Elämää vai kiiltokuvaelämää?

Bättre liv

Asiat ympärilläni muistuttavat minua siitä kaikesta mitä päässä on pyörinyt jo pitkään. Mikä on vain sitä mitä muka pitäisi tehdä ja mikä aitoa elämää? Mikä ajatus, teko, asenne ja tapa on minua ja mikä vain luuloa siitä miten asioiden kuuluisi olla? 

Entä jos tarkasti harkitun sisustuksen, itse tehdyn lasagnen ja upeiden lomamatkojen takana ei olekaan sitä rakkautta ja onnea mitä se ulkopuoliselle kuvastaa? Entä jos on keskitytty rakentamaan kotia tyhjyyden ympärille pelkistä ulkoisista asioista? Mitä väliä on sillä, että menettää sen täydelliseltä tuntuneen rakenteilla olevan asunnon, mistä ei olisi kotia tullut ehkä koskaan?

Mitä pitää tehdä, miten saa elää, mikä on hyväksyttyä, mitä saan tehdä ja mitä en?

En ainakaan saa sanoa että stop. Nyt loppui tämä leikki. Nyt haluan jotain aitoa ja oikeaa.

Nyt sanon, että on parempi hypätä, erota, pistää kaikkien elämät uusiksi ja antaa itselleen ja muille mahdollisuus onneen, tasapainoiseen aitoon elämään ja rakkauteen. Nyt sanon, että kaikille on parempi juosta monen kodin väliä ja olla nahistelematta päivittäin. Että tytön on parempi ikävöidä aina jompaakumpaa vanhempaansa kuin elää jatkuvasti kireässä ilmapiirissä missä lasta, kotia ja koiria hoidetaan "läpsystä vaihto"-periaatteella ja ollaan onnellisia vain kodin ulkopuolella jos silloinkaan.

Nyt sanon, että maksetaan mieluummin kumpikin kolmiosta vuokraa kuin yhdessä isoa lainaa pois. Ei enää jaeta lapsiperheen arkea samalla kinastellen ja käsittäen toisiamme väärin. Sumplitaan mieluummin kalentereita vaihdellen lapsen, koirien ja auton huoltajuutta niin ettei kukaan pysy kärryillä siitä missä kukakin milloinkin majailee. Kauhistellaan kuinka tässä elämäntilanteessa ei noin vaan erota, sitä ollaan silti lähes päivittäin jossain tekemisissä ja mietitään tulevaa avioerohakemusta ja lastenvalvojan tapaamista huoltajuussopimuksineen. Pidetään ystävyys ja unohdetaan ristiriidat vanhemmuuden tähden.

Nyt sanon, että haluan elää. Sillä minä en jaksa elää enää kiiltokuvaelämää. Tästä lähtien kaiken on oltava brutaalin aitoa, niin ilon, surun kuin rakkaudenkin. 

Ja tiedättekös. Löysin sen. Rakkauden. Se oli yhtäkkiä edessäni, ympärilläni ja minussa. Vahvan yhteyden, sydänjuuria myöten tuntuvan rakkauden. Sen tunteen kuin sielut ja sydämet olisivat olleet yhdessä aina ja me vaan löysimme toisemme juuri nyt tässä maailmassa. Sellaisen millaista en uskonut olevan olemassakaan. Ja kun kaksi tuntee näin, ei sydän anna vaihtoehtoja. Se sanoo, että hyppää. Se sanoo, että mene eteenpäin. Sillä tulevaisuus ei ole koskaan varma. Meillä on vain tämä hetki. Vain tämä yksi elämä. Eikä mikään sitoutuminen kerro mitään tulevasta. 

Ne sanoo, että mitä? Ja sitten ne sanoo, että onneksi olkoon kai! Ystävät, tutut, perheenjäsenet.

Minä sanon, että kaikki on hyvin. Että tulevan ex-mieheni kanssa kaikki on hyvin. Hän sanoo, että mene ja seurustele, en ole mustasukkainen, ehkä enintään kateellinen sillä haluaisin itsekin kokea samanlaisen yhteyden vielä. Ja nyt siihen on mahdollisuus kun me irroitimme kahleet. Hän sanoo, että tärkeintä on että minä ja lapsi olemme onnellisia. Että annamme lapselle kaksi onnellista kotia ja useita turvallisia aikuisia. 

Ja minä olen iloinen ja surullinen. Itken ja nauran. Elän täysillä ja rakastan. Olen väsynyt ja energinen. 

Sillä elämä on tässä ja nyt. Kaikki on hyvin. Kaikki on mahdollista.

Olen aidosti läsnä. Rakastan. Elän.

<3 Eerika

 

Kuvat: ensimmäinen kuvakaappaus Pinterest-tililtäni, upotetut videot Youtube.

Share

Kommentoi