Dokkarisuositus: Vanhemmuus on rankkaa (Yle)

Ladataan...
Bättre liv

Tänään katsoin aamupäivällä Yleltä dokumentin Vanhemmuus on rankkaa (vain suorana, uusintana huomenna pe 13.3. klo 12.45) ennen kuin lähdimme taaperosirkukseen riekkumaan. Siinä tuli sellainen olo, että aaa, no ei ihmekään kun meillä on tällä hetkellä hieman rankkaa. Harmi, ettei ohjelmaa voi katsoa Yle Areenasta, sillä olisin ehdottomasti kaivannut vähän faktatarkistusta tämän postauksen tueksi. Mutta katsokaa tämä huomenna! Jotain tilastoja ja faktoja löytyy myös Tilastokeskuksen sivuilta: Kyllä se siitä - ajan myötä

Makoilin eilen väsyneenä olohuoneen matolla, allani tytön siihen roudaama tyynykasa. Niiden päälle oli aiemmin kaatuiltu ja kikateltu. Mies teki keittiössä ruokaa ja yritin katsoa tytön perään silmät kiinni. Havahduin kun mies pyysi minua syömään ja olin jo lähes unessa. Söin illallisen ja menin vällyjen alle, heräsin tytön iltapuurolle syömään puuroa itsekin, laitoin tytön unille ja menin takaisin nukkumaan. Olin vetänyt itseni hieman piippuun huolehtiessani koko sairastuvasta puolikuntoisena itsekin. Yöt kipeän lapsen kanssa ovat olleet myös kovin rikkonaisia enkä ollut saanut levätyksi. 

Ohjelma tuli siis täällä tosi tarpeeseen. Rankkaa tämä todellakin on, vaikka kovin alkumatkalla vielä ollaan!

Ohjelmassa esiteltyjen tutkimusten mukaan onnellisuus parisuhteissa laskee jyrkästi ensimmäisen lapsen synnyttyä. Ensimmäiset neljä vuotta ovat niitä rankimpia, mutta vasta seitsemän vuoden jälkeen onnellisuus alkaa todella nousta sieltä suosta mihin se vanhemmilla on uponnut. Eroluvutkin ovat pahimpia juuri pikkulapsiaikana. Iik!

Tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, että lapsettomat ovat onnellisempia kuin ne, joilla on lapsia. Onnellisuus näyttäisi karkaavan yhä kauemmaksi lapsiluvun kasvaessa. Kahden lapsen vanhemmat ovat onnettomampia kuin yhden, ja kolmen lapsen vanhemmat onnettomampia kuin kahden. Tämä negatiivinen yhteys lasten määrän ja onnellisuuden välillä pätee maasta toiseen.

Miksi ihmiset sitten jääräpäisesti hankkivat lapsia, vaikka niistä kokonaisuudessaan näyttäisi koituvan enemmän mielipahaa kuin -hyvää?

(Lähde: Tilastokeskus: Kyllä se siitä - ajan myötä)

Ohjelmassa haastateltiin pariskuntia aiheesta ja seurattiin perhe-elämää niin kolmen lapsen perheessä kuin esikoistaan odottaviakin. Saatoin huokaista helpotuksesta, emme ole ainoita joilla kahdenkeskeinen aika on kortilla (lue: silloin kun tyttö nukkuu), voimat lopussa ja hermot kireällä. Jotenkin arvelen, ettei tämä tästä kovinkaan paljon helpommaksi muutu kun palaan töihin ja päästään elämään todellisia ruuhkavuosia. Nytkin on tullut huomattua kuinka työhuolet tuppaavat kuormittavan työelämän pyörteissä heittelevää miestäni.

Vanhemmuus tuo kieltämättä haasteita ja huollettavaa elämän täydeltä. Lapsi on yllättänyt meidät lähinnä ihanuudellaan. Tähän jatkuvaan tauottomaan puurtamiseen ja huolenpitoon ei puolestaan olisi voinut millään valmistautua. Vanhemmuudesta kun ei saa lomaa. Tiesin meidän olevan hulluja kun saamme lapsen ilman turvaverkkoa ja huolehtivaa lähiperhettä, mutta huh miten raskasta tämä onkaan ollut. Vaikka aina ei siltä ulospäin vaikutakaan, aika monessa kodissa varmasti painitaan ihan samojen ongelmien kanssa kuin täälläkin. Ajasta ja rahasta on tiukkaa, mutta jotenkin pitäisi pyörittää kotia, löytää sopivat kurahousut kirpparilta, keksiä huomisen ruoka ja sovittava milloin kumpikin ehtisi harrastuksiinsa. 

