Fyssariryhmä ja vieläkin pelkoja

Ladataan...
Bättre liv

Hupsanhei ja blogipostaus. Ajatuksia on niin paljon, mutta ne ovat kuitenkin niin sumussa etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Ensinnäkin lepoloma on mitä ilmeisemmin tullut tarpeeseen, koen aivan aitoja energisiä hetkiä, tosin aina välillä nokoset ovat vieläkin poikaa. Silti olo alkaa olemaan jo ihmismäinen eivätkä kaikki sanatkaan ole enää aivoista kadoksissa! Lepottelun lomassa olen ehtinyt käydä fyssarilla (oi kiitos!), hieman ulkosalla, saada yövieraita sekä käynyt raskausajan fyssariryhmässä. Heräsin siis tänä aamuna kuin työaamuna konsanaan ehtiäkseni tuohon fyssarin vetämään ryhmäneuvontaan. Olin jotenkin ajatellut, että olisi superkiva olla ensi kertaa muiden raskaana olevien kanssa, saada vinkkejä kropan huoltoon ja jakaa kokemuksia. Mutta katinkontit. Sinä kahden tunnin aikana opin lähinnä nolostumaan näyttämättä sitä kasvoiltani sekä istumaan lattialla tuhannessa erilaisessa jossain vaiheessa tukalaksi muuttuvassa asennossa. Note to self: jos olet joogannut, harrastanut pilatesta ja bodybalancea vuosikausia, saatat ihan itse tietää missä syvät vatsalihaksesi sijaitsevat ja kuinka niitä käytetään. Note to self 2: älä ikinä ole sellaisen ihmisen seurassa, joka toistaa sanoja "pissat tulee housuun" ja "tena-äiti". 

Ehkäpä tästä setistä oli jollekin jotain hyötyä, epäilenpä että kuitenkin ryhmästämme aika harvalle. Useimmilla oli aktiivista liikkumista taustalla ja juu kyllä, siellä ryhmäliikuntatunnilla työskennellään nykyään mitä useammin myös syvien vatsalihasten kanssa. Jotain faktaa kuitenkin tuli siitä miten paljon painoa syville vatsalihaksille tulee kannettavaksi raskauden aikana eli ei ihmekään jos paikat vähän löystyy. Ihan selkeitä vastauksia ei saatu siihen, mitä liikuntaa kannattaa tehdä ja missä vaiheessa. Itseäni vieläkin pelottaa keskenmenon mahdollisuus ja myös siksi pelkään lähteä joogatunnille. Väsymys on toki estänyt lähdön tähän asti. Session aikana joissain asennoissa huomasin tuntemuksia nivusissa ja heti alkoi pelottamaan. Ja niin se vaan on, kaikki tuntemukset vatsan seudulla muistuttavat keskenmenoistani - niinpä pelkään niin liitoskipuja kuin vatsanpurujakin. Tekee mieli vain maata ja toivoa että pieni pysyisi sisällä. Mutta eihän se tietenkään niin mene. Tiedän ihan itsekin, että jooga tekee minulle älyttömän hyvää ja äitiysjooga olisi hyvä aloittaa nyt kesällä. Jos olo olisi siellä hyvä, voisin ihan hyvin käydä muillakin ohjatuilla joogatunneilla kunhan kerron raskaudestani ohjaajalle. Mutta silti, apua!

Kuvateknisesti saatu masu näyttämään siltä minkä kokoiselta se itsestäni juuri nyt tuntuu.

Huomaan olevani jotenkin enemmän ja enemmän hämilläni ja peloissani nyt alkuraskauden ollessa takana ja hyvien uutisten tultua taloon. Maha on alkanut kasvaa enkä tajua miksi se kasvaa näin mahdotonta vauhtia. Mielessäni pyörii teenkö jotain väärin kun monilla masu pysyy piilossa loppumetreille asti. Syönkö jotain väärin, pitikö juoda sitä vichyä jos se turvottaa? Toisaalta jano on varsinkin näillä helteillä jatkuvaa joten pelkän veden lisäksi on juotava myös kivennäisvesiä. Ja niin, tiedänhän ihan hyvin itsekin että jokaisella kohtu kasvaa vähän eri suuntaan, jollain se piilottelee selässä ties mihin asti ja toisilla se nousee samantein eteenpäin. Ja jotkut (kuten minä) sattuu myös olemaan niin pieniä ja lyhytselkäisiä ettei tuolla keskivartalossa taida olla ylimääräistä tilaa vaan kaikki muu puristuu kohdun tieltä ylöspäin ja tämä koko setti aiheuttaa tämän alkavan raskausmasun. Miksi silti mietin miten tämä masu voi olla jo tällainen pallukka näillä viikoilla? Miksi silti syytän itseäni siitä että tämä alkaa jo näkymään?

Jostain syystä en vieläkään uskalla todeta että meille on tulossa oikeasti lapsi. En pysty kertomaan työporukalle. En yhdellekään ihmiselle lisää jotka eivät jo tiedä. Pelkään vieläkin että jotain käy ja tässä minä vaan odotan että tulisi jo edes se neuvola ja pääsisin juttelemaan tästä kaikesta. Ja se rakenneultra! Haluaisin puhua siitä miten masu kasvaa ja miltä tämä raskaus nyt oikeasti näyttää. Haluaisin vaan että joku tulisi ja sanoisi, että tämä raskaus tulee menemään oikein hyvin, pienellä ei ole mitään rakenteellista vikaa, se ei kuole kohtuun, se ei kuole synnytyksessä eikä se kuole synnytyksen jälkeen johonkin harvinaislaatuiseen sairauteen vaan kaikki tulee menemään oikein hyvin. Mutta kuka voisi luvata minulle tämän? Eihän sellaista voi luvata tai sellaista lupausta edes uskoa kukaan. Kun mikään ei ole varmaa, pitäisi vaan luottaa. Mutta mihin viilipyttymäisyyteni katosi kun siirryttiin toiselle kolmannekselle ja tästä piti tulla vihdoin "oikea raskaus"? Miksi pääni ei vieläkään suostu uskomaan sitä? Jotenkin huomaan olevani kateellinen niille muille odottaville äideille joiden raskaus on "oikea" kun en vaan tajua että ihan samalla tavalla se on tämäkin! Hei haloooooooooooo.

Katsoin eilen iltapäivänokostelun lomassa kaksi jaksoa Avan Erilaiset äidit -sarjaa Katsomosta. Olin jotenkin ajatellut, että se on ihan hömppää, mutta sehän oli ihan asiaa. Erityisesti samaistuin jakson 6 Melindaan ja Teemuun, vaikka meidän tarina onkin aivan erilainen. Heillä oli takana pitkä lapsettomuus ja lapsettomuushoidot minkä seurauksena raskaus saikin aikansa. Silti pelot tuntuivat tutulta ja se outo tunne että onko tämä todellistakaan ja miten tästä raskaudesta iloitaan? Pettymysten jälkeen kun on vaikea antaa itselleen lupa aidosti iloita. Toki olen onnellinen pienestä, mutta silti tunnun vieläkin varautuvan siihen pahimpaan. Kuinka siinä voisi täysillä iloitakaan? Taitaisi olla hyvä katsoa pari jaksoa lisää ja saada pieni pää pyörittämään näitä asioita jotta ne hiljalleen ratkoutuisivat. Toivoisin vaan että voisin olla avoimesti iloinen, ostella potkupukuja ja tumppuja, odottaa meidän pientä tänne saapuvaksi. Vielä en aivan uskalla.

