Kipu, puhupa se pois.

Ladataan...
Bättre liv

Tänään oli pikkuisen lääkärintarkastus, vähänkö meillä oli kasvettu! Pienen mitat tänään 6 vko (suluissa 4 vko): paino: 5280 (4685), pituus 57,7 (55,7), pään ympärys: 38 (36,8). Kaikki siis pienellä hyvin. Mutta eipä tässä vielä kaikki. Seuraavaksi olikin äidin jälkitarkastus. 

Olin jotenkin toivonut, että tästä nyt sit lähtee se elämän normalisoituminen. Katsotaan että olen hyvin toipunut ja kaikki on mallillaan ja liikunnan saa aloittaa. Mutta niinhän käy vaan Strömsössä. Lääkäriaika alkoi myöhässä, mutta lääkäri oli supermukava. Käytiin vähän läpi synnytystä ja hän laittoi lähetteen sairaalalle keskusteluaikaa varten, jotta sitä voitaisiin käydä läpi. Sain myös reseptin minipillereihin, mitkä voin aloittaa sitten kun tulee tarvis. Kokeilen aluksi näitä ja jos eivät käy niin voidaan ajatella hormonikierrukkaa. Jos siis joskus tehdään jotain mistä voisi tulla raskaaksi.

No, siinä hetken juteltuamme olikin tarkastuksen aika. Sanoin pelkääväni, että minuun sattuu sillä sisäisiä repeämiä tuli niin paljon ja eppari myös. Hän aloitti varovaisesti, mutta haavat tuntuivat kipeiltä, tuntui kuin repeäisin uudelleen. Synnytyskivut palasivat mieleeni ja kyyneleet valuivat poskillani. En vaan halua, että minuun sattuu enää! Tutkimusta ei pystytty tekemään, kohdun hän sai paineltua. Pientä laskeumaa ilmeisesti myös oli, sen verran hän pystyi sanomaan. Ei helvetti sekin vielä. Itkin solkenaan ja mieleeni tulvi se pitkän ponnistusvaiheen repivä kipu. Se oli niin kovaa, etten vaan kestänyt sitä ja huusin apua. Korjaan, rääyin apua kuin kidutettu eläin. Synnytyksen jälkeen itkin pari viikkoa, en tiedä itkinkö vain väsymyksen ja hormonipyörityksen takia vaiko sen vuoksi, että aina välillä muistin mitä minulle oli tapahtunut. Juuri nyt on niin samanlainen itkuolo kuin mitä ensimmäiset pari viikkoa koin. Kumpa en enää muistaisi mitään. Kumpa en enää tuntisi mitään.

Lääkäri kertoi mahdollisuudesta keskustella psykiatrisen hoitajan kanssa, mutta kerroin jo aloittaneeni käynnit. Lisäksi pääsisin nyt lähetteellä sairaalalle puhumaan toivottavasti juuri ponnistusvaihetta hoitaneen kätilön kanssa. Lääkäri oli hyvin empaattinen ja tuntui haluavan auttaa enemmän. Hän sanoi, ettei tiedä mitä muuta voisi nyt tehdä, uusi tarkastusaika voitaisiin sopia vaikka vasta parin kk päähän jotta kipua ei enää tuntuisi. Lopulta hän varasi kuitenkin itseltään ajan minulle parin viikon päähän, jotta voidaan jutella ja katsoa yhdessä tilannetta. Silloin ei tarvitsisi tehdä tutkimusta. Mietin vaan, että mitä ihmettä jutteleminen mihinkään auttaa. Voin käydä juttelemassa siellä ja juttelemassa täällä. Mutta kun joku koski minuun ja tunsin edes palasen sitä kipua minkä silloin koin, se avasi hanat, se palautti sen kaiken mieleeni. Voit jutella vaikka maailman tappiin, en vain halua että minuun enää sattuu. Koin aivan riittävästi kipua sinä yönä.

Juuri nyt on sellainen olo, että toivoisin ettei minulla olisi alakertaa lainkaan. En halua edes ajatella että se on olemassa. Niin kai olen tähän mennessä tehnytkin, olen keskittynyt pikkuiseen ja tähän elämään mikä meillä nyt on. Mutta silti minussa on se silvottu osa, se kipeä osa, se traumaattinen osa, se ilo mikä minulla joskus oli on nyt vain surua ja tuskaa. Ja kun näin pahalle tuntuu, en haluaisi edes olla enää. Itkin, ajoin, itkin, tulin kotiin, itkin ja söin ainakin kolme Sukulakua ja kupin teetä. Olen sisältä rikki myös kirjaimellisesti enkä todellakaan halua enää koskaan synnyttää. Puhupa se pois jos osaat.