Parisuhteelle suurimmat kompastuskivet ovat olleet tämä armoton väsymys ja riittämättömyys. Eihän se ei voi olla vaikuttamatta kommunikointiin ja yhteiseloon vaikka kuinka rakastetaan. Parisuhteen yhteisen ajan lisäksi tarvitaan myös sitä omaa aikaa, itselleni on ainakin todella vaikeaa keskittyä toiseen jos en ole saanut olla hetkeä itsekseni. Kun viettää päivät keskittyen tytön tarpeisiin, pitäisi saada hetki myös itselleen. Käymme kumpikin liikuntaharrastuksissa vähintään yhtenä iltana viikossa ja joissain omissa menoissa lähinnä viikonloppuisin. Yhteinen aika rajoittuu lähinnä tytön uniaikaan. Voin vaan kuvitella millaista on jos sitä rauhallista yhteistä aikaa ei ole vuosiin, nyt näin ollaan menty vasta reilu vuosi.

Mutta mitenkäs te olette kokeneet vanhemmuuden tuomat muutokset parisuhteeseen? Jaksatteko keskittyä toisiinne arjen pyörinnässä? Missä vaiheessa pyöritys helpottuu? Onko teillä kikkakolmosia arjen jaksamiseen?

Hieman väsysekavin fiiliksin,

Eerika

Share
Ladataan...

Kommentit

Torey
Näissä neliöissä

Vuoden mutsi-kirjat on ollu ihan loistavia. Raakoja totuuksia huumorilla höystettynä. 

"Kun lapsi täyttää 4-vuotta, sitten alkaa helpottaa. Paitsi, että silloin alotetaan uusi kierros." NO NII! Meiän neiti on sen 3,5v ja sitä on huomannut miten helpoksi se lapsen hoitaminen on muuttunut. Lapsi on vielä vanhemmista riippuvainen, tietysti. Mutta pukee itse, käy vessassa itse, syö itse jne. Ja nythän meille hetkenä minä hyvänsä syntyy uusi pikkanen. :D

 

Meillä lähinnä se yhteinen kahdenkeskinen aika on se mikä on todella vähäistä. Arki-iltoihinkaan sitä ei jää, koska mies ja lapsi menevät samaan aikaan nukkumaan. Mies kun lähtee töihin aamulla puoli viideltä. Muutaman kerran vuodessa olemme viikonlopun tai muutaman päivän sitten kaksin ja yleensä silloin nimenomaan ihan vaan ollaan ja nautitaan kun ei tarvitse tehdä mitään. :D

 

Välillä sitä on mietittykin, että mitäs sitten kun muksut on isoja ja ite jäädään eläkkeelle. Mitä kaikkea me tehdäänkään kahdestaan kun on vaan aikaa. :D

Eerika
Bättre liv

Hitsi, en olekaan lukenut sitä toista kirjaa, nyt olisi niin aika! Pieni tai iso ikäero, enpä tiedä kumpi on milloinkin helpompaa, mutta se tuppaa tulemaan minkä on tarkoituskin tulla :) Uskoisin, että on huomattavasti helpompaa elää vauva-arkea isomman omatoimisen lapsen kanssa kuin toisen vaippaikäisen, vaikka toisaalta lyhyellä ikäerolla lyökin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

Teilläkin on kyllä aikamoista rumbaa kun miehen työ syö yhteistä aikaa, onneksi on viikonloput! Ja teillä ilmeisesti on myös jonkinverran hoitoapuja mitä voi hyödyntää? Vaikka kävisi ihan kaksin syömässä tai kaupassa, ei sen aina tarvitse olla pidempi rupeama. 