Ja huomenna taas töihin, katsotaan huomaako siellä kukaan kumpuani vai vieläkö voin olla asian kanssa vain pääni sisällä.. missä on muuten miljoona muutakin jutun aihetta nyt kun pää on saanut levätä joten niitä tippuu tänne hiljakseen nyt kun pahimmat traumat on purettu ;)

Tästä huolimatta ihanaa torstaita, me voidaan täällä hyvin ja pohditaan mitä illalla syötäisiin! <3 Eerika & Epeli Eevertti (rv 14+3)

Share
Ladataan...

Kommentit

Maisofia (Ei varmistettu)

Pelkoa ei voi järjellä selittää :(. Minulla ei ole edes takana yhtään keskenmenoa ja raskaus alkoi hups noin vain helposti, ja kaikki on mennyt hyvin tähän asti (21+4). Mutta kun SILTI PELOTTAA. Aina ultran lähestyessä olen yhtä aikaa iloinen ja kauhuissani. Olisi kai ihanaa nauttia, multa kysytään oonko iloinen asiasta. Näytän kai siltä etten vieläkään uskoisi koko asiaa itsekään, vaikka törmäilen mahan kanssa oviin, äitiyslomasta on jo sovittu, tunnen jopa liikeket jne jne jne. Miten voikin olla, että itse uskoo asiaa kaikkein vähiten?
Tsemppiä, uskoa, voimaa. Mä uskon ja toivon että teilläkin kaikki hyvin.

Eerika
Bättre liv

Ihana kuulla etten ole ainoa joka vielä pelkää! Kai sitä alkaa äidiksi valmistautumaan kun huolehtii :) Onneksi en toki kokoaikaa ole keskittymässä pelkoon ja olenkin tässä ajatellut tehdä niinkuin yleensä teen kuin pelottaa. Suoraan päin vaan! Eli pelosta huolimatta tai sen takia pitänee vaan uskaltaa puhua asiasta ilolla, jakaa ilouutinen ja alkaa valmistautumaan pienen tuloon ilolla. Lomalla voin ihan hyvin jo lähteä vaunukaupoille "potkimaan renkaita" jotta päätös alkaisi muhimaan päässä ja voisin kierrellä kirppareita lastenvaatteiden toivossa. Josko sitten rakenneultran jälkeen uskaltautuisi aloittaa valmistautumisen ihan kunnolla? Ja kiitos, tänään olo on jo paljon parempi :) Tsemppiä myös sinne, toivottavasti se raskauden ilo pilkahtelee!

 

Kunpa voisikin vain sanoa "älä turhaan pelkää". Mutta ei voi, sillä eivät ne pelot mihinkään lähde, olivat ne sitten kuinka järkiperäisiä tai eivät. Itseäni pelottaa edelleen (rv 24+4), että vauva yhtäkkiä lähtee kohdusta pois, ja pitkään on kestänyt, että uskaltaa nauttia raskaudesta. En voi kuvitellakaan kuinka paljon suurempia tunteita sinä käyt läpi, kun on kuitenkin vaikeita hetkiä takana. Muuta en osaa sanoa kuin yritä elää päivä kerrallaan ja yllättävän pian pienen liikkeet alkavat tuntumaan. Se keventää mieltä :) Ja masustakaan ei varmasti kannata olla huolissaan, jokaisella kasvaa niin eri tahtiin riippuen kohdusta ja ruumiinrakenteesta :)

Eerika
Bättre liv

Alan hiljalleen uskomaan, että se masu nyt vaan alkaa hiljalleen näkymään sieltä ja alkaa olemaan aika "tulla ulos kaapista" töissäkin. Joillain näkyy ennemmin ja toisilla myöhemmin, saisi kai tämän jotenkin peitettyä ja kuka tästä nyt töksäyttäen kysyisi, mutta mielummin olen oma itseni eli avoin, iloinen ja rehellinen. Kunhan nyt joku sopiva hetki tulisi kertoa :) Raskausaika ja koko tämä matka on kyllä ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Kun eilen vielä itkin, etten jaksa enää yhtään hermojen menettämistä, itkua, huutoa ja ylitsepääsemätöntä väsymystä, olen tänään ollut iloinen, onnellinen ja leppoisa. Mitä nyt ihan vähän kilahdin miehelle keittiössä perunoiden haarukasta samalla leikkuulaudalla raa'an kalan kanssa.. Mutta siis ei hitsi, ne liikkeethän saattaa alkaa tuntumaan jo lähiviikkoina! No ainakin kuukauden sisällä :) Välillä on sellainen hassu fiilis tuolla kohdun kohdilla että hetkinen, mutta sitä ei pysty oikein vielä tunnistamaan. Ehkä ne on jo hentoja tuntemuksia :) Ja onneksi on tuo doppleri, tosin sitäkään en käytä läheskään joka päivä, ehkä kerran viikossa tai kaksi. On se vaan ihana ääni, pienen syke, kunnes se lähtee taas meitsiä karkuun ;)

Iloa myös sinne odotukseen, tänään taitaakin olla mulla se iloinen odotuspäivä :)

MM
Maijan matkassa

Minäkään en halua sanoa, että älä turhaan pelkää. Se ei poista pelkoa enkä voi ennustaa, onko pelko turhaa. Toivon kuitenkin, että kaikki menee parhain päin ja että tulee myös hetkiä, jolloin voit vain olla ylitsevuotavan onnellinen ja nauttia pullein vatsoin odotuksestasi.

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Raskausaika on sen verran ailahtelevaa, että toivotaan myös paljon niitä hetkiä jolloin voin nauttia ilolla raskaudesta, superonnellinen siitä olen tosin jo nyt enkä päivääkään vaihtaisi pois! Pelot ja huolet varmaan pysyvät matkassa loppuun asti ja sen yli, mutta josko osaisin antaa ilolle lisää tilaa hiljakseen. Ja tahtoo jo sen kunnolla pullean vatsan! Ristiriitaista kun juuri valitin kummustani, tiedän ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Oma siskoni sanoi taannoin, että (vauva)elämässä aina riittää murehdittavaa ja pelättävää. Ensin pelkää raskauden menevän kesken, sitten kohtukuolemaa, kehitysvammaa, sitä, että synnytyksessä jokin menee pielee, kätkytkuolemaa....lapsen jäämistä auton alle.. Joitakin tämä voi ahdistaa, mutta itselleni se antoi silloin toisenlaisen, jollakin tavalla "helpottavan" kokemuksen - en voi elää koko elämääni pelossa "jos jotakin joskus tapahtuu"...
Mutta se oli silloin, nyt on viikkoja vaivaiset 5 takana ja pelko raskauden keskeytymisestä kalvaa joka hetki. Kai se on niin, että jokaisen on löydettävä tällaisissa tilanteissa ja elämässä yleensä, se mihin turvaa. On se sitten Jumala, meditaatio, minä itse tms..