Päiväunet pienellä, päivälevot minulle. Viime yönä rohistiin ja puklattiin kaikki maidot pitkin sänkyä yömyöhällä kunnes lopulta sai äitikin nukuttua. Väsymys sopii tähän päivään kuin nakutettu.

<3 Eerika & Epeliina

Kuvat: Pinterest

Share
Ladataan...

Kommentit

oi, kyllä kipu ja kipeät kokemuset saavat mielen synkeäksi.

Ehkä tähän auttaa aika. Se, että ne paikat saa ihan olla omassa rauhassa ja niiden ei tartte tehdä nyt yhtään mitään. Antaa olla vaan ja ajan kulua. Mitä pahaa siinä on, että juuri nyt keskikyt vauvaan ja kaikkeen siihen hyvään jota oot saanu. Tän asian taka-allalle laittaminen voi tässä hetkessä olla parasta hoitoa. Mä en ihan usko tähän aika parantaa haavat (niin konkreettiset kuin henkisetkin), mutta oon mä huomannut että kyllä se helpottaa. Aika antaa asioihin perspektiiviä, koska kyllä se kipukin joskus jopa loppuu tai ainakin vähintään lievenee.

Ja itkeminen, joskus se tuntuu vaan niin helvetin hyvältä (pardon my French). Siis siltä, että mitkään puhumiset ja muut ei auta yhtä paljon kuin se, että antaa vaan mennä. Mieluiten juuri jonkun suklaan tai muun hyvän kera! :D

Ollaan kavereiden kanssa puhuttu myös siitä, että onneksi, voi onneksi, raskauden ja synnytyksen päälle palkinto on mitä mainion; vauva. (Koska eihän tätä todellakaan kukaan hullu sitten enää tekisi! :D :D) Ja loppuviimein tuntuu siltä, että kyllä kaikki oli sen vauvan arvoista.

Se puhuminen voi sitten joskus myöhemmin auttaa, eikä se tosiaan mitään kiputuntemuksia pois vie, mutta ehkäpä niistä omista fiiliksista, kivusta ja kaikesta muusta on erilaista puhua sitten myöhemmin kun kaikesta (tai edes osasta) on päässyt yli. Niitä omia tuntemuksiaankin käsittelee jotenkin eri tavalla.

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Vertaistuki täällä sekä miehen ymmärrys ja syli auttoivat vähän. Lähdin illalla koiran kanssa ulos ja pistin rähinämusiikit korviin soimaan, tuli sellainen taistelijaolo että kyllä tästä vielä voittajina selvitään! Ettei anneta tämän viedä kaikkia voimia ja pistää mua matalaksi. Kävelin tahtia tampaten ja BodyCombattia ikävöiden ja löin iskusarjaa ilmaan. Että se olin vaan minä jos joku näki!

Tänään onkin sitten vietetty kotipäivää babyn kanssa ja elämä alkaa taas voittaa kivun ja surun jäädessä taas taka-alalle.  Sitä tuntee olonsa jotenkin typeräksi, että mitä minä vikisen, aika moni muukin on synnyttänyt.. mutta jokainen synnytys on niin erilainen ja jokainen käsittelee asioita niin eri tavalla. Mistä sitä tietää mitä kukakin tuntee ja kokee. Niin paitsi blogikommenteista <3

Moi Eerika,

mä olen seurannut sun blogia jo pitkään, ihan alusta saakka, mutta en ole ennen kommentoinut. Halusin vertaistuen hengessä nyt kuitenkin laittaa pari riviä, koska minäkin repesin pahasti ekassa, imukuppiavusteisessa synnytyksessäni, ja olin pitkään tositosi kipeä (ja itkuinen), monta kuukautta siis.

Mulla oli jälkitarkastus vasta 12 viikkoa synnytyksen jälkeen, silloin olin jo jotenkin tervehtynyt. Ajattelinkin postausta lukiessani, että sulla oli kyllä melko aikaisin tuo jälkitarkastus! Itse en tainnut istuakaan vielä 6 viikkoa synnytyksestä, ja olisin vetänyt turpaan jos joku olisi yrittänyt jotain sisätutkimusta huhheijaa. Ja tosiaan, "ekassa synnytyksessäni", eli palasin kuitenkin vielä vauvantekopuuhiin all-the-way ja lapsia on nyt kaksi.

