja koiria hoidetaan "läpsystä vaihto"-periaatteella ja ollaan onnellisia vain kodin ulkopuolella jos silloinkaan.

Nyt sanon, että maksetaan mieluummin kumpikin kolmiosta vuokraa kuin yhdessä isoa lainaa pois. Ei enää jaeta lapsiperheen arkea samalla kinastellen ja käsittäen toisiamme väärin. Sumplitaan mieluummin kalentereita vaihdellen lapsen, koirien ja auton huoltajuutta niin ettei kukaan pysy kärryillä siitä missä kukakin milloinkin majailee. Kauhistellaan kuinka tässä elämäntilanteessa ei noin vaan erota, sitä ollaan silti lähes päivittäin jossain tekemisissä ja mietitään tulevaa avioerohakemusta ja lastenvalvojan tapaamista huoltajuussopimuksineen. Pidetään ystävyys ja unohdetaan ristiriidat vanhemmuuden tähden.

Nyt sanon, että haluan elää. Sillä minä en jaksa elää enää kiiltokuvaelämää. Tästä lähtien kaiken on oltava brutaalin aitoa, niin ilon, surun kuin rakkaudenkin. 

Ja tiedättekös. Löysin sen. Rakkauden. Se oli yhtäkkiä edessäni, ympärilläni ja minussa. Vahvan yhteyden, sydänjuuria myöten tuntuvan rakkauden. Sen tunteen kuin sielut ja sydämet olisivat olleet yhdessä aina ja me vaan löysimme toisemme juuri nyt tässä maailmassa. Sellaisen millaista en uskonut olevan olemassakaan. Ja kun kaksi tuntee näin, ei sydän anna vaihtoehtoja. Se sanoo, että hyppää. Se sanoo, että mene eteenpäin. Sillä tulevaisuus ei ole koskaan varma. Meillä on vain tämä hetki. Vain tämä yksi elämä. Eikä mikään sitoutuminen kerro mitään tulevasta. 

Ne sanoo, että mitä? Ja sitten ne sanoo, että onneksi olkoon kai! Ystävät, tutut, perheenjäsenet.

Minä sanon, että kaikki on hyvin. Että tulevan ex-mieheni kanssa kaikki on hyvin. Hän sanoo, että mene ja seurustele, en ole mustasukkainen, ehkä enintään kateellinen sillä haluaisin itsekin kokea samanlaisen yhteyden vielä. Ja nyt siihen on mahdollisuus kun me irroitimme kahleet. Hän sanoo, että tärkeintä on että minä ja lapsi olemme onnellisia. Että annamme lapselle kaksi onnellista kotia ja useita turvallisia aikuisia. 

Ja minä olen iloinen ja surullinen. Itken ja nauran. Elän täysillä ja rakastan. Olen väsynyt ja energinen. 

Sillä elämä on tässä ja nyt. Kaikki on hyvin. Kaikki on mahdollista.

Olen aidosti läsnä. Rakastan. Elän.

<3 Eerika

 

Kuvat: ensimmäinen kuvakaappaus Pinterest-tililtäni, upotetut videot Youtube.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Elämä. Se nyt vaan on ihmeellistä. Täynnä iloa ja onnea, murhetta ja surua. Välillä sitä kuitenkin tuntuu kuin ei olisi elänyt pitkään aikaan. Tämä syksy on ollut aika ihmeellinen. Olen löytänyt taas itseni tämän kaiken härdellin keskellä ja tajunnut kai jotain. Mikä todella on tärkeää?

Olemme mieheni kanssa eroamassa niin sulassa sovussa ettemme ole näin sovussa olleet aikoihin. Kertonee jotain siitä miten hyvä ja helpottava ratkaisu tämä on meidän perheelle. Perheelle, joka on perhe vaikka parisuhde loppuukin. Kaikki on tapahtunut jotenkin tosi nopeasti ja samalla tuntuu oltaisiin sisimmissämme tiedetty tämä jo aikapäiviä sitten. Enää ei tarvitse pinnistellä ja yrittää. Me tiedetään keitä me ollaan yhdessä ja erikseen. Ei tarvitse enää pelätä milloin ja miten tämä hajoaa. 

