Kahden vuoden pituisella matkalla

Ladataan...
Bättre liv

Pieni on sylissämme ennen kuin arvaammekaan, mutta vaikka aika juokseekin nopeasti, on matka tähän ollut jokseenkin pitkä. Nyt on aika pikakelata kahden vuoden takaa tähän hetkeen kuvin ja tekstein ja arvostaa sitä ilon, surun, onnen ja uupumuksen täyteistä matkaa mikä on jo ehditty kulkea.

Kaksi vuotta sitten lokakuussa me oltiin ensimmäistä kertaa tietoisesti antamassa "vahingon tapahtua" ja mietittiin ensimmäisiä kertoja oikein kunnolla, että olisikos nyt se aika kokeilla raskautumista. Silloin oltiin muutettu uudelle paikkakunnalle vuokralle, myyty asunto edelliseltä, olin määräaikaisessa duunissa, aloittanut juuri lisäopinnot ja mies ramppasi vieläkin toisella paikkakunnalla töissä silloin kuin ei voinut tehdä etäpäivää. Loppuvuodesta hän sai kuitenkin töitä läheltä ja arkikin tasaantui. Keskustelu alkoi vakavoitua vuoden lopun lähestyessä ja vuodenvaihteessa jännäsinkin ensimmäistä kertaa elämässäni raskaustesti kädessä. Halasin unilelua vatsaani vasten, kaipasin ja itkin. Menkat alkoivat viikon myöhässä ja säikähdin jättimäisiä tunteitani. Pupu meni pöksyyn, koko homma alkoi oikeasti pelottamaan sillä huomasin haluavani sitä niin kovasti. 

Menetin alkuvuodesta läheisiäni ja oma mieli ja maailma tuntuivat olevan aivan sekaisin. Varasimme unelmiemme matkan Aasiaan ja päätimme antaa pienelle mahdollisuuden vasta matkalla. Siihen asti halusin keskittyä siihen mitä sisälläni velloo, joogasin ja luin paljon, opiskelin töiden ohessa, tein töissä mielenkiintoista projektia, mentiinpä vielä ja ostettiin asuntokin siihen samaan syssyyn. 

Elämä suorastaan juoksi kohti upeaa matkaamme, mistä tulikin ikimuistoinen. Pienellä trooppisella saarella meidän ensimmäinen pieni sai alkunsa, vaikka emme sitä silloin vielä tienneetkään. Kotiin tullessani sairastin elämäni ensimmäistä korvatulehdusta kolmekymppisenä ja sain ensimmäistä kertaa sellaista antibioottiakin jolle olin allerginen (penisiliini) ja sain selvitä niistäkin oireista. Väsymystä ja outoa fiilistä, menkat olivatkin reippaasti myöhässä ja tikku näytti plussaa. What!?! Superjännää odotusta, hämmennystä, iloa ja armotonta pelkoa. Miksei aika voisi mennä nopeammin kohti ensimmäistä neuvolakäyntiä?

Ensimmäisen neuvolakäynnin aamuna tulivat ensimmäiset punaiset tipat, hoitaja sanoi että se nyt vaan voi tiputella. Seuraavana päivänä olin kuitenkin jo päivystyksessä keskeytyneen keskenmenon vuoksi ja sain lääkkeet kouraani. Tunsin oloni petetyksi, pieni oli ollut kuolleena vatsassani jo silloin kun olin sitä onnessani taputellut. Yhtäkkiä tunsin oloni tyhjemmäksi kuin koskaan. Sairaslomaa, töitä, kesälomaa, järjetöntä uupumusta ja pohjatonta surua. Tunteet mitä olen raskauksiin liittyen käynyt läpi, ovat olleet valtavan suuria ja vallanneet niin kehon kuin mielenkin. 

Syksyn aikana puuhastelin paljon ja yritin pitää itseni liikkeessä kuin normaalin ihmisen, elämä tuntui kuitenkin kovin tyhjältä ja vähän väliä uuvuin ja hajosin. Syksyn käännekohdan minulle toi viikonloppuretriitti, missä todella pysähdyin ja eheydyin. Siitä eteenpäin alkoi rämpimisen sijaan itsensä kasaaminen. 