Halusin siis sanoa, että aikaa se vie, mutta kyllä sinä toivut! Sen kivunkin joskus vielä unohdat tai ainakin sen muisto laimenee, oon siitä varma. Kiitos ihanasta blogista ja onnea vielä vauvasta!

Eerika
Bättre liv

Pitänee antaa neuvolantädille hieman palautetta kun hän varasi jälkitarkastuksen jo tähän kuuden viikon kohdille, vaikka voisi ehkä arvella että meitsin synnytyksestä paranemiseen menisi hieman kauemmin. Huojentavaa kuulla etten ole ainoa joka ei tässä vaiheessa sisätutkimukseen kivuiltaan pysty! Tunsin jo oloni tosi kummalliseksi, kun kipu ja kaikki olisi "vain päässäni" ja siitä pitäisi nyt vaan jotenkin jutella yli. Että hei, muhun ihan oikeesti sattuu vielä! Mutta onneksi saan tsekkauksen sitten myöhemmäksi. Ja hei, mä en vaan voi millään käsittää miten tämänkaltaisen synnytyskokemuksen jälkeen enää pystyy a) tekemään mitään mistä lapsia saattaisi tulla tai b) suostumaan vielä synnyttämään alateitse. Mutta ilmeisesti se on mahdollista! Voi apua sentään, en kai joudu vielä joskus kokemaan tätä uudestaan! Entä jos tulen niin kreisiksi!

Mutta sovitaan, että minä olen niitä jotka toipuvat, eivät saa mitään arpikudosjuttuja ja laskeumatkin korjaantuvat ja kestän henkisesti ajatuksen edes siitä että joku muu menee synnyttämään :) Onneksi on tekemistä pikkuisen kanssa ja elämä menee kokoajan eteenpäin. Ehkä palautan mieleni jälleen matkoista haaveiluun! Olisiko hullua lähteä vuoden päästä viettämään muutamaa isyyslomaviikkoa trooppiselle paratiisisaarelle? ;) Kiitos vielä ihanasta viestistäsi, vertaistuki on POP!

Millla_ (Ei varmistettu)

Tiedän, että on kovin kliseistä sanoa, mutta toivottavasti aika parantaa tai ainakin haalistaa koetut asiat... Ja vaikka keskusteleminen tuntuisi turhalta, niin uskon, että saat asioita pois harteiltasi kun pääset puhumaan vaikkapa ponnistusvaihetta hoitaneen kätilön kanssa; tuolloin voi avautua myös asioita joissa on väärinymmärryksiä ja saa käytyä mieltä askarruttaneita asioita läpi.
Onneksi myös jälkitarkastusta hoitanut lääkäri oli ymmärtäväinen, asiat voivat tosiaan olla ihan toisin muutaman kuukauden päästä. Laskeuma-asiasta ei kannata huolta kantaa, niitä tulee joissakin määrin melkein kaikille alakautta synnyttäneille ja varsinkin jos ponnistusvaihe on ollut rankemmanpuoleinen. Kropallakin on taipumus toipua mitä rankimmista asioista ajan kanssa...

Itse en vielä ole kunnolla synnytystä käsitellyt, koska vauva joutui lastenosastolle ja kannon huolta aivan muista asioista ne muutamat päivät. En edes ajatellut omaa fyysistä puolta vaikka kovin kipeä olinkin, vaan henkinen puoli oli niin ylikuormittunut vauvan vuoksi ja on ajoittain vieläkin kun asiat eivät ihan kokonaan ole selvinneet :/

Toivon sydämestäni, että aika parantaa ja voit joskus uutta raskautta rauhassa haaveilla sekä toteuttaa ja sen kautta myös synnytystä miettiä. Nyt kannattaa kuitenkin keskittyä tähän päivään ja yhä toipumiseen :) onneksi siellä hymyileväinen tyttö vie varmasti ajatuksia koko ajan ihan muihin asioihin :)

Eerika
Bättre liv

Voi, toivotaan todella että kroppa toipuu. Joissain tapauksissa kroppa ei niin hyvin toivokaan, toivotaan etten ole heidän joukossaan. On vaikea kuvitella miten puhuminen voisi viedä pois sen kaiken minkä koin, mutta eipä siitä varmaan mitään haittaakaan ole. Toivon vaan, ettei kokemuksiani vähätellä vaan otetaan tuntemukseni tosissaan, sillä minulle (ja myös miehelleni) ponnistusvaihe ja pienen syntymä oli kuin teurastusta. Toki olen onnellinen siitä, että pikkuinen on voinut alusta asti hyvin, eikä hänestä ole tarvinut huolehtia. Se on kyllä aikamoinen siunaus tilanteessa, missä itse tarvitsee aikaa ja voimia toipuakseen.