Sitten: tyhmä kysymys, mutta voiko raskausmasua piilottaa hetkellisesti "laihistamalla"? Luonnollisesti haluaisin pitää omani mahdollisimman pitkään piilossa työkavereilta (jos siis tämä etenee sinne mahan näkymis -vaiheeseen -&gt; tässä taas tuo pelko ja pessimismi!). Tällä hetkellä maha on sen verran arka ja inhottavan oloinen, että laihistaminen onnistuu vain vaivoin. Tai siis eihän tämä tietenkään minnekään vielä näy, mutta tulipahan kokeiltua:P En siis nyt tarkoita päivän kestävää mahan sisään vetämistä vaan, esim parin minuutin kestoista. Tämäkin on varmasti yksilöllistä, mutta onnistuisitko sinä tähän mahasi kanssa? tai olisiko se onnistunut pari viikkoa sitten?

Kiitos hyvästä blogistasi! Olen seurannut sitä jo lähes vuoden ajan, mutten ole koskaan rohjennut kommentoimaan. Olen surrut ja iloinnut puolestasi ja nyt tahdon toivottaa sinulle ja pikkuiselle jaksamista, positiivisuutta ja kaikkea hyvää tulevaan!:)

Eerika
Bättre liv

Hih, murehdittavaa varmasti löytyy. Mutta jokaisen pitää löytää se oma tapansa päästä niistä yli aina pienistä hetkistä vähän pidempiin. Sillä eihän niitä pelkoja poista pelkkä ajatus siitä, että ne ovat turhia vaan enemminkin hiljallinen työ käsitellessä vuoroin tunteitaan ja vieden ajatuksensa muihin iloisempiin asioihin. Tai näin ainakin ajattelen :) Ja jumpe kun on vaikeata!

Työpäivän aikana on niin monta hetkeä ja tilannetta päällä, ettei siinä oikein vatsan sisään vetäminen samalla tule edes mieleen. Toki aina välillä katson miten paita on tai saatan kohentaa ryhtiä :) Ja ei kyllä tunnu kovin hyvälle edes vetää vatsaa sisään. Eli parasta ovat löysät, laskostetut paidat. Siis oikeasti, laskostetut on ihan parhautta! Ja mustat. Niin ja isot huivit ovat ihan superparhautta, sellainen roikkumaan tuohon eteen niin avot! Ja yllättäen myös jotkut kuviot mitkä estää erottamasta muotoja. Niitä nyt vaan kaapista kaivelemaan tai kaupoista. Ja housuista parhaita ovat ne mitkä eivät paina alavatsaa, jotkut kehuu pitäneensä omia vaatteitaan lähes yli puolivälin, mutta tämä kyllä otti käyttöön Belly Beltin housujen jatkopalaksi ja siirtyi käyttämään vain muutamia housuja kovin aikaisessa vaiheessa kun tuntui inhalle. Ja tänään viipotettiinkin jo ekoissa mammahousuissa ihan salaa (resori ei ylitä mahaa, I <3 Asos).

Vieläkään kukaan ei ole sanonut mitään ja ne jotka tietää ainakin väittää ettei masu vielä näy näissä vaatteissa missä kuljen. Alkaa vaan hieman kyllästyttää muutaman saman paidan käyttäminen ;) Niin ja se etten pääse puhumaan töissä siitä missä mieli oikeasti majailee, eli raskaudessa ja pikkuisessa! Eli kyllä minä kohta kaapista tulen. Kun vaan jotenkin tajuaisi missä se on se sopiva kohta. Se milloin kovin moni ei vielä arvuuttele olenkohan raskaana ja toisaalta joku jo arvailee mielessään kun masu alkaa hiljalleen näkymään. Miksi ihmeessä tuntuu, että olisin jotenkin tosi typerä jos paljastaisin tämän niin aikaisin ettei kukaan olisi vielä epäillyt mitään? Että ne sanoisi, kuinka olisin ihan hyvin voinut pitää tämän piilossa vielä pari viikkoa eikä kukaan olisi arvannut? Mitä tyhmää siinä nyt on että jakaa ilon? Jotenkin se vaan tuntuu siltä, mut ei kyl pitäis antaa tuntua!

Ja ihanaa kuulla sinusta, tänne saa ihan vaan kommentoida jos jotain tulee mieleen tai laittaa ihan vaan yhden sanan :) Ja niiiiiiiin paljon tsemppiä ja iloa raskauden alkutaipaleelle! Ihanaa etteivät suruni syvyydet ole vieneet sieltä raskaushaluja, sillä kaikesta huolimatta kyllä tämä nyt vaan on tämän kaiken arvoista :) Vaikka toki olisin hieman vähemmän kivisenkin tien voinut mielelläni kävellä. Toivottavasti siellä päästään iloisesti matkalle :) Supersiistiä ja keep me posted kuinka raskaus etenee!

<3 Eerika & Epeli Eevertti

Sirunen (Ei varmistettu)

Hei taas!:)

Halusin vain tulla kertomaan sinulle, että käytiin tänään ultrassa. Masussa meidän Ihmeellä kaikki hyvin, viikkoja kasassa 11+3! Oli pakko käydä lukemassa vanhoja postauksiasi uudelleen juurikin näiltä viikoilta ja teidän np-ultrasta, nyt asiat konkretisoituivat aivan eri tavalla! Kuljet teksteinesi (kenties tietämättäsikin) niin monen naisen rinnallakulkijana, ainakin minun, kiitos siitä.

Nyt vaan eteen päin! Voimia sinulle!:)

Eerika
Bättre liv

Oi ihanaa! Isot onnittelut sinne <3 Juuri eilen kuuntelin pientä dopplerilla kun oudot tuntemukset masulla säikäyttivät. Ilmeisesti siis harjoitussupistukset ovat alkaneet, masu meni ihan kovaksi vähäksi aikaa. Täällä jännätään jo huomisaamun rakenneultraa, miten me ollaankin jo täällä? Siitä tulee niin jännää, superihanaa että mieskin pääsee mukaan tällä kertaa ja pienikin on jo iso! Toivottavasti tie siellä on tasaisempi kuin täällä ja täynnä onnea, ihanaa masunkasvatusta teille! Täällä se muuten todella pompsahti vasta juuri ennen puoliväliä, nyt se tuntuu paisuvan päivä päivältä kuin pullataikina <3

Sirunen (Ei varmistettu)

Kiitos!:)
Oi, ihan hykerryttää nuo sinun kuulumiset! Ihanaa, että olette jo tuolla asti! Ajatella miten vähän enää jäljellä! mutta silti niin kauan.. Voisitko joskus laittaa masukuvia näkyville, kiinnostaisi kovasti! Entä onko nuo sinun aiemmat masukuvat otettu illalla vai päivällä? Vaikuttaako sinulla masun/turvotuspömpön kokoon vuorokauden aika, syöminen..? Toisaalta odotan oman mahan kasvua innolla, mutta toisaalta se saisi vielä pysyä hyvän aikaa piilossa - työkaverit ovat vähän ärsyttävänkin uteliaita..

