Hyvin- ja pahoinvoinnista

Bättre liv

Olen miettinyt taas elämääni niin paljon, että korvista tursuaa, mutta vastaukset tuntuvat olevan tiukemmassa kuin jatkuvasti tulvivat kysymykset. Viimeisen vuoden aikana tuntuu muuttuneen kaikki paitsi parisuhteen toinen osapuoli, mutta silti olo on levoton. Olen löytänyt henkisen kotini kun muutimme keväällä lähelle merta ja luontoa, palveluita ja kulkuyhteyksiä. Tässä paikassa on jotain niin positiivista, että se vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Olen ollut niin onnellinen täällä ensimmäisestä päivästä alkaen, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Ulkoillessani tunnen pystyväni hengittämään kunnolla syvään ja tunnen siirtyväni kuin uuteen maailmaan, jossa olen valmis näkemään luonnon kauneuden, ohi liitävät linnut, puiden lehdet, etanat tienvarressa ja rantakallion lämmön. Iloitsen niin että meinaan pakahtua, tunnen älytöntä tarvetta jakaa ihanan tunteeni muille, kertoa että hei, tämä elämä on ihan oikeasti ihmeellistä! 

Valitettavasti en pääse tähän tunnelmaan arjessani joka hetki. Esimerkiksi silloin kun olen töissä. Tunnen olevani sillipurkissa, joku on juuri avaamassa sitä, mutta saakin puhelun ja jättää minut pöydälle mätänemään. Olen loukossa. Teen asioita eri tavalla kuin haluaisin. En pääse vaikuttamaan siihen miten asioita teen. En tunne merkityksellisyyttä työssäni. Tunnen itseni riittämättömäksi. Haluaisin auttaa ja ratkaista ongelmatilanteissa, mutten pysty. En saa tehdä sitä mikä on minulle luontaista, ja se aiheuttaa jatkuvasti sisäistä ristiriitaa. Tämä sisäinen huuto kuuluu yhä vain voimakkaampana, kun koen onnen hetkiä vapaa-ajallani. Kun löydän sen hetken hiljaisuuden sisältäni. Ihmettelen, miksi kukaan ei pysähdy ja huuda seis? Saisimme enemmän aikaiseksi kunhan vain hetkeksi pysähtyisimme miettimään mitä olemme tekemässä.

Kuukausi sitten jäin lomalle, loikkasin suoraan vauhdista koneeseen ja uusiin seikkailuihin. Olin tehnyt kiireisiä, vaativia töitä peppu edellä puuhun -tyyliin, puurtanut opintojatehtäviä illat ja viikonloput ja hoitanut kaikki ne asiat mitkä piti omassa elämässäni tehdä ennen lomaa aina koirien kynsien leikkuusta kampaajaan ja uusien liivien ostamiseen (en vaan ollut ehtinyt!). Vaikka lomalla mieli oli ihan muualla kuin arjen suorittamisessa, sitä lomaakin suoritti vähän samaan tyyliin. Kaikkialle piti ehtiä. Vasta puolivälissä lomaa huomasin olevani oikeasti lomalla. Olimme siirtyneet rauhallisempaan paikkaan, missä ei ollut juurikaan virikkeitä. Ei tarvinut käydä katsomassa vielä yhtä temppeliä, kiertelemässä kauppoja tai tutkimassa uusia alueita. Saaren läpimitta oli reilun kilometrin ja se oli yhdellä pyöräilyretkellä nähty. Snorklailla jaksoi vaan tietyn aikaa kun oli loputa oppinut olemaan hyperventiloimatta snorkkeli suussa. Ei tarvinut laittautua, mikä tahansa musta paita kävi illalliselle, märät hiukset laitoin vain kiinni ja hetken päästä minulla oli surffitukka. Päätimme jäädä vielä muutamaksi yöksi silläkin uhalla, että reissun viimeisestä etapista jäisi puolet näkemättä. Pyöräilin aamulla joogaan, kävin snorklailemassa ja istuin kirja kädessä lounaalla tuntitolkulla. Olin onnellinen. Mietin, voisiko näin elää. Voisiko joka päivästä hymyillä vähintään sisäisesti 90% ajasta? Voisiko kireytensä jättää kantamatta ja olla puolisolleen lempeä? En ollut muistanut tätä puolta itsestäni. Olin todella hyvää seuraa! 