Toivottavasti pystyt itsekin vielä käsittelemään synnytyksen ja myös vauvan voinnista huolehtimisen tunteita. Ei sitä vaan arvannutkaan miten rankkoja asioita lasten saamiseen liittyy aina raskauden toivomisesta pitkälle synnytyksen jälkeiseen aikaan saakka! Pointsit kotiin vaan kaikille naisille, meidän äideillemme, heidän äideillensä ja yhä vaan heidän äideilleen. Sitä on vaikeaa edes kuvitella miten rankkaa naisen elo on ollut aikanaan. Huhheijaa sentään!

Paljon iloa sinnekin eloon, täällä halitaan ja pussaillaan taas tänään eikä itketä ainakaan vielä lainkaan :)

Torey
Näissä neliöissä

Voi Eerika! <3

 

Juuri tänään puhuin ystäväni kanssa siitä, kuinka synnytys ja keskenmeno eivät ole tuottaneet minulle fyysistä tuskaa kuin sen yhden päivän! Keskenmeno toki henkistä tuskaa, mutta fyysisesti olen päässyt onneksi helpolla.

Istuin heti synnytyksen jälkeen ja seksin ajattelu ei tuottanut tuskaa, vaikka ensimmäinen kerta synnytyksen jälkeen pientä jännitystä toikin. 

Toivon ja rukoilen seuraavan synnytyksen eteen tullessa olevan sen samanlainen kuin tyttäremme kanssa. Supistuksista kärsin melkein vuorokauden ja aloin niiden takia olla loppu. Mutta ponnistusvaihe kesti 9 minuuttia ja huusin vain "VOI TAIVAS KUN SATTUU!" Ja siinä se. 

Olisi ollut ihanaa jos oma kokemuksesi olisi ollut yhtä ihana. Toivon kuitenkin ajan tekevän tehtävänsä ja olosi helpottuvan. Fyysinen parantuminenkin ottaa aikaa, mutta keskustelukin auttaa. Ja ainakin voit sanoa ettet aio enää synnyttää! Jos uuden synnytyksen saat vielä kokea, aina saa pyytää keisarileikkausta. :)

Eerika
Bättre liv

Tuntuu kyllä suorastaan lottovoitolta saada hyvä synnytyskokemus, vaikka yllättävän useilla niin hyvä tuuri taitaa käydäkin. Itseni on sellaista niin vaikeaa edes kuvitella! Kiitos, toivotaan että tästä vielä toivutaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja onneksi pienen kanssa menee niin kovin hyvin <3

Tuosta sektiosta aion kyllä ottaa selvää että mitä se oikeasti tarkoittaa äidille ja vauvalle verrattuna tämänkaltaiseen synnytyskokemukseen minkä itse koin. Luulenpa, että keskimäärin sektiosta toipuu aika hyvin kuitenkin ja harvemmin hyvässä kunnossa olevalle lapselle vaaraa tulee. Ehkä on siis mahdollista, ettei lapsilukumme olisi vielä täynnä, vaikka juuri nyt vähän siltä tuntuukin. Vaan oli se maagista saada kokea raskaus ja uusi pieni ihminen, upeaa että sain kokea sen ainakin tämän yhden kerran!

Torey
Näissä neliöissä

Palkinto kärsimyksistäsi on ainakin suurenmoinen! <3

Eerika
Bättre liv

Toivon niin, että kehoni ja mieleni vielä toipuu. Erityisesti kehoni, sillä on sekin mahdollista ettei toipuminenkaan suju kuin oppikirjasta. Katsotaan nyt miten mielen kanssa edetään. Pystyn kyllä hyvin kuvittelemaan, että rankka synnytyskokemus voi torpata ajatukset toisesta lapsesta. Vaan niin voi torpata moni muukin asia, ihan jo oma kehokin, monelle yksi lapsi on muutenkin oikein hyvä luku :)

Haluan kyllä keskustella tuosta sektion mahdollisuudesta jo tätä synnytystä käsitellessäni, nyt kun kerran minua ollaan lähettämässä keskustelemaan sinne sun tänne. Kaikki tieto sektiosta ja siitä että se todella olisi mahdollinen voi auttaa myös mieltä kun tietää ettei ajatus toisesta lapsesta olekaan välttämättä niin mahdoton. 