Eerika
Bättre liv

Oi vitsi, olen ollut niin surkea raskaudesta blogaaja kun masukuvat on jäänyt ihan ottamatta! Miten semmoisia hyviä masukuvia onkin niin vaikeaa ottaa? Pari kertaa olen yrittänyt peilin edessä ja huoh, aikamoisia räpsyjä niistäkin tuli. Mun pitää ryhdistäytyä kyllä ja pian tai tämä vaihe jää ihan dokumentoimatta!

Aiemmat masukuvat taisi olla otettu viikonlopuna päivällä. Masu tuntuu vieläkin turpoavan iltaa kohden, sen huomasi varsinkin pienemmän masupömpön kanssa. Syöminen vaikutti vain jonkin verran. Aamuisin masu oli pienimmillään :) Musta tuntuu, että osa työkavereista ei olisi vieläkään tajunnut ellen olisi asiasta puhunut, jotkut toki ovat sellaisia jotka suunnilleen haistavat raskaana olevan ennen kuin hän tietää edes itse asiasta ;) Riippuu varmasti tyypistä, mutta esimerkiksi työkaverini masu ei vieläkään tunnu näkyvän, vaikka hän on pari viikkoa meitsiä perässä raskaudessaan. Meitsin pallo vie helposti voiton ;) Toivottavasti siellä masu pysyy piilossa sen aikaa kuin sitä haluat piilotella, laskostetut paidat on kyllä ihan parhautta siinä hommassa! Niin ja jättihuivit :)

Sirunen (Ei varmistettu)

Pukeutuminen onkin siitä vähän kinkkinen juttu, että se voi myös paljastaa raskauden, etenkin jos vaatteet yhtäkkiä muuttuvat löysiksi. Olenkin hieman ennakoinut tätä ongelmaa ja käyttänyt löysiä paitoja jo puolisen vuotta. Pari uutta paitaa ja huivi vielä menee;)
Älä ota paineita kuvista, laitat sitten jos ja kun ehdit!

-mimmu- (Ei varmistettu)

Pelkosi on ymmärrettävää ja ymmärtääkseni se on tosi yleistä. Neuvolassa sanottiin että mitä useampi raskaus on takana niin sitä pelokkaammaksi äidit tulevat, esikoista odottaessa ollaan yleensä autuaan onnellisia ja tietämättömiä siitä mikä kaikki voi mennä pieleen...varsinkin jos takana ei ole yhtään pettymyksiä. Voihan tässä maailmassa surkutella ja pelätä vaikka mitä asioita, mutta suosittelisin nauttimaan raskaudesta, kohta huomaat pelänneesi koko 9kk etkä nauttineesi ollenkaan mm. kasvavasta vatsasta. Itselläni on nyt viikot 19 ja takana on tm ja km ja rakas esikoinen ja olen opettanut itseni nauttimaan...tietty pelko käy välillä mielessä, silloin on hyvä kysyä mieheltä onko vauvalla kaikki hyvin ja vastaus on aika lyhyt: tietysti on! Ja neuvolassa saa käydä ultrassa jos siltä tuntuu,mutta itse haaveilen kotidopplerista niin saisin enemmän mielenrauhaa silloin kun alkaa pelottamaan. Kannattaa ottaa vastaan se mitä annetaan, muuta ei voida! :)

Mindeka
Ma-material Girl

Ihan samaa mieltä kuin -mimmu-.

Itse olen jälkeenpäin jopa ihmetellyt, että miten en pelännyt keskenmenoa tai muutakaan esikoisen kanssa, koska jälkeenpäin asia tuntuu todella pelottavalta. Vastaus piilee varmaankin osittain myös siinä, että tuolloin en tuntenut (tai siis tiennyt) ketään, jolla olisi raskaus päättynyt keskenmenoon. -Voi kuinka väärässä olinkaan! Eihän kukaan uskaltanut kertoa minulle omista menetyksistään, kun olin ensimmäistä kertaa onnellisesti ja luottavaisesti raskaana.

Uskolla ei kuitenkaan ole näiden asioiden kanssa mitään tekemistä, niin epäreilulta nämä välillä tuntuvat. Toivon kuitenkin, että uskallat pian kokea raskautesi ja kunnolla tunnustella, fiilistellä ja iloita asiasta.

Toisaalta, asiasta kertominen tai iloitseminen ei voi aiheuttaa keskenmenoa, joten... Kannattaa mennä ihan omien tuntemuksien mukaan, kuten aina.

Tsemppiä ja onnellisia kesäpäiviä Eerika!

Eerika
Bättre liv

Itse tunnen useita joille on käynyt surullisesti jossain vaiheessa raskautta tai heti synnytyksen jälkeen. Nämä yhdistettynä omiin kokemuksiini niin juu, välillä tulee mieleen miten herkässä pienen elämän jatkuminen lopulta on. Mutta toisaalta niin on kenen tahansa meistä elämän, eikä omaa kuolemaansakaan voi pohtia päivä toisensa perään kun elää normaalia elämää terveenä ihmisenä. Että kaipa sitä on vaan ajateltava niitä pelkoja hetki ja pyrkimään sitten pistämään ne syrjään ja elämään niistä huolimatta kuin kaikki menisi parhain päin. Mutta juu, vaikeaahan se tietty on!

Ehkä minä uskallan maanantaina.. vai onko ihan tyhmää jo kertoa tässä vaiheessa? Vai ihan tyhmää olla kertomatta? En minä tiedä, niin moni on onneksi lomallakin että vain pienelle porukalle tarvitsisi kertoa vaikka kahvipöydässä ja loput saisi sitten tietää kun tulen takaisin (paitsi tietty pikkulinnut..) :D Ota näistä tuntemuksista nyt sit selvää et mikä on oikeesti oma tuntemus ja mikä jotain ulkopuolista painetta minkä on omaan päähänsä rakentanut siitä miten tämä asia pitäisi hoitaa "oikein" ;)

Kiitos ja ihanaa kesää, vaikka hei, tässähän me pulistaa kuitenkin läpi kesän! :D

Mindeka
Ma-material Girl

Mä kerroin työnantajalle heti ekan ultran jälkeen, jonka jälkeen asia sai levitä työporukassa ihan vapaasti. Ei se tyhmää ollut -Vaan helpottavaa :)

Tuleville isovanhemmille kerrottiin tietty ekana, mutta saman etapin jälkeen.

Eerika
Bättre liv

Helpottavaa, tsek! :)

Eerika
Bättre liv

Tosi ihanaa kuulla, että itsensä voi opettaa siirtämään pelot syrjään ja tuomaan ilon esiin. Tänään on tosin ollut niin ihana päivä, että olen täynnä iloa myös tämän raskauden tiimoilta :) Meillä mies antaa ihan saman vastauksen, olen kyllä vähän niin että "no mistäs sä nyt sen voit tietää", mutta silti se kuulostaa hyvälle. Tuo kotidoppleri on kyllä ollut kiva, tilasin sen ebaystä noin 20 euron hintaan kun suomessa taisi hinta olla yli viidenkympin. Eli pois myytäessä saattaa saada koko rahan takaisin!