Kuun loppuun mennessä asumme erillämme ja tyttö saa oman huoneen myös isänsä luokse. Välimatkaa kotien välillä on vain reilu kilometri ja kaikki jaetaan puoliksi aina omaisuudesta vastuisiin lapsesta ja koirista. Luulenpa, että me jos ketkä pystytään antamaan tytöllemme kaksi onnellista kotia sekä yhteistyössä toimivat vanhemmat. Tulevaisuus näyttää miten saadaan kaikki toimimaan, mutta ainakin syksyyn asti olemme sitoutuneet pysymään samalla asuinalueella ja samassa päiväkodissa.

Lopulta sillä ei ole niin merkitystä onko sinulla farmariauto, pari koiraa, täydellinen keittiö, vaaleat parketit ja isot ikkunat. Ei mitään merkitystä jos sen täydellisyyden sisällä asuu perhe täynnä ristiriitoja, konflikteja ja epäsopua, vailla rakkautta ja ymmärrystä, vailla todellista yhteyttä kahden ihmisen välillä. Niinpä päätin ja päätimme tehdä tämän ratkaisun nyt. Hypätä. Peruutimme uuden kotimme varauksen juuri ennen loppukauppoja ja etsimme läheltä toisen vuokrakodin. Jotenkin me kai rahallisestikin pärjätään. Ainahan sitä nyt pärjää. Tärkeintä on kuitenkin voida sisimmässään hyvin ja kuunnella itseään. Elää oman näköistä elämää eikä kenenkään muun, vain koska pitää.

Vuoristorata tuo minulle päivittäin suurinta onnea ja aikamoista epätoivoa. Aika onnellinen olen siitä, että elämä on tässä ja se on minun. Meillä on pieni rakas lapsi ja kaikki hyvin. Ja parisuhde joka muuttui ihmissuhteeksi kahden lastaan rakastavan vanhemman välillä. Vanhempien jotka haluavat toisilleen vain onnea ja tietävät sen odottavan jossain aivan muualla kuin tässä suhteessa. Aika onnellinen siitä on oltava. Elämästä.

Kaunista Joulun odotusta, eletään <3

<3 Eerika & Epeliina (äiti ja tytär 1v 11kk)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Marraskuu! En voi uskoa, että nyt on jo marraskuu. Kaiken touhun keskellä huomattiin, että tytölle piti pakata toppapuku mukaan päiväkotiin sillä se vaan on miljoonasti helpompi pukea yksinään kuin sekä fleecehaalari että softshell. Tytön kädet myöskin jäätyvät talveksi ostetuissa paksuissa rukkasissa (apua!). Olin ollut jo myymässä edellisen talven toppahaalaria, kun huomasin sen mahtuvan vielä tytön päälle. Niinpä olemme menneet nyt hetken sillä eikä uuden ostamisella ole ollut  niin kiire.

 

Hyvä vedenpitävä kaiken kelin talvihaalari olisi nyt kuitenkin hakusessa. Olin jo aivan varma, että ostamme Molo Kidsin haalarin käytettynä tälle talvelle. Nyt vaan mietityttää onko haalari varmasti riittävän lämmin meidän vilukissalle. Pitääkö sen alle pukea fleecekerros jo nollakeleillä? Itsekin olen muuten käyttänyt jo tovin ohutta toppatakkia ;)

Mitä haalaria siis suosittelisit kapealle vilukissalle? Meidän kapea tyttö tarvitsee lämmikettä etelän vaihteleviin keleihin vedestä viiman kautta loskaan ja lumeen! Äiti arvostaa kapeaa leikkausta ja selkeää tyylikästä ulkonäköä. Väri ei helposti likaantuva ja hakusessa olisi joku kiva reipas väri pastellien ja pinkkien sijasta. Kestävyyttäkin saisi olla, jotta käytetty haalari tekisi vielä tehtävänsä ja pitäisi vettä. Koko luultavasti 86, sillä kotimittauksella pituutta on noin 83 senttiä. Niin ja ne rukkasvinkit tulevat myös tarpeeseen! Lämmintä ja päiväkodin ulkoiluja kaikilla keleillä kestävää tarvittaisiin kun jo hankitut (Reiman ja Everestin) rukkaset jättävät jo kylmiksi.

Ainakin tuo Molo Kidsin Rainbow-väri toisi vähän väriä ja iloa näihin pimeneviin marraskuun päiviin!

Iloa harmauteen,

<3 Eerika & Epeliina (1v 10kk äiti ja tytär)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Huhhuh. Tänään olin sanomassa jo työkaverille, että olen niin väsynyt etten muista milloin olisin ollut tätä väsyneempi. Mutta sitten muistinkin ajat kun pieni valvotti ja huhhuh ne unikouluyöt joten peruutin lauseeni samantein. Silti aika väsynyttä täällä on viimeaikoina ollut. Uusi arki ja muuttorumba ovat todellakin vieneet mehut meidän perheestä.