Tsemppiä tosiaan toiselle kierrokselle, onneksi ne pienet sulattaa aina sydämen ja on niin ihania, ettei siinä ehdi kokoajan ajattelemaan arjen ajoittaista raskautta :)

Milka Rantamo
Olennaisuuksia

Meille on tulossa eka (ja varmaan ainoa) naappero kesällä. Katsoin ton saman dokkarin ja hetkittäin mietin, että ei perhana, what have we done?! 

Päälimmäinen tunne joka ohjelmasta jäi, oli nimenomaan se, et miks ihmiset tekee lapsia? Ja herranjumala miksi ainakaan enemmän kuin yhden?? Itse en ole koskaan halunnut isoa perhettä, ja lähipiirin kaksi- tai useampilapsisia perheitä tarkastelleena tuo fiilis on vain vahvistunut. Kyseinen ohjelma löi viimeisen naulan arkkuun.

Pienen valonpilkahduksen antoi se tosi sarkastinen ja äkkiväärä mies, joka kaiken vaahtoamisensa jälkeen lopuksi sanoi, että hän ei ole koskaan ollut niin onnellinen, kuin sinä päivänä kun hän sai saattaa tyttärensä ekaa päivää kouluun. Että jotain hyvää sentäs.

Täydellisen lannistumisen sijaan ehkä jopa sisuunnuin. Ajattelin, että ei! En aio olla seuraavaksi onnellinen vasta seitsemän vuoden päästä, vaan joka päivä jostain asiasta.

 

Eerika
Bättre liv

Hullujahan me kaikki ollaan, mutta jos saisin valita, niin mieluiten valitsisin juuri tällaisen hulluuden! Tänä päivänä juurikin tukiverkkojen puute ja vaatimus tehdä kaikki yhtä aikaa (uraa, osallistuvaa vanhemmuutta, upea parisuhde, matkoja, iso talo..) vievät voimia. Pitäisi pystyä laskemaan vaatimustasoa siellä sun täällä, sillä ihan kaikkeen sitä ei vaan voi riittää. Riittämättömyyden tunteen kanssa tässä onkin saanut painia enemmän kuin koskaan aiemmin. 

Mutta hei, ne onnen ja ilon tunteet mitkä lapsen kanssa saa myös kokea, ovat niin ainutlaatuisia, että onhan tämä matka saatava käydä läpi! Uskon myös, että kunhan tässä kasvaa vanhemmuuteen niin elo hiljalleen helpottuu. Itsellänikin nousee esiin pientä hulluutta, sillä jotenkin haluaisin vielä kokea tämän kaiken uudelleen toisen lapsen kanssa, usko tai älä! Mutten kyllä ainakaan ihan heti :D Ihanaa vauva-aikaa ja lapsiperhe-elämää, uskon että asenteella voi ratkaista jo paljon!

Vierailija (Ei varmistettu)

Moikka,
Olen lukenut blogiasi jo todella kauan. Muistan edelleen kipuilusi raskaaksitulemisen ja keskenmenojesi kanssa. Olin äärinmäisen onnellinen puolestasi, kun aloit odottaa tyttöä ja jännitin koko raskautesi ajan, meneehän kaikki hyvin ja voi sitä onnen määrää jonka koin kun tyttö lopulta syntyi. Blogistasi sai aikanaan kuvan, että lapsi on äärimmäisen toivottu ja odotettu. Mutta kysymykseni kuuluukin nyt, toiko lapsi onnen? Viittaan kysymykselläni sekä näihin onnellisuustilastoihin, että yleiseen tyytymättömyyteesi blogissa. Uskoisin, että olet vain ihastuttavan rehellinen siitä, miten rankkaa lapsen kanssa on. Luen aika paljon mammablogeja (varsinkin jos ajattelee että olen lapseton enkä edes suunnittele perheenlisäystä lähivuosina) ja useissa tämä rankkuusapekti tulee esille vain ajoittaisissa disclosure postauksissa ja sivulauseissa ja muuten kaikki on aina ihanaa ja täydellistä. Sinun tapauksessa taas tuntuu, että joka toinen päivä toivot olevasi taas lapseton ja joka toinen päivä taaperoarki on sitä ihanaa ja täydellistä elämää.