Siellä varmastikin tuntuu jo liikkeet, rauhoittaako ne mukavasti mieltä? Meidän neuvolassa ei ole edes ultralaitetta eikä mitään lähetteitä ylimääräisiin ultriin ole herunut (ei edes ensimmäisen kohdalla vaikka neuvolakäynnin aamuna alkoi verenvuoto). Kehoitus on vain mennä yksityiselle, joten siellä olenkin käynyt alkuraskauksissa. Dopplerilla varmaan kuuntelisivat halutessani neuvolakäyntien välilläkin, mutta onneksi on tuo oma laite :) 

Ollaan onnellisia tästä päivästä ja yritetään elää kuin huominen olisi täynnä iloa, sillä eihän siitä koskaan tiedä, se voi myös juuri sitä olla :) Kiitos kun jaoit palan matkaasi ja iloa sinne raskauden puolivälin toiselle puolelle, mikä taitaa olla ihan käsillä!

-mimmu- (Ei varmistettu)

Liikkeet ovat tuntuneet jo useamman viikon ja voimistuvat koko ajan. Ensimmäisia hipaisuja tunsin jo viikolla 14 ja esikoista odottaessa viikolta 15 lähtien. Saatat itsekkin kohta tuntea liikkeitä, joten ole tarkkana ;) kannattaa muistaa myös se että aina liikkeet ei silti tunnu koska vauva voi potkia sisälle päin, itse panikoin silloin kun en muutamaan päivään tuntenut mitään,mutta mies rauhoitteli silloinkin! Nyt liikkeet ovat jo aika säännöllisiä ja varsinkin illalla kun menee nukkumaan ja on selällään niin ne tuntuvat. Todella kurja tilanne teidän neuvolassa! Täällä sanottiin heti että saa ehdottomasti tulla ultrauttamaan, jos siltä tuntuu...jo pelkästään se että tietää saavansa apua helpottaa kummasti. Kiitos tuosta ebay-vinkistä, täytyykin katsoa mitä siellä on tarjolla! Ja ihan niin kuin itse totesit, päivä kerrallaan :) mutta luulen että meillä kummallakin on loppuvuodesta pienet nyytit sylissä &lt;3 Nautinnollista odotusta!

Eerika
Bättre liv

Oioi, olen tosiaan tuntenut sellaista outoa fiilistä tuolla kohdun kohdilla, mutta ei tästä ole oikein saa kunnolla selvää. Vähän niinkun joku kutittaisi sisältä. Josko kohta voisin lakata arvailemasta et oliko tämä nyt jotain ja alkaisi ihan oikeasti tunnistamaan liikkeet :) Mutta onneksi on tuo doppler! Oikeammalta tämä raskaus tuntuu päivä päivältä ja masu kasvaa.. iloista odotusta myös sinne :) Milläs main teillä on laskettu aika? Toivottavasti meidän pieni tulee maailmaan ennen Joulua ja omaa kymmenen sormea ja kymmenen varvasta ja valloittavan hymyn :)

-mimmu- (Ei varmistettu)

29.11 on la, mutta esikoinen meni 4 päivää yli, jännätään miten nyt käy. Millon teille on la? Ensimmäiset liikkeet tuntuu just kutittavalta ja ihan kuin kala tai perhonen hipaisisi...tai sitten ilmakuplilta, miten sen kukin haluaa kuvailla :) eiköhän siellä vauvalla ole kaikki hyvin, on kuitenkin aika harvinaista että jokin olisi vinossa tai jotain puuttuisi...neuvolassa ovat toitottaneet että yleisin versio on se että kaikki menee hyvi:)

Eerika
Bättre liv

23.12. olisi laskettu aika ja kova toive tosiaan, että tulisi aikaisemmin ettei nyt ihan Joulunpyhille osuisi tai uudenvuoden korville. Ihan jo tulevien synttärien päivämäärän sekä äidin Joulunviettotoiveiden vuoksi ;) Toivotaan että meillä nyt kolmas kerta toden sanoisi ja kaikki sujuisi loppuun asti hyvin. Siellä mennäänkin jo melkein kuukauden verran edellä, perässä tullaan! :)

-mimmu- (Ei varmistettu)

Sehän on paras joululahja ikinä! Täytyy muistaa että keskenmenonriski pienenee koko ajan ja esim.kohtukuolema on tosi harvinaista,joten eiköhän pidetä liput korkealla ja uskota parhaimpaan lopputulokseen! :)

eräs odottaja (Ei varmistettu)

Kuten kaikki yllä, totean myös, ettei pelko ole vieras silloinkaan, jos raskaus on alkanut helposti eikä pettymyksiä ole takana. Omalla kohdallani kävi niin, että raskaaksi tulemisen piti olla "mahdollisesti hankalaa", joten aloitimme ajoissa ja ekasta kierrosta napsahti. Nyt laskettuun aikaan alle kuukausi ja kaikki on mennyt hyvin. Alusta saakka olen miettinyt, miksi tämä nyt muka meni niin helposti, kohta varmaan sattuu jotain kun tämän piti olla hankalaa. Ensin pelkää ettei raskaus ala, sitten pelkää että se on tuulimuna/muu epäonnistunut raskaus, sitten että se menee kesken, sitten että lapsella on kehityshäiriö, sitten että se saa jonkun napanuorakomplikaation, sitten voikin jo pelätä synnytyksen komplikaatioita jne. Pelkoa pahentaa se, että olen itse terveydenhuollon ammattilainen - tieto, jota monella ensimmäistään odottavalla ei ole, lisää tuskaa. Ihan naurettavaa. Jossain vaiheessa keskiraskautta itkeskelin miehelleni, että haluaisin tämän lapsen jo syliini, jotta voisin suojella sitä, kunnes tajusin, että sitten kun hän on ulkona, ovat keinoni julmaa maailmaa vastaan vielä vähäisemmät, kohdussahan hän vasta turvassa on!

Jatkuvassa pelkäämisessä ei vaan ole mitään järkeä. Varmaan kaikki odottajat sen tietävät ja silti pelkoa on vaikea pitää poissa. Ajoittain se pelko painuukin taka-alalle ja onnellisuus täyttää sen jättämän tilan. Nykynaiselle nämä on varmaan vähän vaikeita juttuja, koska raskaus ja synnytys ovat elämässämme niitä harvoja asioita, joihin emme voi (juuri) mitenkään vaikuttaa. Itsenäisenä naisena melko tasa-arvoisessa Suomessa meillä on kuitenkin totunnainen etuoikeus päättää mm. koulutuksestamme, asumisestamme, puolisostamme, työstämme, harrastuksistamme, puhumattakaan paljon pienemmistä asioista, joilla voimme elämämme eri osa-alueita hallita ja seurata (tyyliin sports tracker ;)). Sitä tuntee itsensä niin kädettömäksi näiden primitiivisten raskaus- ja synnytysasioiden äärellä. Kohdussa on maailman tärkein ihmisen alku, eikä sitä voi nähdä tai kuulla, alkuun ei edes tuntea!