Silti kaikki on tavallaan hyvin. Alun koti-ikäväitkujen jälkeen vuokrakoti alkaa tuntumaan jo aika mukavalta sillä on täällä ne hyvätkin puolensa. Töitä on ollut paljon ja olen saanut pinnistää saadakseen kaiken hoidettua, mutta samalla on ollut tosi kivoja projekteja ja paljon kikattelua työkavereiden kanssa. Laatikoita on jokapuolella, mutta samalla ollaan saatu eriteltyä paljon turhia tavaroita pois, jotka joutavat kirpparille tai kierrätyskeskukseen. Ja samalla huh, huhhuh.

Olin ihmetellyt vanhaan kotiin liittyvän tunnesiteen voimakkuutta kunnes tajusin sen johtuvan kai siitä, että siellä minusta tuli äiti. Ja sen tajuttuani riipivä koti-ikävä alkoi helpottaa. Olen muuttanut teinistä lähtien muutaman vuoden välein enkä ollut koskaan kokenut moista tuskaa. En edes silloin kun myytiin täysin remontoimamme iso rivitalokoti pieneltä paikkakunnalta ja muutettiin pieniin neliöihin pääkaupunkiseudulle kerrostaloon. Silloinkin olin innoissani, vaikka tietenkin hieman haikeinkin fiiliksin.

Tällä kertaa en vaan sitten millään halunnut muuttaa. En kestänyt kun kotia hajoitettiin tavara kerrallaan miehen irroittaessa tauluja seinästä ja lamppuja katosta. Kun paikat täyttyivät laatikoista ja sitten lopulta myös tyhjenivät. Seisoin ikkunan edessä ja itkin. Katsoin maisemaa enkä olisi halunnut ikinä lähteä. Aika monta muistoa ja hetkeä siihen kotiin jäi. Niitä hetkiä jolloin itkin. Niitä hetkiä kun nauroin. Niitä hetkiä kun imetin. Ja niitä hetkiä kun katsoin ikkunasta ja pitelin sylissäni pientä nyyttiä.

Vaan kyllä me se koti myytiin. Luovutettiin uudelle asukkaalle samana päivänä kun saatiin rakennuttajalta infoa uudeta kodista. Samana päivänä kun innostuttiin keittiön tasoista ja vetimettömistä laatikoista. Kun pohdittiin kiertoilmauuneja ja pohjapiirroksen muutoksia. Niinpä vanha koti näytti juurikin siltä kun kävimme sen luovuttamassa, vanhalta. Ei ollut uudenkiiltäviä itse valittuja keittiöntasoja ja täydellistä vaaleaa parkettia. Oli edellisen omistajan valitsema liian tumma punertava laminaatti ja keittiö mistä ei nähnyt olohuoneeseen. Ja yhtäkkiä pystyin jättämään hyvästit menneelle, tapeteille joilla teimme kodista kodin, kiertoilmauunille ja puisille tasoille, upealle näkymälle ikkunoista ja arkkitehtuurille. Sillä mielessäni näin jo mihin olemme menossa.

Kaikenkaikkiaan viimeaikoina on tullut käytyä läpi aika paljon isoja tunteita. Ystävien saadessa lapsia olen käynyt uudelleen mielessäni läpi omiin raskauksiin, keskenmenoihin, synnytykseen ja lapsivuodeaikaan liittyviä hetkiä ja tunteita. Samalla parisuhde on ollut tässä pitkässä kriisissä nimeltä lapsiperheaika ja arjessa on tapahtunut aikalailla. En oikein ole ehtinyt jäädä käsittelemään mitään, niin hyvässä kuin pahassa. Aina välillä selaan puhelintani ja mietin olisiko siellä joku kenelle soittaa ja puhua.

Tällä hetkellä kaipaan kuuntelevia korvia ja halaavaa syliä. Auttavia käsiä ja korvissa humisevaa hiljaisuutta. Aikaa yksin ja yhdessä. Koen musertavana sen yksinäisyyden missä me lopulta eletään. Ilman läheistä auttavaa ja tukevaa perhettä ja sukua, ilman vuosikausien ystävyyssuhteita, muuttoapuja, heitä jotka järjestävät polttarit tai babyshowerit, heitä jotka kutsuvat luokseen ja heitä jotka auttavat arjessa. Onni on ne ystävät, tutut ja työkaverit keitä meillä on. Ilman heitä en tiedä miten päin olisin.