Kiitos vielä, täällä on mennyt mielin määrin Sukulakuja ja teetä! (Kuka ostin ison laatikon niitä vuodenvaihteessa?)

Nickye
Mustetta Ihon Alla

Mulla se eka vauva torppasi ne ajatukset toisesta lapsesta. Ennen esikoista olin haaveillut kolmesta lapsesta, se vaan tuntui oikealta. Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa olivat järkyttäviä. Ennen kuin vauva oli puolivuotias koin hermoromahduksen, mutta siihen aikaan ketään ei kiinnostanut. Ei edes omaa perhettä, saati sitten terveydenhoidon "ammattilaisia". Ensimmäiset kaksi vuotta kuljin kuin sumussa, kuolleena elävänä.

Synnytys oli ihana, olisin tehnyt saman heti vaikka uudestaan. Ei lääkkeitä, ei apukeinoja, ja kaikki meni paremmin kuin mikään opaskirja ikinä kertoo. Multa meni 10 vuotta toipua vauva-ajasta ennen kuin aloin edes miettimään mahdollisuutta toisesta lapsesta. Lapsillani on melkin 12 vuoden ikäero.

Olipa syy mikä hyvänsä, aika parantaa. Se ei hävitä eikä kadota, mutta se parantaa. Tsemppiä päiviin ja öihin. Tärkein asia jonka olen elämäni aikana oivaltanut on se, että aika menee eteenpäin. Se mitä on tänään, ei ole enää samaa viikon, kuukauden, vuoden päästä. Me emme ole sidottuja siihen mitä on nyt, eikä meidän tarvitse palata siihen mitä olimme. Saamme rauhassa, omaan tahtiimme, liikkua eteenpäin ja luoda ihan uuden maailman itsellemme missä ei ole menneisyytemme painolastia enää. Vaikka se välillä vaikeaa onkin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi sinua, mitä olet joutunut kokemaan! Virtuaalihali täältä.Aika kyllä parantaa alakerran haavat. Ja synnytyksen läpikäyminen ammattilaisten kanssa auttaa myös varmasti, niin ettei se ole vain synkkä mörkö mielessä. Sinulla on täysi oikeus päättää lapsiluvun olevan täynnä, mutta jos joskus ajatus toisesta alkaa houkuttaa, jo ennen raskautumista voi käydä juttelemassa pelkopolilla. Synnytyspelko voi olla yksi syy suunniteltuun sektioon. Luulisin, että ensisynnyttäjälle ei kovin herkästi lähdetä tekemään suunniteltua sektiota, mutta sinun kokemuksellasi ja synnytyksellä siihen luulisi olevan ihan riittävät perusteet.

Ja vaikka lapsivuodeaika onkin virallisesti ohi, toipuminen ja palautuminen on kuitenkin yksilöllistä. Anna siis itsellesi rauhassa edelleen aikaa toipua.

Maarit

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Aikamoinen mörkö täällä tällä hetkellä istuu ja toipumista on myös fyysisesti vielä kovasti edessä. Toivotaan että toivun vielä hyvin, vaikka aikaa se ottaisikin.

Ajatus siitä, että suunniteltu sektio olisi mahdollinen pitänee myös mahdollisuuden toisesta lapsesta avoinna, olen kovasti surrut sitä kuinka paljon tämä synnytyskokemus vaikuttaa siihen tulemmeko toista lasta edes harkitsemaan. Vielä kun mieleen hiipii väistämättä mahdollisuus toistuvista keskenmenoistakin. Mutta josko tässä ensiksi toipuisi, niin lapsensaantiin vaadittava läheisyyskin olisi mahdollista ja mielellään myös mukavaa! Vielä on vähän sellainen fiilis, että jos tästä vielä lisää lapsia saisi niin se tapahtuisi ohuella pipetillä ja lopuksi sektiolla! 