Siis, toivotko joskus, että olisit yhä lapseton, vai toiko lapsi onnen elämään?

Kysyn tätä täysin vilpittömästi, koska uskon sinun vastaavan rehellisesti.

Valoa ja iloa kevääseen koko perheelle

Eerika
Bättre liv

Olemme olleet mieheni kanssa erittäin onnellisia siitä, että saimme tämän lapsen. Hän tuo iloa ja onnea meille kyllä aivan valtavasti. Toisaalta en usko siihen, että kukaan muu voi tuoda itselle onnea, ei löytynyt kumppani tai syntynyt lapsi. Onni löytyy meistä sisältämme. Itselläni onkin oman itseni kanssa aikamoista matkaa käytävänäni ja tämä lapsiperhearki on kyllä aika raskasta tietyiltä osin. Uskoisin jaksavani paljon paremmin, jos meillä olisi apuja arjessa. Tukea perheeltä, joku joka auttaisi kun koko perhe on kipeänä, veisi koirat joskus ulos tai katsoisi tytön perään hetken, kuuntelisi huolet ja murheet, keittäisi kannullisen teetä ja antaisi halin. Meillä ei valitettavasti ole henkistä tai fyysistä tukea perheiltämme, mihin nojata ja koemmekin olevamme kovin yksin. Hengähdyshetket ovat siis aika lyhyitä, niitä sellaisia että toinen katsoo lasta kun toinen käy pari tuntia harrastuksessaan.

Olen myös brutaalin rehellinen siitä mitä tunnen ja koen. Taitaa myös olla niin, että tunnen ja koen voimakkaammin kuin suurin osa kanssaihmisistä, iloitsen isommin, suren syvemmin, väsyn herkemmin ja olen vahvemmin täynnä virtaa ja intoa. Analysoin tunteitani ja ajatuksiani ja keskustelen siitä mitä ne milloinkin saattavat minulle viestiä. Ehkä tätä voi hieman avata jos kerron olevani erityisherkkä, elämyshakuinen ja ulospäinsuuntautunut sellainne, mutta tunne- ja aistiherkkä kuitenkin (tässä hyvä esite aiheesta). Elämä ei ole joko-tai vaan sekä-että. Vauvavuosi oli yksi onnellisimmista ja rankimmista, nautin joka hetkestä tytön kanssa ja toisaalta en meinaa jaksaa ainaista huolehtimista. Haluaisin jo kovasti mennä töihin, olla aikuisten maailmassa ja irroittautua jatkuvasta huolehtimisesta. Toisaalta en millään haluaisi olla erossa tytöstä ja siitä kaikesta ihanasta mitä voimme yhdessä tehdä, oppia ja kokea. 

Eli ei, en toivoisi olevani lapseton, mutta toivoisin parempaa tukiverkkoa ympärillemme :) Aivan rehellisesti voin toivottaa ensimmäistä lastaan odottaville paljon onnea, se oman vauvan nuuhkuttaminen, hoivaaminen, häneen tutustuminen ja kasvun seuraaminen on vaan jotain niin maagisen ihmeellistä, ettei sitä voi oikein mitenkään kuvata!

Ihanaa kevättä myös sinulle <3

MaikuK (Ei varmistettu)

Lapsi toi mukanaan paljon onnea mutta myös stressiä, kiirettä, riittämättömyyden tunnetta, väsymystä, riitelyä ja turhautumista. Olen yllättynyt kuinka rankkaa tämä onkin! Silti tiesin aina haluavani äidiksi ja se on yhä asia, jota vaalin enemmän kuin mitään muuta. Meillä on nyt tulossa toinen (ikäeroa tulee 1 v 9 kk) ja mietin päivittäin olemmeko hulluja. Mieheni on paljon työmatkoilla ja välillä koen olevani äärorajoillani. Olen raskaana väsynyt ja huonovointinen ja esikoisemme nukkuu huonosti. Mutta niin kuin eräs ystäväni sanoi, äitiys ei ole rationaalista vaan tunneasia.

Tämä oli hyvä kirjoitus, kiitos siitä!

