Askel tai loikka

Ladataan...
Bättre liv

Tänään koin olevani aivan eristyksissä maailmasta. Katsoin horisonttiin ja mietin, että siellä se on. Maailma joka sykkii, jossa ollaan yhdessä ja saadaan aikaiseksi. Olen ollut yksin kotona niin monta päivää. Istunut sohvalla ja katsonut surkeita leffoja sekä koukuttavia sarjoja. Jouduin pakottamaan itseni lähtemään koiran kanssa pihalle. Tiesin, että se oli vain tehtävä jotta näkisin olenko huomenna valmis astumaan maailmaan. Ulos astuessani tunsin oloni niin rumaksi, näin peilistä kasvoille valahtaneen etutukan, silmälasit pitkästä aikaa, meikkaamattomat väsyneet kasvot, roikkuvan hupparin venähtäneillä etutaskuilla sekä paria numeroa liian isot housut. Tunsin vastaantulijoiden katseen ihollani, olin aivan eri ihminen kuin se hyvän näköisenä reippaasti lenkille lähtevä ihminen joka vielä viikko sitten olin. Tukka ponnarilla, kasvoilla kevyt ehostus, piilarit silmissä, päällä istuvat urheiluvaatteet ja jaloissa keveä askel. 

Kadun päässä näin risteyksessä miehen, joka työnsi pyöräänsä. Hieman resuiset vaatteet ja muutama puuttuva hammas. Hän kysyi minulta kohteliaaseen tapaan kelloa suomeksi ja ruotsiksi, hieman hämmentyneenä vastasin, katsoin häntä ja hymyilin. Esille tuli useiden hampaiden puuttuvat paikat ja ystävällinen katse. Hänen kellostaan oli loppunut patteri, hän selitti ja kiitti suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi lähtiessään jatkamaan matkaansa ylämäkeen. Hymyilin itselleni, niin hauska mies. Ja halusi kysyä minulta kelloa vaikka näytin tältä ja olin oudosti sisäänpäin kääntyneellä fiiliksellä. Jatkoin matkaani ja vastaan tuli mies koiran kanssa, koirani haukahti ja pelkäsin lenkin menevän pyllylleen. Hetken päästä koirani aloitti ison hädän tekemisen nurmelle ja tajusin unohtaneeni kakkapussit kotiin. Kirosin. Seuraavan vastaantulevan koiran kohdalla osasin kuitenkin palkata koirani oikealla hetkellä ja mentiin hienosti ohi.

Nurmella kohtasimme ihanan pienen pentukoiran, koirani tuli hienosti pennun kanssa toimeen ja jäimme juttelemaan. Pian mukaan tuli toinenkin koira omistajineen ja kolmas. Yhtäkkiä huomasin olevani kolmen ihmisen ja heidän vapaana juoksevien koiriensa keskellä ja koirani tuli kaikkien kanssa toimeen. Itse olin hieman hölmistynyt koko tilanteesta ja hieman hidas flunssani kanssa. Mietin, että he eivät tiedä että olen yli kymmenen vuotta taistellut koirani rähjäämisongelmien kanssa ja pelännyt tuleeko se muiden koirien kanssa toimeen vai ei. Ja etteivät he tiedä, että olen yleensä ihan eri näköinen. Ei ketään kiinnostanut kysellä miksi näytän kuolleelta eikä minulla ole meikkiä, miksen ole laittanut tukkaani tai piilareita tänään. Kukaan ei ollut lähtenyt missikisoihin, vaan lenkille koiransa kanssa. Ja jokainen oli iloinen löytäessään koiralleen leikkiseuraa ja päästessään juttelemaan koirista. Hetken päästä jatkettiin meidän kaksitoistavuotiaan kanssa matkaa ja jätettiin nuoremmat vielä leikkimään. Mietin, että ehkä maailma yrittää sanoa minulle jotain. Maailmassa on paljon hyvyyttä. Maailmassa on paljon ystävällisiä ihmisiä, jotka eivät halua kilpailla kanssani tai arvostella minua tekemisieni kautta. Kuka tahansa kadulla vastaantuleva voi olla päiväsi ilonpilkahdus. Vaikka minulla ei ole juurikaan ystäviä juuri nyt, se ei tarkoita sitä ettenkö voisi olla ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Minun pitää vain olla auki elämälle.

Luin tänään muutaman ihanan blogimerkinnän jotka halusin jakaa. Virpi kirjoitti blogissaan Kiitos hyvää onnellisuudesta. Entä jos oraakkeli kertoisi sinulle tänään että "Et tule koskaan onnellisemmaksi kuin mitä voit olla jo tänään."? Katri kertoi samasta aiheesta Kutri.net blogissaan. Entä jos minulla on jo kaikki mitä tarvitaan onneen? Tarvitsisiko minun enää pinnistellä? Jo ajatuksen ääneen sanominen saa olon vapaaksi. Juuri nyt tunnen ahdistusta niin monesta asiasta mitä minun pitäisi tehdä ja kuinka en ole viikkoon edistänyt mitään, en opintojani, en fyysistä hyvinvointiani, en töitäni, en mitään. Mutta jos minulla olisi jo kaikki mitä onneen tarvitsen, tarvitsisiko minun saada asioita aikaiseksi tunteakseni hetkellistä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä omaan itseeni? Entä jos voisin olla tyytyväinen itseeni vaikka opintotehtävät ovatkin rästissä ja olen istunut sohvalla sairastamassa viikon? Kuulostaa pieneltä askelelta, mutta itselleni se olisi jättimäinen loikka.

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...