Kiitos taas ja ihania kevättalven päiviä sinulle :)

Mindeka
Ma-material Girl

Miten mä muistelen, että lapsivuodeaika (eli jälkitarkastusaika myös) olisi ollut kahdeksan viikkoa?

 

Eerika
Bättre liv

Espoon nettisivuilla kerrotaan, että jälkitarkastus on 5-12 viikkoa synnytyksestä. Voi kumpa kohdallani tarkastus olisi ollut lähempänä tuota kahtatoistaa! Itselleni on puhuttu 6 viikon lapsivuodeajasta, mutta nyt kun lähdin googlettamaan niin tulee vastaan myös 6-8 viikkoa. Ei taidakaan olla niin eksaktia tämä lapsivuodeajan pituus :)

Mindeka
Ma-material Girl

Ihan käsittämätöntä, että ne edes ehdotti (varsinkin sinun tapauksessasi, sattuneesta syystä) tarkastusta VAIN kuuden viikon jälkeen. Ymmärrän kyllä, jos ajanvarauksen suhteen on vaikeaa, mutta eiköhän tämän tarkastuksen kanssa olis parempi nimenomaan, mitä myöhemmin se tehdään... Kenelle tahansa siis!

Huh.

Tsemppiä ja rohkeutta kuitenkin tulevaan. Suosittelen vähän keskustelussa palaamaan tuohon edelliseen tarkastusyritykseen, ja ehkä vähän näpäyttämäänkin, että miksi ihmeessä tätä piti edes yrittää 6vkon jälkeen, kun 12 vkoon asti kerran on aikaa?

Sensei
Puuhevonen

Hali täältäkin. Ja muistan kyllä että itse tunsin oloni suunnilleen ookooksi vasta 3 kk synnytyksestä. Kävin suihkun kanssa vessassakin vaikka kuinka pitkään. Ei siihen auta kuin aika mutta kyllä se helpottaa. Itse arvelen nyt että pystyisin toisen tekemään kun tiedän jo että kipu menee kuitenkin lopulta ohi, vaikka tuossa vaiheessa tuntuu että se ei parane ikinä...

Eerika
Bättre liv

Oi, tahtoo myös tuntea olonsa suunnilleen ookooksi! No, pitää kyllä myöntää että jos alapäätään ei ajattele niin muu kroppa alkaa toimimaan yllättävän normaalisti ja voin elää tavallista elämää ajattelematta sen kummemmin palautumista. Tietty väsyn herkemmin ja otan aika rauhallisesti. Toivotaan että kevään tullen toipuminen olisi jo pitkällä! Kiitos halista ja ihania kevättalven päiviä :)

Sensei
Puuhevonen

Hei sellainen tuli vielä mieleen että mieti niitten minipillerien aloittamista. Kirjoittelin itse siitä kamalasta vuodosta mikä niistä tuli, ja se kyllä veti mielen matalaksi jos mikä. Lopetin ne 2 viikon jälkeen, vuoto loppui eikä mulla oo vieläkään alkanu menkat eli hyvä päätös oli. Tuskin sulla on muutenkaan seksin harrastaminen heti mielessä mutta kyllä kumeilla pärjää sen vähän mitä sitä ehtii harrastella...Ainakin siihen asti että on taas normikunnossa niin voi tehdä pitempiaikaisia ratkaisuja.

Eerika
Bättre liv

Olen myös kuullut, että monesti aiheuttavat vuotoja ja tiputtelua. Nyt on kuitenkin reseptit sekä minipillerihin että hormonikierrukkaan valmiina niin voi sitten tehdä päätöksiä. Näiden kanssa ei tosiaan varmastikaan ole nyt mikään kiirus, mutta kun asia joskus ajankohtaiseksi tulee niin voin ainakin kokeilla sopivatko minipillerit mitenkään päin mulle :) Yhdistelmäehkäisyä olen kokeillut monenlaista eikä se kyllä sopinut sitten mitenkään mulle, aurallinen migreenikin ja kaikkea.. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Paljon voimia toipumiseen. Enpä osaa muuten auttaa, kun kertomalla että itse olin alkuhormooneista ihan herkillä ekat kuukaudet ja kaikki tuntu pahalta potenssiin 100. Eli varmaan ton asian käsittely on nyt vielä liian aikasta, mut ehkä jonkin ajan päästä. Nyt vuoden jälkeen pystyn katsomaan taakse ja sanomaan, että se alku oli ihan hirveen herkkää aikaa ja tunteet ihan uskomattoman voimakkaat niin hyvässä kuin pahassa. Mutta se menee ohi ja tunteet tulee taas paremmin kestettäviksi.