Yllättäen tulinkin seuraavasta kierrosta toisen kerran raskaaksi ja tällä kertaa kaikki tuntui erilaiselta. Olin uskomattoman seesteinen ja rauhallinen, tunsin sisäistä onnea ja rauhaa, varmuutta siitä että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Käytiin varhaisultrassa ja ensimmäisessä neuvolassa. 

Odotettiin jännittyneenä Joulua, josko silloin uskaltaisi jo kertoa miehen vanhemmille, Jouluaattona kun raskausviikkoja olisi jo 10+4 ja pieni oli varhaisultrassakin ollut kunnossa? Lopulta Joulua edeltävällä viikolla pieni meni kesken, spontaanisti yksin kotona kun mies oli työreissulla. Suru oli valtaisa ja repi sydämeni rinnasta. Sairasloma, Joulu, Uusivuosi, töihin. Olin niin turta. Onneksi tajusin tässä vaiheessa pyytää apua ja pääsin psykiatrisen hoitajan kanssa juttelemaan, kävinkin hänellä läpi alkuvuoden muutaman viikon välein. Se helpottikin vähän, avasi ajattelua, auttoi ymmärtämään että olen oikeasti kovin herkkä tuntemaan. 

Valitettavasti samaan aikaan toipumisen kanssa minua revittiin moneen suuntaan. Oli opintojen lopputöiden palautuksen ja syksyn surussa vellomisen keskellä palauttamatta jääneiden koulutöiden kuromisen aika. Piti hetki jaksaa. Mutta kun kaikki tämä oli pois alta, keskityin vihdoin aivan täysillä itseeni. Joogasin, luin, kävin tekemässä aarrekarttaa elämälleni, opiskelemassa ayervedaa ja luennoilla työhyvinvoinnista. Etsin sopivia luontaistuotteita ja ruokavaliota, sain vatsani pitkästä aikaa kuntoon. Jälkitarkastuksessa kohdustani oli löytynyt polyyppi, onneksi polilla tähystyksessä huomattiinkin sen jo poistuneen ja kohtuni olevan hyvässä kunnosssa. Tämän jälkeen aloin selvittämään keskenmenojeni syitä yksityisellä ja hiljalleen selvisi ettei minussa kai ollutkaan mitään korjattavaa vikaa. Kevät meni yllättävän nopeasti. Jaksoin, pystyin, valoin uskoa itseeni, pidin kehostani ja mielestäni mahdollisimman hyvin huolta. Tätä olin odottanutkin, vihdoin minulla oli aikaa itselleni kun olin jättänyt kaiken ylimäääräisen taakse, niin opinnot kuin luottamustehtävätkin.

Pääsiäisenä menimme matkalle, Köpiksessä saimme taas rauhoittua ja keskittyä toisiimme. Ihana reissu. Siellä sai alkunsa meidän kolmas pienemme, se joka nyt polskii isona ja vahvana masussani ja jota varten laitamme kotiamme vihdoin vauvavalmiuteen. Pieni saikin alkunsa yllättäen heti kun kaikki tutkimusten labrat olivat alta pois ja saimme luvan taas antaa pienelle mahdollisuus. Ja yllättäen taaskin pienen loman ja rauhoittumisen seuraksena. 

Rakastin vieläkin joogaa, kävin erilaisissa life coaching -infoilloissa, kuuntelemassa NLP:stä ja erilaisissa inspiroivissa illoissa. Tämän pienen kanssa käytiin myös varhaisultrassa, tällä kertaa kuitenkin kahdesti ja juurikin sillä superpätevällä erikoisalääkärillä joka oli tutkinut myös keskenmenojemme syytä. Ja tässäkin raskaudessa väsyin valtavasti, raskauden edetessä uupumus vain syveni ja olin muutenkin supervarovainen enkä uskaltanut enää joogata tai loikkia. Illat ja viikonloput nukuin. Käytiin vielä ihanalla reissullakin ennen kesää, vaikka osa menikin kitistessä pahaa oloa, nälkää ja väsymystä.

Tuli kesä ja auriko, ensimmäinen kunnallinen ultra. Vaihdettiin autoa, köllöteltiin Juhannuksena. Vieläkin väsytti ja itketti! Kesäloma, huolta koirien terveydestä ja eläinlääkärilaskuja, pieni hajoaminen loman alkuun mutta tämän jälkeen upeita kesäpäiviä, ihania ihmisiä, herkkuruokia, merta ja aurinkoa ja leppoisaa rentoutumista. 

