Kun keho muistaa surun onnen keskellä

Bättre liv

Kaiken tämän onnen keskellä olen tällä viikolla elänyt surua uudelleen. Sieltä se vielä kehostani löytyi, kivun myötä. Sain maanantaina töissä ollessani puhelun. "Hei, sinullahan on syntynyt heinäkuussa vauva".. juu ei kyllä itseasiassa ole. Olin aikanani tilannut jotain ilmaisia oppaita ja nyt oltaisiin tietty kaupattu vauvakirjoja tai jotain. Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista, hetki meni vaikeaksi. Sanoin vielä, että itseasiassa Joulukuussa olisi tuloillaan pieni. Hän onnittelu huojentuneena ja sanoi että palaavat asiaan alkuvuonna. Ja siinä se taas oli, muistutus. En ollut muistanutkaan, että meille piti tulla heinäkuussa pieni. Vuosi sitten heinäkuussa menetimme ensimmäisen pikkuisemme. Joulukuussa toisen. Joulukuussa menehtyneen olisi pitänyt syntyä heinäkuussa. Ja nyt meidän jo isoksi kasvaneen pienen pitäisi syntyä Joulukuussa. Elämän ihmeitä. Ja siellä se potkii. Sisko joka saa elää.

Ajatus oli mielessäni vain hetken, päivä lipui eteenpäin, tein töitä, kävin mammajoogassa harjoittelemassa ponnistusvaihetta ja kinkkasin kivuissani kotiin. En tiennyt yhtään mikä minuun iski kun kotiin tullessani itku tuli mahdottomalla voimalla ulos. Itkin lohduttomasti sohvalla kun mies tuli koirien kanssa ulkoa. Hän katsoi minua huolissaan ja kysyi pärjäänkö, voiko hän lähteä treeneihin, saanko varmasti syödyksi, pitäisikö hänen jäädä? En pystynyt puhumaan, en keskittymään häneen. Viuhdoin vaan kädelläni häntä poistumaan, antaisi nyt tämän itkun vaan tulla! Ei hän ymmärtänyt, oli pakko hillitä itkua vaikka olisin vain halunnut antaa sen tulla ulos. Sain sanottua, että menee vaan ja että hapankorput ovat loppu. Hän löysi uuden paketin alakaapista ja jätti pöydälle. Suostui lopulta lähtemään ja sain itkettyä itkuni loppuun, tehtyä pari leipää iltaruoan tekemisen sijaan ja levättyä. Luulin, että itku johtui yhdestä ahdistaneesta työjutusta, jostain ponnistusharjoituksista, väsymyksestä tai kivusta lonkassani. Vähänpä silloin ymmärsin.

Käydessäni torstaina fyssarilla taisin tajuta sen. Olin käynyt tällä naisella alkuvuodesta kun en pystynyt kivuiltani ja jumeiltani edes kunnolla hengittämään. Tällöin hän puhui tunnelukoista kehossa ja avasi niitä, kerroin surustani ja menetyksistäni sen takana. Lähtiessäni hänen hoidostaan itkin vuolaasti autossa koko kotimatkan. Lukot lähtivät aukenemaan, olin ollut kyyryssä kuin suojellakseni itseäni. Hiljalleen aukesin elämälle, hengitykselle, ryhdille, voimalle. Ja nyt kertoessani hänelle kuinka viimeisin hoitokerta hänen kanssaan oli minuun vaikuttanut, ymmärsin samalla kuinka suru oli purkautunut minusta maanantaina.

Torstai-iltana kivut olivat pahemmat kuin koskaan. Olin käynyt fyssarin käsittelyn jälkeen ruokakaupassa kivuliaasti kinkaten, yrittänyt maata tyynyillä tuettuna hieman kivuttomammin ja lopulta tehnyt lähes tunnin ajan ruokaa seisten kivuissani. Mies tuli kotiin flunssaisena ja väsyneenä. Yritin sanoa, etten pysty enää seisomaan tai kävelemään, hänen tulisi nyt tulla auttamaan jotta saadaan ruoka uunista pöytään ja salaattia ruoan kanssa. Juu, parasta on tehdä tunnin ajan kanttarelli-cannelloneja just silloin kun ei pysty seisomaan tai kävelemään kivuitta.. Mies oli itse niin poikki ja minun tuskainen ja epätoivoinen komminukointini sen verran onnistunutta, että aika vihoissaan hän tuli lopulta tekemään hommat ja saatiin ruoka pöytään. Siinä taisi tyhjä cannelloni-pakettikin lentää. Hän käytti vain toisen koiran pikaisesti ulkona ennen kuin lähti työreissulle nenä tukossa, pää täynnä räkää. Yritin käyttää toisen koiran pisulla kun jokainen asken sai aikaan kammottavan hermosäryn vihlauksen oikeasta lonkasta. Taapersin takaisin sisälle, itkin. Keittiön on täyttänyt tiskivuori, koneessa on vielä edelliset puhtaat, roskikset ovat täynnä, koirat hoidettava vielä iltapisuille, kipu koko lonkan alueella mahdoton sietää. Ja minä jäin tänne yksin, jostain syvältä minut valtasi se tunne. Kuinka olen ihan yksin ja minusta tuntuu etten voi millään selvitä tästä. Ei se ongelma ollut vain tässä hetkessä, elin tunteissani uudelleen Joulukuuta.