Eerika
Bättre liv

Hmm... voipi olla että sitä on vielä vähän herkemmällä, vaikka olo lähes normaali onkin verrattuna pariin ensimmäiseen viikkoon (herranjestas sentään niitä fiiliksiä!). Sormet siis ristiin, että täälläkin olo normalisoituu hiljalleen niin henkisesti kuin fyysisestikin! Näyttäisi kuitenkin sille, että asiaa on käsiteltävä nyt, mutta eiköhän sitä käsittele myöhemminkin vähän eri tavalla kun keho alkaa olemaan toipunut ja aika on tehnyt tehtävänsä. 

Kristaliina
Puutalobaby

Voi, virtuaalihalaukset täältäkin! Munkin korvaan kuusi viikkoa kuulostaa tosi-tosi lyhyeltä ajalta - mulla meni pari kuukautta ennen kuin teki edes mieli kävellä kilometriä pidempää. Too much information, tiedän - mutta sitten mulle tuli epparihaavatulehdukset ja uhh sun vaikka mitä.

Vasta lähes vuoden kuluttua siellä tuntui normaalilta. Parempi olo oli toki jo paljon aikaisemmin - mutta jos ajattelee sellaista tilaa, että ihan normaali niin kuin ennen synnytystä.... Niin kuin jo tuolla eka kommentissa sanotaan, itsekin ajattelisin että antaa niiden paikkojen vaan olla siellä rauhassa hetken aikaa ja antaa ajan parantaa. Keskittyä tosiaan siihen lopputulokseen. Naisen kropan palautumiskyky sitten loppupeleissä on ihmeellinen - voit varmasti luottaa, että jossain vaiheessa kaikki taas tuntuu normaalilta eikä synnytysmuistot ja -tuntemukset enää pulpahtele pintaan.

Kovasti voimia!

näkökulma (Ei varmistettu)

Synnytin sektiolla samoihin aikoihin kuin sinä. Lääkärit on oikeassa, se ei ole helppo tapa synnyttää. Leikkaus on massiivinen, haava iso ja kipeä, eri paikassa vaan, ja toipuminen hidasta. Sektion jälkeen en itse päässyt päiviin edes sängystä pois ja menetin leikkauksessa litrakaupalla verta. Palkinto on toki mitä ihanin ja aktiivisella kuntouttamisella kärrylenkkien kera olo on kohennut. Toki en tiedä milloin fiilis on ns. Normaali, vuoden päästä kai :) Luulen, että kerran synnyttäneelle toinen alatiesynnytys on sata kertaa helpompi kuin sektio.

lukija (Ei varmistettu)

Samaa mieltä kuin edelliset, että 6 vk on todella lyhyt aika. Mulle tehtiin ekassa synnytyksessä eppari ja sen paraneminen kesti ainakin 2 kuukautta. Jälkitarkastuksessa lääkäri kirjoitti jotain estrogenivoidetta, jota olisi voinut laittaa "sinne" ja se olisi kai nopeuttanut limakalvojen paranemista (imetys vie hormonitasot matalalle, joka johtaa limakalvojen ohenemiseen = hitaampi paraneminen), mutta en koskaan sitä voidetta apteekista hakenut, vaan aika paransi lopulta...

Lohdutuksena se, että mullakin ekan synnytyksen ponnistusvaihe oli raskas. Kesti 30 min ja vertaan tunnetta siihen, kun ansaan jäänyt kettu puree omaa jalkansa poikki... Toinen synnytys oli paljon helpompi, ponnistusvaihe vajaat 15 min ja tunsin koko ajan olevani tilanteen tasalla, voimissani. Kun sieltä joku on kerran ulos tullut, niin toisen on jo paljon helpompi tulla :) Ja ainahan sektion mahdollisuuskin on, jos niikseen tulee.

Pikaista paranemista!

stu (Ei varmistettu)

Sektio voi mennä myös tosi hyvin, meidän pieni syntyi vajaa vuosi sitten leikkauksella, ja kaikki meni ihan nappiin, viiden päivän päästä kävelin jo 1,5km kauppaan edestakaisin. Toki tietyt liikkeet aiheuttivat kipua vielä jonkin aikaa, mutta paraneminen edistyi hyvin ja nopeasti.

Kommentoi

Ladataan...