Niinpä keskityn siihen kuinka elämä menee eteenpäin. Päivistä ja viikoista selvitään. Töissä tulee onnistumisia ja kotona saan tytön laittamaan lapaset ilman kiukkua. Kuuntelen ja kerron, sanoitan tunteita ja annan turvaa, menen mukana leikkeihin ja höpötyksiin ja pidän poissa vaarojen teiltä. Kehitän ruokalistoja ja kauppalappuja, kirjaan menoja kalenteriin ja kahlaan syksyn lehdissä. Syksyn pimeys ja maahan tippuneet lehdet tulivat kuin yhdessä rysäyksessä muuton jälkeen, en kai ehtinyt huomata mitään ennen kuin päädyimme tänne. Laput silmillä arjessa.

Mutta onneksi, onneksi vuokrakodissa on oma sauna ja kaapissa viiniä!

Laatikoiden keskeltä vilkutellen,

<3 Eerika & Epeliina (huomenna 1v 10kk äiti ja tytär)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Terveisiä täältä hullunmyllystä! Blogit ovat jääneet taka-alalle muun elämän viedessä meitä ihan 6-0. Tyttö kasvaa ja on i-h-a-n-a <3 Rakas koti on myyty ja muutto häämöttää alle viikon päässä. Vuokrakoti löytyi onneksi läheltä nykyistä, joten tutut ulkoilumaastot, palvelut, työ- ja hoitomatkat sekä ystävät pysyvät seuraavan vuoden ajan. 

Hiljalleen alan uskomaan, että tavarat saadaan joskus pakattuakin, tänään taiottiin täyteen 20 lainalaatikkoa ja suurimmasta osasta vastasi mies. Tämän muuton suhteen taidankin ottaa vähän takapakkia ja antaa miehen hoitaa. Tällä hetkellä itseltäni ei juurikaan löydy paukkuja tähän enkä toisaalta haluaisi sitten yhtään muuttaakaan. Taidan siis suosiolla viedä tytön pois jaloista iltaisin lähipuistoon jotta mies saa rauhassa huhkia kaappeja tyhjäksi. En voi vieläkään uskoa, että tämä kaikki todellakin tapahtuu. Miten ihmeessä me ollaan voitu myydä meidän koti? Kuinka me voidaan lähteä näin ihanasta paikasta? 

Silti, elämä muuttuu halusi sitä tai ei. Ja tälläkin erää meillä on todella hyvä syy lähteä. Nimittäin aivan mahdoton kaipuu omaan oveen ja pieneen pihaan, rivitaloon siis. Olemme aivan älyttömän onnekkaita, että pystymme hankkimaan upouuden rivitalokodin omalla pikkupihalla yhdessä tasossa ja takapiha pientä metsälänttiä kohden. Vieressä on päiväkotia, leikkipuistoja ja ihanat lenkkeilyreitit. Edessä uuden unelmien kodin materiaalivalinnat ja pitkä lista muutostöitä jotka tekevät kodista juuri meidän kodin. Vaikka haaveita kohdin on tässä täydessä arjessa melko raskasta mennä, on tämä kaikki varmasti sen arvoista! Vuoden päästä pitäisi siis uuden kodin ovien avautua. Ja silloin meillä on melkein kolmevuotias tyttökin!

Tytsy on ehkä maailman ihanin - tai niinhän ne äidit kai aina sanovat omistaan. Meillä jutellaan ja lauleskellaan kokoajan, pussaillaan ja halitaan sekä keksitään aivan vallattoman mahtavia juttuja ja leikkejä. Jutustelu onnistuu muutaman sanan lauseilla ja uusia sanoja tulee jatkuvasti. Tosin raejuusto on kaisua ja suklaa on kuskaa, mutta toisaalta moni sana tulee ihanan kirkkaasti, kuten moimoi äiti! <3

Päiväkodissa menee aivan älyttömän hyvin. Tytsy on kiintynyt omaan hoitajaansa ja juoksee halimaan häntä kun isi vie (äidin viedessä suostuu vaihtamaan syliä halipusuhyökkäykseni jälkeen). Ruoka maistuu ja leikit sujuu. Kaikki aamuitkuisuus on myös kadonnut aikaa sitten. Nelipäiväinen viikko on ollut meille loistoratkaisu kun isi ja tytär saavat viettää kahdestaan kokonaisen päivän viikossa. Tyttö on kovin väsynyt jo tästä nelipäiväisestä viikosta joten saas nähdä miten me kaikki sopeudutaan kun joulukuussa siirrytään täyteen viikkoon. Kaipa siihenkin totutaan pikemmin kuin arvaammekaan.