Viivyttelin nukkumaanmenon kanssa, käytin koirat vain talon edessä pisulla, silti askeleita tuntui olevan liikaa. Lopulta iltapesun jälkeen kyyneleet tulivat ja veivät mukanaan viimeisetkin silmänympärysvoiteet. Makasin sängyllä ja itkin. Toinen koirista, se nuorempi tyttö joka yleensä vaan juoksee pallon perässä ja vöyhöttää, tuli tuekseni. Yleensä se vaan hinkuu nuolemaan kasvoja yli-innokaana, mutta nyt se nuoli rauhallisesti selkäni jokaisen sentin, kuin silittäen lohdutellen itkevää. Lopulta se keskittyi alaselkään, sinne mistä hermot menevät, sinne mistä kipuni ehkä saa alkunsa. Ja minä ymmärsin mitä minä itkin. "Miksi sen piti kuolla?", toistin. "Miksi sen piti kuolla?". Hiljalleen rauhotuin, hengitykseni tasaantui, itkuni oli vain kyynelten virtaa. Silitin ja pussasin koiraa ja sanoin, että äiti vaan suree kuollutta pentuaan. Ja että tuolla masussa on toinen joka potkii ja elää.

Sillä suru ei koskaan mene pois, se on osa meitä. Toisaalta huojentavaa, etten pysty unohtamaan pientä joka merkitsi meille niin paljon. Ja vei pitkäksi aikaa pohjan luottamukselta elämään, onnelta ja uskolta tulevaan. Annan sen tulla kehostani ulos, purkautua mielestäni. Nyt ymmärrän, miksi ahdistun niin ajatuksesta että mieheni on päivän-pari poissa. Että olen yksin kotona koirien kanssa. Että vien koiriamme ulos ja ne joskus saattavat haukahtaa vaikka sille naapurille. Tänään kinkkasin kahden koiran kanssa lyhyen lenkin, lonkka oli yölevon jälkeen miljoonasti paremmassa kunnossa ja koirat kävelivät nätisti. Vastaan tuli vanha setä, koirat päättivät haukahtaa. Ja silloin tajusin, että tottakai ne haukahtavat nyt kun olen kipeä, koska ne puolustavat minua. Pitäähän minua puolustaa kun en pysty kunnolla kävelemään, olen kivuissani, itkuinen ja raskaana. Ja silloin tiesin miksi Joulukuussa kävi niin kuin kävi ja miksi olen sen jälkeen ollut niin herkkä koirien satunaista haukkumista tai muuta huonoa käytöstä kohtaan lenkeillä.

Olen vältellyt koirien ulkoiluttamista yhdessä kuin ruttoa. Sillä sinä aamuna Joulukuussa pienen menettämisen jälkeen käytin koirat lyhyesti ulkona ennen lähtöäni lääkärille. Olin todella huonossa kunnossa, vuosin ja olin kivuissa, en ollut juurikaan nukkunut tai syönyt ja hyvä kun pystyin kävelemään. Koirat kiskoivat minua lumihangessa kun olivat niin täynnä virtaa. Naapuri tuli vastaan, sellainen hieman pahansuopa joka imee tupakkaansa ja tuomitsee muita. Koirat haukkuivat sille hihnojensa päässä ja hän sanoi että "kyllä sun pitäis vähän kouluttaa noita koirias". Teki mieli sanoa, kuinka vuosin vielä kesken mennyttä pientäni ja paikkani olisi ehkä ollut sairaalan vuodeosastolla ennemmin kuin koirien kanssa lumihangessa, mutta mitäpä hän tiesi? Silti tämä hetki on määrittänyt tietämättäni lenkkeilyäni koirien kanssa jo 9 kuukauden ajan. Kuinka olen pelännyt sitä haukahtaako koirani rapussa yli-innoissaan tai pelästyessään naapuria, kiskovatko koirani ensimmäiselle pissapuskalle naapurien nähden tai rähähtävätkö haukkumaan naapurin koirille. Nämä asiat ovat yhtäkkiä tuntuneet ylivoimaisille kestää, vaikka eivät todellakaan tapahdu kuin aniharvoin. Jo niiden mahdollisuus kuristaa kurkkuani. Haluan päästää tästä pelosta irti. Antaa itselleni armoa. Sanoa että kaikki on hyvin eikä maailma kaadu vaikka koirat käyttäytysivät miten. En ole epäonnistunut, nämä hetket eivät määritä minua. Olen pitänyt kaikista huolta enemmän kuin minun olisi tarvinutkaan, ei minun kuulu hävetä mitään. 