Loman jälkeen loputkin työkaverit saivat kuulla ilouutiset ja pian olikin jo rakenneultra, voi hitsi! Alkoi raskausjoogakurssi ja Bio-Oilin masuun pyörittely. Oli mammahousuja ja kasvavaa masua, ensimmäisiä outoja kuplia ja lopulta potkuja. Sisustusintoa ja voi hitsi, joko tässä saa hommata vauvalle tarvikkeitakin! Oho, ostettiin vaunut. Ja hei nyt viimeistään kaikki tämä ylimääärinen roipe myyntiin ja pois tieltä! Energiaa oli raskauden puolivälistä eteenpäin vähintään normaalisti, suurin osa illoista oli silti rauhoitettuja koirien kanssa ulkoilulle, kotona oleskelulle ja masuasukin kuulostelulle. Ja viikot viuhuu, olenko minä jo viimeisellä kolmanneksella? Tässä vaiheessa tulivatkin issiaskivut lonkkaan ja muutama sairaslomapäivä, fyssarilla lamppaaminen kuitenkin helpotti. Ja oho, hillittömästi supistuksia eikä niiltä pysty edes nukkumaan! Muutama sairaslomapäivä. Ja sitten säikähdys, hillittömästi supistuksia ja ei kai vaan tämä ole tihkuvaa lapsivettä? Ei onneksi ollut, mutta päivystyksessä käytiin ja supistukset olisi saatava rauhoittumaan.

Ja tässä sitä ollaan, edessä toinen sairaslomaviikko ja lääkärin tsekkaus. Jatkuuko sairasloma vielä viimeisen viikon ennen äitiysloman alkamista? Käynkö töissä vain piipahtamassa? Miten meillä onkin jo hoitoalusta, lipastot täynnä vauvanvaatteita, tapetti seinällä, pienen ensisänky makkarissa ja tuttipulloja keittiössä? Perhevalmennuksista on jo kaksi kolmesta käytynä. Lisäksi yksityinen synnytysluento ja vauvan ensipäivien luento. Pieni mönkii eikä meinaa masuun mahtua, tai ainakin siltä tuntuu. Makoilen edelleen suurimman osan päivistä levossa. Ruoan pystyn tekemään, kunhan en liian kauaa seisoskele. Odotan vieläkin, että uskaltautuisin edes lyhyelle kävelylle. Katselen kuinka koirat nukkuu söpösti, luen blogeja, kirjoittelen, luen vauvalehtiä ja vauvakirjoja, katselen telkkaria, näen välillä jonkun tutun. Välillä odotan pientä innolla, välillä säikyn että mitäköhän tästä tulee. Viikot etenevät hurjaa vauhtia. Kohta ollaan jo virallisella äippärillä, sitten aletaan lähestymään laskettua aikaa. Toivotaan, että pieni pysyy masussa mahdollisimman lähelle sitä ja tulee tähän maailmaan terveenä ja vahvana.

Kun vanhoja postauksiaan lukee, tuntuu matka aivan käsittämättömälle. Muistan miltä minusta vuosi sitten tuntui, muistan sen riipivän kivun sisälläni. Elämän järjettömyyden, kaiken tuntumisen niin turhalta ja tyhjältä. Ja sitten taas kaiken sen onnen. Onnen, minkä olen saanut tuntea kasvattaessani sisälläni pientä elämää. Myös sen onnen, mitä tunsin aiemmissa raskauksissani. Ei se ole sieltä mihinkään kadonnut, onni oli valtavaa heti ensipäivistä lähtien vaikka suru sen sitten alleen hukuttikin. Muistan tämän kesän ja sen helpotuksen kun hiljalleen raskauden puolivälissä aloin uskomaan, että tämä onnistuu. Liitoskivut ja ennenaikaiset supistukset ovat ihan pikkujuttuja. Rakastan raskaana olemista enkä vaihtaisi tästä päivääkään pois.