Tukiverkoston ja läheisten apureiden puuttuessa olemme kehitelleen omia arjen helpottajia. Teemme viikon ruokalistan ja ruokatilauksen kerran viikossa, minkä haen alkuviikosta valmiiksi keräiltynä töiden jälkeen. Aivan uskomattoman helppoa ja säästää aikaa ja hermoja! Tarpeen mukaan nappaamme lähikaupasta jotain tuoretta viikolla.

Siivooja on jatkanut käyntejään kerran kuussa ja siinä välissä pikaimuroin varsi-imurilla ja siivoilemme sen mitä on tarpeen. Siivouspäivät ovat kuitenkin jääneet historiaan. Muuttosiivoukseenkin olemme pestanneet siivoojamme, helpottaa muuttoa huomattavasti kun ei tarvitse palata hinkkaamaan vanhaa kotia puhtaaksi! Lopulta näillä myös säästää rahaa, ruokaostostemme loppusumma on tipahtanut ja siivoojastakin saa hyvät verovähennykset.  

Hoitajan suhteen ei ole käynyt aivan niin hyvä tuuri. Tutun kautta löytyi kiva tyttö, mutta hän ei tunnu ehtivän meille silloin kun tarvetta olisi opinnoiltaan ja harrastuksiltaan. Haluaisin tytölle tutun hoitajan enkä aina vaihtuvaa, joten pitänee pistää taas puskaradiot laulamaan ja etsiä uusi hoitaja. Päästiinpä me silti tänä syksynä miehen kanssa brunssitreffeille, olipa aika mahtavaa! Jotkut käy kerran kuussa, toiset kerran vuodessa. Mutta yritetään parantaa tapamme..

Kaiken asuntorumban keskellä arki hoituu. Tehdään ruokaa, lenkitetään koirat, viedään tyttö ulos leikkimään, tyhjennetään ja täytetään astianpesukonetta ja pyöritetään pyykkejä. Käydään ristiäisissä, baby showereissa, nähdään ystäviä, käydään kirjatossa, harrastuksissa, fyssarilla ja etsitään uusia talvivaatteita. Soitetaan eläinlääkäriin, viedään autoa huoltoon, haetaan lisää hiuslakkaa, myydään ylimääräisiä kamojamme pois ja yritetään muistaa ostaa lahjat ennen erinäisiä juhlia. Kyllä te tiedätte, perussettiä ja hirveä määrä muistutuksia kalentereissa. 

Toisaalta on kyllä tosi ihanaa käydä välillä kodin ja työpaikan ulkopuolella. Lähteä tytön kanssa kaksin kirjastoon arki-iltana, palauttaa yhdessä kirjat automaattiin, leikkiä leluilla, selailla kirjoja, valita uudet kirjat lainattavaksi ja lainata ne yhdessä automaatilla. Kävellä käsi kädessä ja höpötellä hassuja. Tai mennä ystävän luokse leikkitreffeille, juoda teetä ja syödä herkkuja. Pidellä sylissä vastasyntynyttä vauvaa ja ihmetellä kuinka meidän parivuotiaat ovat jo niiiiiin isoja siihen pieneen kippuravarpaaseen verrattuna. 

Töissä olen saanut tehdä innostavia juttuja ja samalla myös skarpata aikalailla. Meillä on ollut monta isoa projektia päällä yhtä aikaa ja tekemistä riittää. Siinä kun lapsettomat saattavat jäädä vielä illalla tekemään, on minun lähdettävä jo kotiin. Itse vien tytön parina aamuna viikossa ja mies hoitaa muuten viennit ja haut. Näin ollen kiire ei ole aivan valtava töistä lähtiessä, mutta kotona toki odottaa mies, ihana tyttö ja koirat. Yritän siis päivisin keskittyä parhaani mukaan, jotta saisin aikani parhaiten hyödynnettyä silloin kun olen konttorilla.

Jännää kyllä kuinka nopeasti sitä on kotiutunut uuteen työpaikkaan ja saanut taas takaisin sitä ammatillista itsevarmuutta mitä minulta alussa puuttui. Olin aivan "apua, kotiäiti on nyt niin väärässä paikassa" enkä tajunnut miten minulla voisi olla jotain annettavaa. Kävi ilmi, että taidan olla aika hyvä siinä mitä teen eikä puolitoista vuotta kotona rapauttanutkaan osaamistani kun pieni ruostekerros vaan raaputeltiin päältä pois!