Ehdotan, että pikkuhiljaa raotat vähän tuota eräänlaista raskauskuplaa, jossa elät (tietysti ja ymmärrettävästi, odotus on kokemasi jälkeen niin kova että varmasti suurin osa ajatuksista pyörii sen ympärillä). Yritä kuitenkin tehdä ja ajatella asioita myös raskauden ulkopuolella, älä pelkästään sen kautta. En tarkoita, että unohtaisit raskauden ja odotuksen (sehän ei tietenkään onnistu), mutta ehkä huomaat pelon ja ahdistuksen tulevasta ja nykyisestä vähentyvän, kun raskaus jatkuukin ihan normaalisti, vaikka et "suojele" ja "hyysää" sitä kokoajan. Loppujen lopuksi et voi sen kulkuun juuri vaikuttaa (tämä oikeastaan vielä lohdullisesti niin päin, että on suorastaan ihmeellistä, millaisissa olosuhteissa eläville odottajille syntyy terveitä lapsia: ihmeellisen vankka tapahtumaketju hedelmöityksestä synnytykseen!). Ehkä et ole samanlailla analyyttinen ihminen kuin minä, mutta itseäni on aina helpottanut myös ajatus todennäköisyyksistä. Todennäköisyydet ovat jo ihan kiistatta puolellasi mitä tulee raskauden jatkumiseen, ja ovat puolellasi loppuun saakka, koska todennäköisintä on, että raskaus sujuu hyvin loppuun asti ja että syntyvä lapsi on terve.

Nautitaan kesästä (tosin ei helteistä, ainakaan täällä!:) ), onnellista odotusta!

Eerika
Bättre liv

Olet niin asian juuressa, masussa on maailman tärkein tyyppi ja olo on mahdoton kun et voi tehdä mitään suojellaksesi sitä elämää. Et voi millään teoillasi estää mahdollisia vaikeuksia vaikka kuinka söisit ja eläisit suositusten mukaan ja paijaisit masua. Ei ihmekään että pelottaa elämän arvaamattomuuden edessä. 

Ehkä pikkuisen olen analyyttinen kun haluaisin näistä todennäköisyyksistä tarkkoja lukuja, jotenkin tuntuu niin ympäripyöreältä kun puhutaan että nyt on jo erittäin todennäköistä että pieni näkee päivänvalon ja tulee olemaan kunnossa. Toisaalta lukuja tai ei, sitä jotenkin tietää että jokainen on jollain puolella todennäköisyyslaskelmia vaikka miltä ne luvut näyttäisi. Mutta ehkä hiljalleen alan uskoa tähän kun olen saanut jo pari viikkoa sulatella edellistä ultraa ja tuloksia :) Ainakin tänään on ollut iloinen fiilis! Ja vaikka täällä blogissa puhunkin lähinnä raskaudesta, tapahtuu elämässä paljon kaikkea muuta, toki väsynä iltaisin lähinnä lepäämistä, mutta silti. Aika menee toki nopeammin kun viikot eivät ole pelkkää raskausviikkojen pohtimista :) Silti on tässä raskausajassa tosi paljon kaikkea ajattelemista ja tutkimista, vauvabudjetin tekemistä sun muuta mitä on kiva puuhastella iltaisin. Jos tätä energiaa nyt alkaisi hiljalleen olemaan enenemissä määrin, pääsisin myös joogatunneille ja fillariretkille ja jaksaisin lähteä vaikka illalla kavereiden kanssa syömäään :) Jei!

Iloista odotusta myös sinne, täällä nautitaan helteistä, ei tunnu missään! Mies tuulettaa kuumissaan kaikki akkunat auki ja minä valitan kun tulee viileä ja laitan lisää vaatetta päälle.. ;) Oon aina ollut vähän tämmönen, mutta ehkä nyt vielä enemmän kun pieni on kyydissä. Ihanaa masukesää!

Ihme

Voi Eerika, et ole ainoa pelkoinesi. Kuten tuossa muutama aiemmin kirjoittikin, minäkään en esikoisen kohdalla osannut pelätä oikein mitään. Johtunee ehkä siitä, että olin melko nuori esikoisen saadessani. Ainoastaan se synnytys jännitti vähän, mutta luotin siihen, että olen hyvissä käsissä ja kyllä se sieltä ulos tulee keinolla tai toisella. Myöhemmin, kun eräskin mietti, ettei uskalla lähteä enää edes kauppaan, kun pelkää että lapsivedet menevät (noin pari viikkoa ennen laskettua aikaa) mietin, että ai, olisiko tuollaistakin pitänyt osata pelätä silloin aikoinaan esikoista odottaessa. No en pelännyt, vaan shoppailin reippaana vielä edellisen päivän. ;)

Mutta nyt tätä pitkään toivottua ja hoidoilla alkuun saatettua tapausta olen kyllä pelännyt ja jännittänyt. Pelkäsin hoitoja, pelkäsin piikkejä, pelkäsin ettei saada yhtään kunnon munasolua, pelkäsin punktiota, pelkäsin ettei yksikään munasolu hedelmöity, sitten pelkäsin hyperstimulaatiota, ja ettei siirtoon sen vuoksi päästäisi ja ettei yksikään selviä siirtoon ja sitten sitä testipäivää. Sen jälkeen pelkäsin hormoniverikokeiden tuloksia ja alkuraskauden ultraa. Alkuraskauden ultran jälkeen oli pieni helpotuksen heti, mutta ennen nt-ultraa ehdin jo kehitellä kamalan pelon ja olin varma, että pieni on kohtuuni kuollut. Mutta ei, siellä se villisti kieppui ja heilutteli meille. <3 Sen jälkeen oli taas hetken helpompaa, mutta rakenneultran lähestyessä pelko taas palasi. Hommaa ei helpottanut yhtään se, että tuttavattareni sai todella huonoja uutisia rakenneultrassa. Itkin miehelleni, että entä jos vauvalla ei ole kaikki hyvin. Mies lohdutti ja vakuutteli, että mikäs sitä nyt vaivaisi, että hienosti se siellä voi, liikkuukin jo. Ainoastaan hyviä uutisia ultraajalla olikin kerrottavanaan ja siitä lähtien olen osannut nauttia enemmän ja olla huolettomammin. Omalla kohdallani ainakin myös liikkeiden tunteminen helpotti asiaa, ainakin tietää että pieni on siellä elinvoimanen, kun potkii, tökkii ja myllää. <3 Toki muutaman kerran vauva on pitänyt rauhallisempia päiviä, jolloin on pitänyt miettiä, että ei kai sen sydän ole lakannut lyömästä. Mutta sitten joku sen lempijuoma tai herkku on saanut sen taas ilmoittelemaan itsestään. :)

