Arm balance and mind balance

Bättre liv

Tänään oltiin todella lähellä tätä (Eka Pada Koundiyanasana) sekä myös tätä alla (Bhujapidasana). Vielä minusta kunnon joogi tulee! Joogafestival piti siis minut tänään rauhallisen kiireisenä ja pyhitän sille myös huomisen. Kävin kokeilemassa useita eri tunteja uusien ohjaajien kanssa ja huomenna olisi tiedossa vielä yksi joogatunti, mindfullnesia ja meditaatiota. En usko, että pystyn tällä kropalla tämän päiväisten kolmen treenitunnin jälkeen hikoilla joogamatolla kovinkaan paljoa, joten käyn yhden rauhallisemman tunnin ja keskityn sen jälkeen mielen hallintaan.

Aivan upea fiilis olla "kaltaistensa joukossa", löysin kivoja saleja ja joogalajeja mitä haluan päästä kokeilemaan. Ostin myös uuden elämäni joogamaton ja sille kassin mihin mahtuvat myös treenivaatteet ja tavarat. Rakkautta ensi silmäyksellä ja 40% pois normihinnoista. Elämäni joogamatto siinäkin mielessä, että sillä on elinikäinen takuu. Ei siis muuta kun joogaamaan! 

Onnistumisen ja ilon lisäksi saatiin tänään iloisia uutisia, mitkä toivat surun jälleen mieleemme. Miehestäni on tulossa setä ja appivanhemmista tulee ensimmäistä kertaa mummi ja pappa. Uutiset saimme facetime-puhelun välityksellä eli kasvot piti pitää hymyilevinä, vaikka mieli ja tunteet kävivätkin kierroksilla. Siellä on mummi heti innostunut tekemään villasukkia ja hössöttämään. Ei vaan voi olla ajattelematta, että sen piti olla me. Meidän ensimmäinen tai toinen pieni, alkuvuoden tai kesän lapsi. Ja jos/kun meillä vielä raskaus onnistuu, olemme ne jotka "sitten heti perässä" ovat lasta tekemässä kun kerran toisetkin. Vaikea fiilis kun tuntuu ettei tässä vaiheessa voi kertoa mikä meidän menneisyys on. Miten ollaan kaksi pientä elämänalkua menetetty. Että jos vasta sitten jos/kun voidaan omia iloisia uutisiamme kertoa, kerromme silloin myös meidän aiemmista rakkaista elämänaluista, toivotuista raskauksista jotka menivät kesken. Kumpa voisin sitten sanoa, että tämä on meidän kolmas raskautemme. Kumpa voisin tietää, että seuraavalla kerralla kaikki menee hyvin.

Pian kuitenkin on viimeisen verikokeen aika ja kuun lopulla gynekäynti, sitä ennen ehditään kuitenkin vielä jännätä miten tässä kierrossa kävi. Josko saisin jotain tukea ja apua seuraavaan alkavaan raskauteen. Uskon vahvasti, että sen aika on pian. Siihen asti yritän työstää mieleni ja kehoni kanssa. Itkeä kun itkettää, sanoa miltä tuntuu vaikka tunteet kuinka vääriltä tuntuisivatkaan. Jatkaa eteenpäin ja huomata vielä, ettei tämäkään uutinen tunnu enää niin pahalle. Sillä työkaverin raskaus tuntuu jo hyvältä eikä muistuta omista menetyksistä. Vielä pääsen tämänkin uutisen kanssa samalle tasolle. Onneksi elämä on kuitenkin iloa ja valoa täynnä, sekä tietenkin joogaa mikä on tuonut elämääni niin paljon. Sen kanssa jatkan ja elän toivossa pinkeävatsaisesta tulevaisuudesta.

Ihanaa viikonloppua ja rakkautta päiväänne <3 Eerika

Share

Kommentit

Katie
Aika kypsä äidiksi

Voih. :( Mä niin muistan, kun muiden raskausuutiset pilasivat aina vähintäänkin koko päivän - ja aina piti tietysti näyttää iloista naamaa. Meidän pahimpien pettymysten vuonna 18 kaveriani ja tuttavaani sai vauvan... 

Mutta kyllä se siitä! Toivon niin, että pystyt pian jo itsekin näkemään oman surusi ohi ja iloitsemaan tulevasta sukulaislapsesta. Kateus ja ikävä syövät niin paljon energiaa...

Mua ainakin helpotti saada kertoa tämän raskauden tultua julki, että oltiin pitkään yritetty ja monta pettymystä koettu - en halunnut ihmisten kuvittelevan, että me(kin) vain ykskaks yllättäen päätettiin "tehdä" lapsi ja kaikki meni tosi kepeän helposti. Jotenkin halusin korostaa tämän raskauden arvoa meille sillä, että muutkin tiesivät vaikeuksistamme.

Jännitän puolestanne kokeitten tuloksia. Peukkuja!!