Kotiin palatessani olin vielä viikon sairaslomalla, olin lopulta ollut lähes kuukauden pois töistä kun palasin. Palatessani meni kolme päivää ja olin jo aivan hajalla. Kiukuttelin ja itkeskelin illalla, aloin kiukuttelemaan töissäkin. Olin jokaista asiaa vastaan, en ymmärtänyt miksi kaikki piti tehdä niin vaikeasti. Olin töiden suhteen aivan lukossa. Minulla ei ollut sisäistä rauhaa tai mitään rakentavaa sanottavaa. Olin vaan niin kiukkuinen! Kunnes kroppani sanoi taas stop, lääkeallergian oireet pakottivat pariksi päiväksi sairaslomalle juuri kuin työt olisi pitänyt saada tehtyä. En voinut uskoa tätä, miten olenkin näin heikko? Miksi en pysty tähän? Miksi en pysty suoriutumaan hektisestä työelämästä? Miksi en pysty tekemään sitä mitä niin moni tekee, olemaan välittämättä epäkohdista, puutteista, typeristä käytännöistä, työaikalain rikkkomuksista, työn tasosta tai asiakkaan tyytyäväisyydestä? Miksi ihmeessä en voi asioiden antaa vain olla? Olen selkeästi jossain riskiryhmässä, minulle nämä aikataulut ja vaatimukset eivät vain sovi. Tarvitsen lempeämmän ympäristön, nautin kun voin auttaa toisia ihan pienissäkin asioissa, vaikkapa etsimällä tulostimeen lisää paperia. Ei minulle sovi jatkuva vaatimusten koveneminen. Milloinkaan ei tule todella valmista tai jos joskus tulee niin uusi projekti on jo päällä eikä onnistumisestaan ehdi nauttia epäonnistumista pelätessään. Nimittäin haluan tehdä asiat hyvin, tehdä ne suunnitelmallisesti ja parhaimmalla mahdollisella tavalla. Haluan myös saada aikaiseksi ja huomata sen. Minä siis kuulun jonnekin muualle, mutten tiedä mihin tällä kertaa siirtyisin.
 

Ystäväni käski kirjoittaa hyvinvointiblogia kuunnellessaan kaikkea sitä mistä kerroin olevani kiinnostunut. Ehkä voisin vielä löytää sopivia mahdollisuuksia siltä alalta, joko nykyistä tai uutta ammattia harjoittaen. Mietin kirjoittaneeni jo useita pahoinvointiblogeja joten tälle ajatukselle voisi oikeasti antaa mahdollisuuden. Olenhan tässäkin ehtinyt jo kirjoittaa puolet  hyvin- ja puolet pahoinvoinnista joten ehkä suunta on oikea ja tavoite mahdollinen. Vaikka ihmisten hyvinvointi, varsinkin työhyvinvointi, on itselleni erittäin tärkeä asia, en tiedä kuinka paljon minulla voisi olla siinä annettavaa. En ole hyvinvointikouluttajan perustyyppi, tiedättehän sellaisen rauhallisuutta huokuvan ihmisen jolla tuntuu olevan intiaanivanhuksen sielu valaistuneessa ruumiissa. Olen vastakohtien ihminen, joka ei oikein tiedä onko lintu vai kala. Ehkä jos pystyn auttamaan itseäni, pystyn auttamaan paremmin myös muita, meitä ihan tavallisia ihmisiä. Katsotaan olisiko lentokaloille jossain kysyntää.

Share

Kommentit

Samastun niin täysin tuohon hetkinen työelämä, opinnot ja elämä yhtälöösi. Ja koin myös samaa syyllisyyttä siitä, jos joskus olin väsynyt tai kuumeessa. Kai se on niin, että kroppa taistelee mieltä vastaan, kun tulee liikaa rasitusta - kroppa pakottaa lepäämään, vaikka mieli sanoisi muuta. Silloin kannattaa levätä ja miettiä mitä oikeasti haluaa elämältään. Itse ainakin jumitin hirveässä työmäärässä ja ajattelin, että tällaista se elämä sitten on, voi että kun tympeää.. Kunnes tajusin, ettei sen tarvitse olla! Ihminen voi tehdä mitä vain, kun vain päättää niin. Eli jos tunnet olevasi väärällä alalla tai vaikka vain väärässä työpaikassa niin etsi rohkeasti sellaista, joka tekee sinusta onnellisemman! :)

Kommentoi