Ja vielä työpaikasta. Töissä en halunnut kertoa vasta kuin mahdollisimman myöhään, joten jätin kertomisen rakenneultran jälkeen rv19. Maha kyllä näkyi jo, mutta vain yksi ainoa ihminen tuli asiasta suoraan kysymään. Koin kuitenkin, että en halua vauvasta ennen kertoa, ennen kuin tiedän että se näyttää päällisin puolin olevan kunnossa. Ja töissä kertoessanikin sanoin pomolleni, että en voi edelleenkään sanoa, että meille tulee vauva, enhän minä sitä voi tietää, mitä tahansa voi sattua. Mutta pomo ei lainkaan ymmärtänyt kantaani, sanoi että monet ovat häneltä asiaa udelleet (no jos pomo olisi tiennyt, niin hänellä olisi ollut vaitiolovelvollisuus) ja tämä ilmoitus tuli kyllä todella myöhään. Minua syyttävästi sanoi, että pelkää ihmisten lähtevän, koska hän ei ehdi palkata tilalleni ihmistä ja joutuu sen vuoksi jakamaan työni muille. Siitä alkoikin jatkuva asian esiin nostaminen. Joka tilanteessa piti korostaa, että hän on pahoillaan kun joutuu jakamaan työni mutta hän ei voi tilanteelle mitään. Voit uskoa, että ei ollut enää kovin kivaa käydä töissä. Raskaudestahan kuuluu lain mukaan kertoa 2 kuukautta ennen äitiysloman alkua, joten lain mukaan ihan reilusti riittävän ajoissa asiasta kerroin. 

Noh, nyt kuitenkin aloitin pitkään odotetun kesäloman ja sen perään heti äitiysloman ja takana on murheet ja työstressi. Edessä sen sijaan on pitkään nukkumista aamuisin, vauvan vaatteiden pesua ja silitystä, syntymäpäiviä, purjehdusta ja ihanaa odotusta ja siitä nauttimista. Toivottavasti aurinkokin jaksaa paistaa. Voi tätä onnea, tapahtuuko tämä oikeasti minulle! <3

Toivottavasti sinäkin saat jossain vaiheessa nauttia raskaudesta ja kyllä kaikki menee hyvin. <3 Kolmas kerta toden sanoo. :) Voidaan sitten järjestää vauvatreffit, kun Epelikin on saapunut maailmaan. :) 

Ja pahoittelut vielä näin pitkästä sepustuksesta, pitäis varmaan perustaa se oma blogi, kun sanottavaa tuntuu olevan. ;)

Eerika
Bättre liv

Moi ihana pitkäänsepustajani yoslene! Pitkät sepustuksesi saavat minut vain uskomaan, etten ole ainoa jonka sanainen arkku, sanotaanko nyt vaikka että tuppaa leviämään from time to time :) Eli jatka toki täällä kommenteissa, mutta lukisin ilolla myös blogiasi!

Kuulostaa leppoisalta esikoisen odotukselta, ei olisi minulta tainnut onnistua vaikken olisikaan käynyt läpi näitä keskenmenoja. Olen nimittäin aikamoinen huolestuja ja ehkä tämä kolmikymppisyyskin tuo osansa ;) Odotan niin, että päästään rakenneultraan ja että liikkeet alkavat tuntua. Ai vitsi! Ja kumpa saataisiin tietää kumpaa sukupuolta tämä on, jotenkin se vaan tekisi pienestä vielä piirun verran todellisemman, en oikein tiedä miksi :) 

Ja harmi että pomon kanssa kävi noin typerästi! Meillä kerroin siis lähimmälle esinaiselleni toisen raskauden alkuvaiheilla juuri ennen ensimmäistä neuvolaa ja hän oli erittäin iloinen. Sanoin kuitenkin, että pidetään asia nyt vielä salassa ja kerroin samalla ensimmäisestä km:stä. Puhuin myös toisesta keskenmenosta ja kerroin myös tästä kolmennesta raskaudesta hyvin aikaisessa vaiheessa. Halusin että hän tietää missä mennään ja mitä käyn läpi ja sain käytyä kaikki raskausajan käynnit työajalla (palkallisena). Vasta viikko sitten annoin hänelle luvan kertoa seuraavalle esimiehelle, joka siis vastaa myös rekrytoinneista ym. Tänään keskustelin itse suoraan hänen kanssaan ja ainut asia mistä puhuttiin oli miten voin ja sain kuulla ihania kertomuksia hänen vaimonsa raskausajasta :) Onneksi näin! Viimeinen työpäivä olisi rv 16+4 ennen lomaa, joten olen miettinyt kertoisinko ennen lomaa vaiko vasta masun kanssa loman jälkeen. Meili alkaa kyllä kallistumaan jo ensimmäisen puolelle kun olin jo tänään vähällä möläyttää jos vain sopiva hetki olisi tullut. 

Mutta ihanaa, että siellä on päästy lomailun makuun ja mammailemaan työstressin sijaan! Kyllä se nyt tästä :) Ja vauvatreffit, vau, en ollut vielä tajunnutkaan että semmoinenkin olisi mahdollista! Että minäkin voisin osallistua sellaisille söpöille vauvatreffeille mistä aina kuulen! Oi vitsi. Iloa ja aurinkoa myös sinne, onneksi on näitä hyviäkin päiviä, toivotaan ihan hirmu paljon sellaisia lisää.

Ihanaa viikonloppua :)

Torey
Näissä neliöissä

Pään sisäiset asiat ja pelot on hankalia asioita. Koita silti nauttia raskaudestasi. Muutaman viikon päästä teidän pieni alkaa jo potkia niin että voit tuntea liikkeet! :)

Itse olen 157cm pitkä ja kerroin muutamalle työkaverille viikon 12 jälkeen raskaudestani ja sain kuulla "no kyllä mä sitä vähän katoinki! Ei sulla oo koskaan ollu tollasta pömppistä ja joulunakaan et ois saanu tollasta aikaseksi!" :D Jouluna taisin olla viikolla 8, ja jo viikolla 10 työkaverit alkoi epäillä mun olevan pieniin päin. :D

Eerika
Bättre liv

Hih, kyllä siellä meilläkin varmaan joku jo epäilee! Nimimerkillä vain vain viisi senttiä pidempi :) Ja meitsi on vielä sellainen joka painaa aina saman verran eikä ole koskaan kerryttänyt kiloja Jouluna tai lomilla, joten kuka nyt uskoisi että olisin oikeasti vain kerännyt rasvakerrosta? Oioi, pitäisiköhän mun uskaltaa kertoa jo maanantaina? Mut sithän mä olisin jo ihan oikeasti raskaana kun se ei olisi enää salaisuus, eikös? ;) Mut hei, tänään nautitaan kun on hyvä päivä! Illalla voisi ulkoiluttaa myös vähän doppleria. Mut lupaan että ihan kohta pelottaa taas ja sit ehkä oon vuorostani vähän onnellinen! Ihanaa viikonloppua sinne :)

Torey
Näissä neliöissä

Kohta sun on ihanainen pakko kertoa, ellet ala väittää kasvattavasi joulua varten kumpua, esittääksesi pukkia. ;)

Ihanaa viikonloppua!

