Kuinka helppo olisi monesti vain luovuttaa

Bättre liv

Aamupalani ihanista mustikoista ystävilläni

Olen niin väsynyt. Niin väsynyt, etten tiedä kulkeeko ajatuskaan enää. Olen viettänyt monta päivää kotikaupungissani, nähnyt ystäviä, perhettä ja kuunnellut entisen elämän kaikuja. Olen ihmetellyt, miten läheinen ystäväni tuntuu kuin sisarelta. Kuinka toisen ystävän kanssa ollaan yhä vaan kauempana toisistamme. Ja kuulunko enää tänne, näihin ympyröihin, näiden ihmisten keskelle.

Ensimmäinen päivä meni touhutessa, vietin aikaani yhteensä seitsemän ystävän kanssa. Tosin suurin osa tuli yhteiselle illalliselle, josta seurasi iso lasku ja yhä isompi ähky. Seuraavan päivän aloitin nukkumalla pitkään, käymällä rauhassa hierovassa suihkussa, syömällä ison aamupalan ja lukemalla koko hesarin. Puoleksi päiväksi olin ehtinyt ystäväni ovelle, soitin kelloa ja ovelle tuli hölmistynyt pää. Ystävä ei ollutkaan kotona, vaan tytärpuoli. Olivat lähteneet jo aamulla eikä ollut tietoa milloin palaavat. Palasin autolle ja soitin kaverille, ei vastausta. Ajattelin, että tulevat varmaan kohta ja ajoin kohti läheistä ostaria. Kävelin ja ihmettelin osaksi uudistuneita lapsuudenmaisemia. Istuin penkillä mummojen kanssa. Ohitin puiston, jossa olin hoitanut pikkusiskoani. Terveyskeskuksen, jossa todettiin laktoosi-intoleranssini. Koululleni, jossa aloitin koulutieni. Jossa istuin välitunnit yksin keinussa, jos satuin siihen pääsemään. Jossa istuin levottomana pulpetissa, kun osasin jo lukea. Jossa pelkäsin ruokataukoa ja syömään pakottamista. Josta pelkäsin lähteä kotia kohden koulukavereiden odottaessa minua tunnelissa. Kotimatkalle jolla yritin ehtiä lähimmälle puhelinkioskille soittamaan äidille kolme tyhjää puhelua, jotta hän tulisi koiran kanssa vastaan. Keinut olivat poissa, mutta koulu oli sama. Ympärille oli noussut toinen koulu, kentät olivat korvaantuneet korisaitauksilla, katokseen oli tullut vaja. Kalliossa oli vielä kolo, mihin pojat kiipesivät kun opettajan silmä vältti. 

This used to be my playground..

Kävelin takaisin ostarille, oli vierähtänyt tunti ja kymmenen minuuttia. Nälkä kurni. Tiesin, että ystävä oli unohtanut minut. Viestitin miehelleni ja hän oli ihmeissään, miten joku voi unohtaa kun toinen kerran vuodessa ehtii käymään? Ajelin takaisin ystävien luokse, tein välipalaa ja menin koneelle itkua pidätellen. Silitin kissaa ja soitin ystävälle saadakseni tietokoneen salasanan. Samalla kerroin olevani heillä, koska ystävää ei näkynyt eikä kuulunut. Hän sanoi voivansa ihan hyvin lähetä töistä puolen tunnin päästä, että tule tänne niin mennään jonnekin. Hädässä ystävä tunnetaan? Käveltiin puistossa, käveltiin rannassa, huljuteltiin varpaita ja käveltiin paljain jaloin asfaltilla. Ostettiin jäätelöt, joihin tuuli heitti pitkiä hiuksia. Säikähdettiin ampiaista ja tiputin jäätelöpalloni maahan. Pelastin osan ja kävelin jäätelöisen paperin kanssa pitkän matkaa. Sillä välin toinen kaveri oli tullut kotiin ja kuullut minun käyneen. Ei kuitenkaan soittanut, vaan laittoi viestiä. Sanoi anteeksi ja että ovat nyt kotona. Vastasin, etten ehdi enää, että katotaan milloin ollaan taas samassa kaupungissa. Laittoi takaisin, että on tosi tyhmä olo, et anteeksi vielä. En pystynyt enää vastaamaan. Minulla oli yksi ystävä seuranani.