Välillä jo mietin, miten enää osaan olla ilman tätä möyryävää pallomahaa, tätä tulee vielä ihan armoton ikävä! Saankohan vielä joskus olla uudestaan raskaana, niin että raskaus myös kantaa loppuun saakka? Saanko käydä tämän uskomattoman matkan vielä uudelleen?

Nyt nautitaan raskaudesta vaikka aika juokseekin jo eteenpäin ja pienen tulo tähän maailmaan väistämättä lähenee. Alkaa ihan uusi uskomaton matka kun pääsemme tutustumaan pieneen ihmiseen ja elämään hänen kanssaan! Vaikka kuinka raskasta sekin tulee olemaan, uskon että se on myös täynnä onnea enkä vaihtaisi siitäkään päivääkään pois. 

On tämä vaan uskomaton matka. Siitä olen kiitollinen.

<3 Eerika & Epeliina (rv 33+2)

Share
Ladataan...

Kommentit

33+1 (Ei varmistettu)

:')

Pitäis kaiken tän omaan napaan tuijotuksen keskellä muistaa se kiitollisuus. Tässä on meilläkin ravisteltu perheen perusarkea ja kaadettu tukipilareita nurin, mutta sitten vaan rakennetaan kuvioita uusiksi ja ollaan kiitollisia tästä mahdollisuudesta.

Eerika
Bättre liv

Vaikka en uskoa itse tunnustakaan, tulee jotenkin mieleeni ensimmäinen korinttilaiskirje, minkä häissä niin usein kuulee.. 

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. (1 Kor. 13:4-7)

Niinpä tämän pienemmekin vuoksi.. kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Ja suurimpana on rakkaus, kiitollisuutta unohtamatta! <3 Kauniita hetkiä ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy kyllä! Käsi masun päälle ja syvä onni.

<3 Eerika & Epeliina (rv 33+4)

Kollega (Ei varmistettu)

Itku pääsi. Myös siitä tänään, miten neuvolassa otettiin mun ahdistus ja kurja olo tosissaan, eikä asioita tarvinnut alleviivata.. Perhepsykologi soittelikin heti tänään ja pyysi juttelemaan ensi viikolla. Ehkä tästä saadaan vielä paketti kasaan ennen pienimmäisen syntymää :) käsi mahan päälle tosiaan ja kuunnellaan.

Eerika
Bättre liv

Voi että, paljon voimia sinne! Ja ihanaa että apua on tarjolla, siihen on hyvä tarttua :)

Moi, tää vois olla hyvä hetki kommentoida kun pitkään oon kuitenki sun blogia lukenu. Löysin sen alkukeväästä kun olin kuullu lääkäriltä, että mun endometrioosi ei hyvältä näytä ja alettiin miehen kanssa tosissaan pohtia josko pitäis alkaa yrittää vauvaa, kun tilanne ei ainakaan iän myötä tuu parantumaan. Luin vanhoja tekstejä ja tajusin miten kauheeta olis, jos oma vauva ei tuliskaan tai tulis suurien tuskien kautta, joten jätettiin ehkäisy pois. Ja pian sen jälkeen kun täällä blogissa oli iloisia uutisia niin niin oli meilläkin! Ja nyt rv30 ja samat asiat mielessä, vauvan tarvikkeiden etsiminen ja lantiokipuilu ja sellaset. Oot ollu ihanaa etäistä raskausvertaistukea, kiitos!! Onnellista loppuodotusta, ei enää kauaa niin sylissä tuhisee pikkuinen!

Eerika
Bättre liv

Ihana kuulla :) Mahtavaa, että tällä julkisella tajunnanvirralla on myös oikeasti merkitystä! Elämä on tosiaan aika arvaamatonta, sitä ei koskaan tiedä millaiselle matkalle lähtee kun vauvasta haaveilee. Onneksi kaikki on mennyt siellä ilmeisesti hyvin! Ihanaa odotusta myös teille, pian tuhisee pieni nyytti sielläkin :)

Eerika
Bättre liv

Oi kiitos :) Ei sitä aina pysty niin näkemään, mutta onneksi elämä näyttää myös niitä kauniita puoliaan. Ja kiitollisuus siitä mitä jo on, auttaa avaamaan silmiä. Paljon iloa pienen perheen arkeen ja ihanaa Joulun odotusta! 

Kommentoi

Ladataan...