 

Välillä on kyllä ikävä aikaa kahdestaan tytön kanssa. Siitä saa hieman makua kun lähdemme kahdestaan liikenteeseen ja juoksemme vaunujen kera bussiin. Ajatella, vielä hetki sitten olin vapaa tekemään näin milloin vain. Ja toisaalta en sitten lainkaan vapaa samaan aikaan. Suosittelen kyllä lyhyttä viikkoa ihan kaikille töihin palaaville. Nelipäiväinen viikko ei ole yhtään niin raskas kuin viisipäiväinen ja siinä saa yhden ihanan spesiaalipäivän lapsensa kanssa vielä kaupan päälle! Toki oli loistavaa, että meillä myös isi saa kokea tämän, mutta kyllä minäkin olisin siitä voinut nauttia vielä vähän pidempäänkin kuin sen pari kuukautta. Kannattaa siis tutkia olisiko lyhennetty viikko mahdollinen töihin palatessa ja olisiko se sopiva ratkaisu juuri teille.

Sairastelujakin on ollut ilmassa, nyt päiväkodilla kiertää kuulemma entero-rokko mitä pelätään tässä muuton kynnyksellä koko perhe (sormet ristiin!). Itse olen selvinnyt koko syksystä vain yhdellä sairaslomapäivällä, mutta toisaalta olen ollut puolikuntoisena useita viikkoja. Mies ja tyttö ovat sen sijaan sairastelleet vähän enemmänkin, mutta saaneet suurimman osan sairaspäivistään osumaan pitkille viikonlopuille. Ihan tavallista flunssaa sentään onneksi, ei mitään sen vakavampaa. Vähän se vie kyllä voimia arjesta, terveenä elämä tuntuu vaan niin paljon paremmalle! (Siis tosi vahva suositus terveenä olemiselle täältä.)

Tässä vielä tuore kuva tytsystä auttamassa uusimman juuri nimen saaneen pienen serkun työntämisessä, vasemmalla on setä ja oikealla serkkupoika. Eilen siis käytiin ristiäisissä, olipa aikamoinen päivä! Katsokaa nyt miten iso tyttö meillä jo on, aivan mahtava pakkaus! Ollaan välillä mietitty onko meille vielä toiveissa lisää lapsia vaiko ei. Aika raskas matka kun on takana jotta saatiin tämä yksi ihana tänne luoksemme eikä pienen syntymänkään jälkeen niin kovin helppoa ole aina ollut. Siihen välillä herää kun näkee ystävien masu- ja vauvaelämää, kuinka rankkoja asioita sitä saikaan kokea matkan varrella. Käy uudelleen läpi keskenmenoja, loppuraskauden vaikeuksia, rankkaa synnytystään ja pitkää toipumista kun vierellä ystävät raskautuvat, synnyttävät ja toipuvat hyvin. Helppoahan siitä kaikesta ei saisi tekemälläkään, mutta ovat nämä kertomukset välillä kuin yö ja päivä.

Mies tuossa jo tokaisi, että kun meille sattui näin mahtava ja ihana tyttö, että uskaltaako sitä kokeilla onneaan toiseen kertaa, että ei meille vaan voi käydä niin hyvä säkä että saataisiin toinen yhtä ihana! Vakavammin puhuen en itse olisi vielä valmis siihen kaikkeen mitä jo kerran koin, vaikka kaikki voisi toki mennä tällä erää ihan hyvinkin. Silti onhan se aina aikamoinen ponnistus (ennen ja jälkeen ponnistuksen, if u hear me). Kyllä sen läpikäydäkseen pitää aikaansaada aikamoinen vauvakuume kerrassaan. Tällä hetkellä kuitenkin keskitymme tähän upeaan tyttöön, uuteen arkeen ja unelmiemme toteuttamiseen. Eikä pieni parisuhdeaikakaan olisi pahitteeksi!

Ja nyt se ruoka- ja kauppalista, iltapalaa, huomiset vaatteet ja vähän aikatauluttamista tulevalle viikolle. 

Hyvää uutta viikkoa ja hirmusti terveisiä kaikille lukijoille - aivan en ole teitä vielä unohtanut!

<3 Eerika & Epeliina (äiti ja tytär 1v 9kk)

Share
Ladataan...

Pages