Eerika
Bättre liv

Oi, siinähän voisi samalla sanoa, että ainoastaan tämä parran kasvattaminen on aiheuttanut harmaita hiuksia! :D

Ihme

*reps* teille ihanaiset. :D

EWE

Ymmärrän hyvin sun pelkosi, Eerika. Mä pelkäsin kanssa, kun olin viime vuonna raskaana. Pelkäsin myös vielä synnytyksen jälkeenkin. Raskausajan pelko johtui aluksi siitä, että olin myös aikoinaan kokenut keskenmenon. Menetyksen jälkeen kului tosin vuosia, ennen kuin tulin jälleen raskaaksi, joka oli siis tämä viimeisin raskaus. Pelkoa kesti vain nt-ultraan asti, sen jälkeen jaksoin uskoa, että tämä raskaus ei menisi kesken.

Peloista päästyäni pyrin ottamaan kaiken rennosti ja keskityin omaan hyvinvointiin sekä muihin arjen asioihin. En ollut missään vaiheessa hirveän huolissani, miten pikkunen jakselee. Luotin, että se pärjää. Olinhan kuullut sydänäänet niin monesti. Sen jälkeen kun olin tuntenut selvästi pikkusen ensimmäiset liikkeet, olin entistä huojentuneempi ja luottavaisempi, että kaikki on ok ja kaikki todella menee hyvin tästä eteenpäin. Näitä ajatuksia vahvisti entisestään se, että pikkunen oli innokas liikkuja ja ilmoitti jaksamisistaan säännöllisesti möyrimällä mun mahassa. :)

Mutta sitten pelko palasi ja iski toden teolla, kun raskausmyrkytys tuli ilmi ja synnytys jouduttiin käynnistään. Pelkäsin koko ajan tietty pienen puolesta, mutta myös itseni puolesta. Tuleva synnytyskin pelotti, mutta se ei ollut mitään verrattuna pelkoon meidän kahden hyvinvoinnista. Olin ilmeisen huonossa kunnossa labrakokeiden mukaan, vaikka olo ei muuten tuntunut mitenkään huonolta. Makoilin Naistenklinikalla useamman päivän, pikkusen sydänääniä kuunneltiin ja käyriä katsottiin sinä aikana usein ja säännöllisesti. Hyvin meidän pikkuherra tuntui jaksavan ja olisi varmaan halunnut kasvaa edelleen turvassa äidin masussa. Mutta äidin yhä heikkenevä kunto pakotti sen lopulta putkahtamaan tähän maailmaan aivan liian aikaisin.

Synnytyksen jälkeen tuli sitten uudet pelot. Pelkäsin usein, että pojalle käy jotain, vaikka hän muuten vaikutti voivan kaikin puolin hyvin. Hän ei joutunut keskoskaappiin, kun oli syntyessään sen verran isokokoinen (paino yli 2kg). Hän makoili sairaalan vastasyntyneiden osastolla semmoisella hoitosängyllä, erinäisiä piuhoja oli tietty kiinni ympäri kehoa, ja nenä-mahaletku meni nenästä sisään. Kaikkiaan hän oli osastolla pari viikkoa kasvamassa ja saamassa valohoitoa kohonneiden bilirubiiniarvojen takia. Itse kotiuduin jo huomattavasti aiemmin.

Toivuin raskausmyrkytyksestä pitkään synnytyksen jälkeen, eikä olo ollut kaikkein energisin. Siitä huolimatta jaksoin käydä joka päivä hoitamassa poikaa noiden parin viikon aikana sairaalassa. Tuo oli fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti todella raskasta aikaa. Varsinkin silloin, kun jouduin jättämään pojan iltaisin osastolle ja lähteen yksin kotiin. Pelko oli kova, kun ei saanut olla jatkuvasti pojan luona varmistamassa, että kaikki on varmasti hyvin. Sairaalaan sai toki soittaa ihan koska vaan, jos halusi tietää, mitä pojalle kuului.

Pelottavaa oli silloinkin, kun poika niiden parin viikon jälkeen irrotettiin letkuista ja kotiutettiin. Miten poika selviäisi? Ja miten me selvittäisiin,  kun ei enää pystytty kontrolloimaan näytöltä sydämen sykettä ja happisaturaatioita? Mitä jos nenä-mahaletkulle tapahtuisi jotain tai se irtoaisi ennen aikojaan? Pelot olivat kuitenkin lopulta turhia. Poika näytti voivan erinomaisesti, ja se letkukin pysyi hyvin paikoillaan. Kun vauvaperhe-elämä pääsi kunnolla alkamaan kotona, ei tarvinnut enää pelätä.

Tiedän jo nyt, että mahdollisessa seuraavassa raskaudessa tulen pelkäämään paljon ja usein. Sen verran tuo ensimmäinen raskaus ja synnytys jätti jälkensä. Siitä huolimatta olen valmis kokemaan kaiken uudelleen, raskaus ja uuden pienokaisen saaminen tähän maailmaan ovat kuitenkin niin ihania asioita.

Toivotan taas tsemppiä sulle, Eerika. Toivottavasti pystyt voittamaan vähitellen pelkosi ja nauttimaan kunnolla raskaudesta ja kaikkien niiden hankintojen suunnitteluista, joita teillä on vielä edessä. Tällä omalla pitkällä sepustuksella halusin vaan jakaa kokemukseni, enkä pelotella mitenkään. Mutta ehkä on hyvä, että se pieni pelko on kuitenkin siellä taustalla jossain meillä kaikilla. Kunhan se vaan pysyy piilossa eikä pääse vahvistumaan liikaa, jos siihen ei näytä olevan mitään tarvetta. :)

 

 

Isa-Malin (Ei varmistettu)

Tsemppiä myös täältä! Tyttäreni on nyt 4 kuukauden ikäinen, mutta muistan raskausajan kauhut elävästi. Vaikka en ole keskenmenoja kokenut, lamaannuttava pelko hellitti otteensa vasta raskausviikoilla 30+. Voit kuvitella, että raskaus tuntui aika raskaalta, kun hätäilin jokaista nipsaisua, kolotusta ja jomotusta. Googlasin, googlasin ja googlasin. Stressasin ruokia ja desinfioin asuntoa. Aika överiksihän se meni, kun itkua väänsin nälissäni, enkä voinut silti (mukamas) syödä oikein mitään. En uskaltanut edes salaattia syödä, kun raaoissa vihanneksissakin voi sitä listeriaa olla (...).

Ymmärrän siis oikein hyvin pelkojasi, ja lupaan että ne hellittävät vähitellen. Vasta viime aikoina olen käynyt tunneprosessin raskauteni osalta loppuun niin, etten enää kadehdi onnellisemmilta ja huolettomammilta vaikuttavia odottajia. Minun raskauteni oli minun raskauteni, se siitä. Ja eipä sitä ihmisistä päälle päin näe, mikä myllerrys sielussa käy.

Huono omatunto ja itsesyytökset siis veks, sinun raskautesi on omannäköisesi! Vaikka kantaisit pelkoja mukanasi kuinka, sinulla on oikeus myös niihin tunteisiin. Tiedän kuitenkin, kuinka raskasta se voi olla, joten jaksamista sinulle. Se helpottaa kyllä. Pienen vauvan kanssa ei ole ollut henkisesti läheskään niin raskasta kuin raskausaikana, joten oli siitä tunnemylläkästä ehkä hyötyäkin ;)

Kommentoi

Ladataan...