Eerika
Bättre liv

Kyllä, juurikin tuota kaikkea vanhemmuus toi, vaikka kuinka ihana lapsi onkin! Hullun hommaahan tämä tosiaan on, mutta toisaalta niin ihmeellistä. Kyllä se sydän tietää mitä se haluaa ja joskus se haluaa lapsen <3 Toivottavasti saatte tukea niin että jaksatte muuttuvassa arjessa, varmastikin raskausaika taaperon kanssa vie jo voimia. Kun jaksaa paremmin, jaksaa myös olla onnellinen näiden pienten kanssa! Onnea ja tsemppiä <3

I feel you ! (Ei varmistettu)

Hassua, sain oman tyttäreni kuukausi ennen kuin sinä omasi. Siitä asti olen seurannut blogiasi satunnaisesti. Mutta aina, kun olen sen avannut, huomaan, että painit samojen asioiden äärellä kuin minä. Ollaan tavallaan käyty yhdessä läpi ei niin onnistunut synnytyskokemus, eka kesä (ihana!) jne.Ja nyt tämä. Vanhemmuudesta ei tosiaan saa lomaa. Parisuhde natisee. Ei ole aikaa omille ajatuksille. Kaikki päivät ovat samanlaisia. Aamupuuro, iltapuuro, nuku, herää... Kääk! Ikävät asiat nousee väsyneenä pinnalle, mutta muistetaan, että mikään ei ole niin ihana kuin harvahampainen hymynaama! Aurinkoa päiviisi!

Eerika
Bättre liv

Voi että, ehkä tämä vanhemmuus on matka minkä aikana on vaan käytävä nämä kaikki tunteet, ajatukset ja kokemukset läpi. On vaan kasvettava, käytävä läpi ne omat lapsuudentraumat ja äitisuhde (tässä kohtaa itselläni on aika iso kakku läpikäytävänä..), myllerrettävä parisuhdetta ja pohdittava vielä vähän kuka on ja mitä elämässä haluaa. Nautin hetkistä tyttömme kanssa joka päivä, myös niinä päivinä kun itken väsymystä ja ties mitä. Hän on jotain niin ihmeellistä, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Vielä kun osaisin olla jotenkin itsenikin kanssa! Tsemppiä sinne, kevät tulee onneksi jo kohisten :) Ja kiva kun luet ja kommentoit!

Karuselli

Kyllä. Lasten myötä meidän parisuhteemme on muuttunut paljon. Toisaalta en tiedä, olisimmeko ylipäänsä enää yhdessä, jos lapsia ei olisi. Lapset myös sitovat meitä tiiviimmin yhteen, auttavat setvimään ristiriitoja ja kannustavat yrittämään sellaisellakin hetkellä, kun muuten jo tulisi lähdettyä eri suuntiin.

Kyllä elämä ja vanhempienkin yhteiselo tietyllä tavalla helpottaa, kun lapset alkavat olla jo isompia ja omatoimisempia. Ja kun yöt pääsääntöisesti nukutaan. Useimmat löytävät siinä vaiheessa uuden yhteyden ja liekin myös parisuhteeseensa.

Itse en oikein osaa tällä hetkellä sanoa, miten meille käy. Oikeastaan suurin osa blogistani käsittelee juuri tätä aihetta... Harmi, että missasin tuon dokumentin.

Eerika
Bättre liv

Miten olenkin missannut blogisi seuraamisen, olen tainnut siellä joskus koukata, mutta nyt pääsit ansaitusti seurattujen listalle :) Pitäisi kai muistaa, että vanhempien keskinäinen suhde on lasten koti ja pitää siitä huolta. Helpommin sanottu kuin tehty kaikkien kiireiden, paineiden ja muutosten keskellä. Välillä kyllä mietin, että hajoaisiko tämä pakka ihan täysin jos saisimme joskus toisen lapsen? Sen verran kuitenkin itseäni tunnen, ettei sen aika ole ihan vielä. Vähän omaa elämää, työelämää, päiväkotielämää ja henkistä kasvamista tähän väliin kuitenkin, kiitos! :) Ihanaa kevättä sinne!

Karuselli

Samoin sulle! Täällä ollaan ja seuraillaan. :-)

Kommentoi

Ladataan...