Ihana vanha melodica kotelossaan äidin lapsuudesta

Ehdin vielä äidilleni, kun ystäväni lähtivät hakemaan kissanpentua. Äidin asunto oli täynnä mummin tavaroita. Mummin sohvat ja piironki olivat löytäneet tiensä olohuoneeseen, kun edesmenneen mummin talo oli nyt kesällä myyty. Äiti oli laittanut kalaa ja salaattia, joita tosin hetken päästä jäätiin nuorimman siskon kanssa kahden syömään äidin lähtiessä mesettämään jonkun miehen kanssa. Tiedättekös, joskus vanhat ihmiset (voinen sanoa 64-vuotiasta jo itseeni verrattuna vanhaksi?) käyttäytyvät kuin pahaiset teinit. Ollaan käyty chatti-huoneissa, tutustuttu ja mesetetty. Juteltu ostan kanssa puhelimessakin. Osan kanssa jutellaan ihan vaan huvin vuoksi. Osan kanssa harkitaan tapaamista. "Hei saisitko otettua musta hyvän mesekuvan?", äiti kysyy. Onneksi myös syödessä suu voi loksahtaa välillä auki. Lopulta jouduin ottamaan useita kuvia äidin hymyillessä samalla käsipeilille kuin idiootti ja toisellessa "no heiii". Lopulta mikään kuva ei tietenkään ollut hyvä, koska hänellä ei ollut luonnollista ilmettä. Luonnollisestikin olisin kameran toiselta puolelta voinut jotain asialle.

Niinpä kaivettiin äidin itse kylppärissä peilin kautta ottamiaan kuvia (!) ja sain käsitellä photarilla pimeää, sumeaa ja pikselimössöistä kuvaa. Samassa kansiossa oli muitakin kuvia, muunmuassa äidistä alusvaatteisillaan peilin kautta yläviistosta otettuna! Tiedättekös, ihan kaikkea ei lasten pitäisi tietää. No, häivytin kasvokuvasta vähän silmäpusseja, laitoin äidin toivovan vihreän taustan ja rajasin kameran otsasta pois. Lopun aikaa sain kuulla "Olenko kuvassa itseni näköinen? Sano nyt! Minusta en ole ihan tuon näköinen, vai olenko?". Ja ei, ei se ole normaalisti sen näköinen. Se näyttää sellaiselta oranssipäiseltä hieman repsahtaneelta kuuskymppiseltä naiselta joka on tosin aika pirteä ja hieman sekaisin siitä, että ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen hän on löytänyt paikan missä miehet ovat hänestä kiinnostuneita. Jälkiruoka saatiin ottaa ihan itse ja kuulla miten avuttomia me ollaan kun en tiennyt missä tarjoilulautaset ovat asunnossa, missä en ole koskaan itse asunut.

Niinpä onneksi tuli ilta ja kissanpentu, joka luikki piiloon samantein kun tuli asuntoon. Peloissaan sähisi hieman aikuiselle kissalle, joka antoi toisen sitten olla ihan rauhassa. Juotiin tuomaani viiniä ja istuttiin iltaa. Oltiin vaan. Ja taas mentiin liian myöhään nukkumaan muutaman lasillisen jälkeen. Eikä aamulla ollut enää niin freesi olo. Onneksi ei ollut kiirettä lähteä, katseltiin matkakuvia ja istuskeltiin, käytiin välillä maanittelemassa kissanpentua sohvan alta. Ja iltapäivällä lähdin enää hieman väsyneenä isän kautta kotimatkalle. Matkalla mietin miten monta elämää olenkaan elänyt. Miten monta onkaan ollut koulumatkaa, koulukaveria, tuttua ja ystävää, lempibiisiä, lempikirjaa, värikautta, pusua ja iltaa mitkä olen lähes tyysti unohtanut. Ja kuinka moni ystävä on minut unohtanut. Ehkä olisi minunkin parempi vain joskus unohtaa, eikä pitää kynsin hampain kiinni ystävyyksistä joilla ei ehkä ole tulevaisuutta. Mietin paikkoja missä opiskelin, missä kävin töissä, kymmenkuntaa kotia missä asuin, työkavereita, opiskelukavereita, lenkkeilyreittejä, koirakavereita. Niin monta ihmistä ja paikkaa mitä hädintuskin enää muistan, jotka olivat minulle silloin niin tärkeitä. Ja kuinka olen lopulta päässyt yli todella vaikeista hetkistä. Sellaisista jolloin on tehnyt mieli luovuttaa. Olen purrut hammasta ja puskenut eteenpäin, kunnes on vähän alkanut helpottaa. Kunnes elämä on muuttunut taas, tilanteet ovat olleet erit ja tunteet hiljalleen hiipuneet.

Alkumatkasta väsyin, pysähdyin huoltsikalle ja mietin miten jaksan ajaa yksin kotiin asti. Ostin jäätelön, kävelin nurmella, hengitin happea ja herkuttelin hetken. Pyöritin hartioita, käänsin tuulettimet kasvojani kohden ja laitoin ilmastoinnin kylmemmälle. Join virkistävää juomaa ja lopulta olo oli hyvä. Pahin hetki oli mennyt ohi. Ja mietin, kuinka helppo elämässä olisi monesti ollut vain luovuttaa. Juuri silloin kun kaikki olisi jo kääntymässä kohti parempaa.

Share

Kommentoi