Eerika
Bättre liv

Kiitos Katie :) Se tuntuu kieltämättä pahalta, ettemme ole voineet jakaa onneamme ja suruamme. Uskon myös että sitten lopulta helpottaa kun voi kertoa matkastaan. On vain ensiksi päästävä siihen pisteeseen että uusi pieni on turvallisesti kyydissä. Välillä mietin, että jos tämä alkaa tuntumaan todella pahalta, on meidän vaan pakko kertoa, oli miten oli. Katsotaan nyt miltä alkaa tuntumaan. Onneksi pystyimme miehen kanssa puhumaan asiasta ja hänellä oli niin samanlaiset tuntemukset kuin minulla, että oikein kipeää teki. Ihanaa olla kuitenkin yhdessä tässä, kävellä käsi kädessä eteenpäin.

Illalla kävin vielä koiran kanssa lenkillä, kuuntelin musiikkia kuulokkeista, itkin ja juoksin. Kohdallani sammuivat katuvalot ja katsoin tähtiin. Siellä ne vilkkuivat niin kirkkaina, ajattelin valonsäteiden tuovan viestiä meidän kahdelta pieneltä elämänalulta sekä myös viime vuonna menehtyneeltä ystävältä ja mummilta. Siellä ne katselevat meidän polkua ja minä sanoin niille kuinka minulla on ikävä. Sydämestä kouraisi kun muistin meidän pienet. Tähtitaivas toi kuitenkin voimia.

Yöllä näin unta, missä minulla oli vastasyntynyt poika, jota olin unohtanut ruokkia. Se oli ihan rimpula ja näytti jo ihan kalvakalta. Annoin sille rintaa, se tuntui oudolta ja mietinkin että tuleekohan sieltä mitään kun olen unohtanut kokonaan tämän imetyksen sen ensimmäisen sairaalassa kokeilun jälkeen. Että annoinkos sille edes ruokaa aamulla. Lasta maahan laskiessani sen pääkin kolahti. Mulla oli jotain ihan muuta just menossa enkä oikein osannut keskittyä lapseen ja pelkäsin että se vahingossa kuolee kun unohdan syöttää sitä ja kolistelen sitä ympäriinsä. Että jotain se pää ja sydän ihan selkeästi käsittelee kun näen näin kummallisia unia! 

Kävin tänään muuten viimeisissä verikokeissa, vielä 2,5 viikkoa gynelle pääsyyn ja tulosten kuulemiseen! Kyllä se tästä :)

AnLottanen

Jäin miettimään tuota kertomispuolta.. läheisiltä voi saada myös tukea, vaikka itse sainkin ensimmäisen keskenmenon jälkeen äidiltä kylmää vettä niskaan erinäisten vähemmän viisaiden kommenttien muodossa. Mutta ollaan molempien vanhemmille ja sisaruksille sekä joillekin hyville ystäville kerrottu kaikki keskenmenot ja alkamassa olevat lapsettomuushoidot kaikkine toiveineen ja riskeineen. Ettei tarvii sitten kummastella, mikä lapsessa/siskossa/miniässä/ystävässä on vikana, kun hormonihoidot alkaa. Niiden tuki on ollut ja on yksi hirmuisen tärkeä asia, ainakin minulle. (Siipallekin, vaikkei se sitä myönnä.) Antavat tilaa, eivät urki, elävät kuitenkin sydänverellään mukana tätä meidän matkaa kaikkineen.

Ja kun (siis KUN) meille se lapsi syntyy, niin se on seitsemäs. Ja se sanotaan kyllä sitten ääneenkin.

Voimia ja peukkuja.

Eerika
Bättre liv

AnLottanen: Niin.. jokaisen perhesuhteet on vähän erilaisia, meillä ei ehkä niin läheisiä olla ja henkilökohtaisista asioista puhuta, joten tästä puhuminen tuntuu vaikealta. Ei olla siis kerrottu kumpikaan perheillemme, mitä itse kerroin sitten jälkikäteen isosiskolleni jonka arvasin kärsivän lapsettomuudesta (tästä ei siis oltu koskana puhuttu). Tuntuu myös vaikealta kertoa toisille keskenmenoista heti iloisen vauvauutisen jälkeen :/ Mutta ehkä tosiaan päädytään kertomaan jo ennen kuin meillä onni käy kohdalle, jos asia tuntuu todella vaikealta itselle. Ehkä sitten ymmärtävät hieman paremmin meidän reaktioita ja että heidän onnensa tuo meille pintaan kaksi isoa surua.

Toivottavasti pääsen oikeasti vielä siihen tilanteeseen, että voidaan sanoa ihan julki iloinen uutinen ja että tämä olisi meidän kolmas pieni joka matkassa mukana kulkee. Toivottavasti ei tarvitsisi enää näin suurta surua kohdata ja pääsisimme pian iloitsemaan uudesta elämän alusta! Ei voi kuin toivoa, katsoa ja odottaa mitä elämä tuo tullessaan.

Paljon iloa ja voimia teille! <3 Eerika

Kommentoi