Epäonnistumisen peikko ja meren tyyneys

Ladataan...
Bättre liv

Huomenna on jälkitarkastus, ihanaa tietää missä mennään ja saada varmistus, että kaikki on hyvin. Olo on fyysisesti jo hyvä, kipuja ei ole enää ollut ja vuodotkin ovat juuri loppuneet. Voisin vaikka mennä saunaan ja uimaan! Koko tätä shokkia, surua ja pettymystä on vaikeaa kuvailla. Se ei ole vain ajatuksia. Se on se outo olo, kuin olisit yhtäkkiä tipahtanut. Välillä et ajattele mitään, tai mietit kuinka syksyllä kokeillaan uudelleen. Välillä et kuitenkaan pysty edes katsomaan elämää eteenpäin vaan yrität päästä yli tästä päivästä ja toivot huomisesta helpompaa. Menetys ei tunnu enää niinkuin aluksi. Silloin mieli jatkoi vielä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja oli joka kerta vaikeaa ymmärtää ettei pientä enää ollut. Muistit vielä, miltä tuntui kantaa pientä sisälläsi, tunsit eron, kokeilit vatsaa kädelläsi. Nyt alan pelätä, jaksaisinko seuraavaa raskautta, entä jos suru, pelko, huoli ja hormonit sekoittavat mieleni? Toisaalta alan toivoa kesävauvaa, toisaalta mietin, pitäisikö minun vain odottaa vielä. Eihän tässä tietenkään ole mitään järkeä. Ja eihän suurinta osaa ajatuksistani pitäisi ajatella. Mutta ei omia ajatuksia ja tunteita pidä mielestäni heti itseltään kieltääkään. Niitä voi tarkastella ja miettiä, mistä ne kertovat. 

Useat ajatukseni kertovat pelostani jäädä muiden armoille. Pitäisikö joku minusta huolta? Pitääkö mieheni minusta huolta? Entä terveydenhoidon henkilökunta? Olen hyvin itsenäinen ihminen, sellainen joka kyllä pärjää ihan itse. Pyydän apua kun sitä tarvitsen, mutten jätä itseäni muiden armoille. Kaikki juontaa lapsuudestani, jolloin lähellä ei ollut luotettavia aikuisia ja parhaiten pärjäsi pitämällä huolen itsestään ja muista pienestä pitäen. Opin tapani pärjätä kotona ja koulussa, missä minua jonkin verran kiusattiin ja jätettiin pois porukasta. Pitkään pelkäsin yrittää tosissaan, koska pelkäsin niin paljon epäonnistumista. Lopulta huomasin, että pystyn tähän ja päätin vain voittaa pelkoni joka kerta. Epäonnistumisen pelko ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, se vain näyttää vähän pienemmältä, koska olen tottunut voittamaan sen. Jossain vaiheessa tunsin jopa uupuvani, sillä halusin tehdä täysillä opintoni, luottamustoimen, työni, koiran kanssa harrastamisen sekä omat harrastukseni. Vain erittäin hyvä oli riittävän hyvä, en pystynyt tekemään mitään aloittamaani vasemmalla kädellä. 

Opintojen jälkeen muutettuamme sain hieman hengähdettyä, yritin keskittyä olennaiseen ja miettiä pidempään ennen kuin aloitan innoissani kaiken maailman projekteja. Hiljalleen olen alkanut tekemään taas vähän enemmän kuin tarvitsisi, aina on jotain yhdistyshommaa ja työn ohessa opiskelua menossa. Aina takaraivossa kolkuttaa, että pitäisi tehdä hommia. Nytkin teen opintoja, joiden rästityöt kolkuttavat. Keväällä pitäisi saada paperit ulos ja tehtävää vielä riittää. Luottamustoimen aion tosin jättää vuodenvaihteessa, tuli masuasukkia tai ei. Ehkä aikaa ja energiaa jäisi enemmän niin liikunnalle kuin suhteellekin. Nyt olen opetellut vain olemaan, olemaan hieman rikki ja vaatimaan itseltäni vähemmän. Sitä kai pitäisi raskauden aikanakin oppia ihan äitiyttä varten. Ymmärtämään, että kyllä tämä tästä vähemmälläkin menee. Aina ei tarvitse yrittää ihan niin paljoa. 

Kävin ihanalla pyöräilyretkellä pitkin merenrantoja, heti sen jälkeen kun olin ottanut nokoset tuhisevan koiran vieressä ja tehnyt miehen kanssa yhdessä ruokaa. Näin raskaana olevaa ystävääni ja syötiin jäätelöt. Istuttiin kunnes tuli kylmä ja saatoin hänet kotiin. Niin ihana ranta, niin ihania unelmia. Uusi talo, auton vaihto, laattojen valintaa kylppäriin, sopivan keittiönpöydän metsästystä, pieni tulossa kotiin hieman ennen muuttoa. Sanoin, ettei minua häiritse, että haluan puhua vauvoista. Ikävöin puhumista vauvoista ja kaikesta söpöstä mitä voi ostaa. En itseasiassa tuntenut oloani tukalaksi, kuin puhuessani surustani. Tuntui typerälle, etten kai jotenkin ollut vielä päässyt tästä yli. Hän sanoi, ettei tämä mitään tarkoita, ei tarkoita sitä etteikö minun pitäisi nyt saada lasta. Olin epäröinyt koko hommaa, ettei vaan joku yrittäisi sanoa minulle että odota vielä. Jotenkin keskenmenon jälkeen kuullut raskausuutiset tuntuvat pahemmille, kuin ne joista jo tiesin. Olen toki onnellinen heidänkin puolestaan, mutta jotenkin hieman kirpaisee. Olen kuitenkin enemmän kuin onnellinen, että ystäväni saavat pienen. Ja muistakin, joilla laskettu aika alkaa olemaan käsillä. He antavat toivoa minulle siitä, että kaikki voi todella mennä aivan hyvin.

Share
Ladataan...

Kommentit

pienisisko
Spin off

Heippa!

Toista on niin kovin vaikea lohduttaa asioissa joista itse tiedä yhtään mitään. Mutta möläytän kuitenkin tylsän ja typerän faktan, joka oli jossain vanhassa Olivia-lehdessä keskenmenoja käsittelevässä jutussa. Ja se meni niin, että 86% jopa kolmekin keskenmenoa saaneista naisista saavat vielä lapsen ihan luonnonteitse. Ehkä oletkin jo lukenut jutun, mutta mainitsen kuitenkin. (Se oli muuten minusta oikein hyvin ja rehellisesti kirjoitettu juttu, taisi olla ehkä helmikuun lehti).

Tämä siis noin niinkuin fyysisesti  mukamas saattaisi rohkaista. Henkinen puoli on se, mistä vain ja ainoastaan sinä tiedät ja ymmärrät :)

Aurinkoa ja pyöräilykelejä elokuuhusi!

Kommentoi

Ladataan...