Niinpä antaa näiden tunteiden tulla ulos. Tänään minä pärjään hyvin, jaksan taas ja ymmärrän niin paljon enemmän. Aurinko pilkottaa pilviverhon takaa, koirat nukkuvat suloisina vieressäni, kaappi on täynnä tekemiäni kanttarelli-cannelloneja ja rommirusinarahkaa pähkinöillä. Teen fyssarin ohjeiden mukaisia liikkeitä ja yritän löytää kivuttoman asennon missä katsoa pari jaksoa Erilaisia äitejä. Mies tulee illalla, ehkä koirat pärjäävät sinne asti jos käytän ne kerran ulkona. Niin ja äitiys- ja vanhempainrahapäätökset ovat tulleet ja ostin saatuihin tuttipulloihin ne tuttipäät (?) vastasyntyneen koossa. Söpöä!  Saan juuri sen vihreän Flexi bathin käytettynä pieneen hintaan sekä kestoliivisuojuksia ja Aventin tuttipulloja tutulta. Ja löysin pienelle ensisängyksi Mawokin käytettynä, käydään noutamassa se kohtuuhintaan viikonloppuna. Uusi elämä ja elämänvaihe on vain hetken päässä! Ja pian minusta tulee äiti.

Paljon rakkautta ja voimaa. Muistetaan antaa tunteiden tulla ja mennä ja varotaan patoamasta niitä sisällemme. Uskotaan, että jokainen tunne ja hetki on menevä ohi ja pian elämässä paistaa jo aurinko. Kaikesta huolimatta olen tänään onnellinen ja kiitollinen siitä, että nämä tunteet tulevat nyt ulos ja saan mahdollisuuden oppia ja kasvaa niiden kautta.

<3 Eerika & Epeliina (rv 26+5)

Share

Kommentit

riik
3h+kasvimaa

surullisen kaunis postaus. Halaus ja onnea tulevaan :)

Hienoa, että siulla on rohkeutta kertoa noin vaikeista tunteista. Kaikkea hyvää sinulle ja vauvalle :)

Vau mikä vauva!

Kuten edellä sanottu, niin surullista ja niin kaunista. Tuli kyyneleet. Tunteet voi olla valtavan vahvoja, ja sulla on samaan aikaan sekä suuri suru että suuri onni. Toinen hiipuu mutta ei varmaankaan koskaan täysin poistu, toinen taas kasvaa kasvamistaan. Halaus :)

phocahispida

Suru pitää päästää ulos ja kuten on ollut puhetta, jokainen kokee sitä aikansa ja määränsä ja niin se vain on eikä kukaan voi muuksi sitä sanomisillaan muuttaa. Pitäkää huolta toisistanne. :)

Eerika
Bättre liv

<3 Ihania olette! Kun ymmärsin ja annoin tunteideni tulla, ne eivät vyöryneet enää päälle. Tästä tulikin aika kiva sairaslomalaisen syyspäivä! Kohti huomista siis ja sunnuntaista kolmannen raskauskolmanneksen alkamisen päivää <3

Hannushka

-olen samaa mieltä, itkun on annettava tulla, se lopulta antaa rauhoittavan olon, se suru ja tuska valuu ulos kyynelinä ja jaksaa taas jatkaa uudella voimalla eteenpäin. <3

Lilleri78
Tuttitango

<3

ekoemo
ekoemo

Hienosti kuvaat tunteiden virtaa, sille pitää antautua välillä. Itsekin väistelen välillä mm. väsymystä, kropan muutosta ja synnytysmuistoja kunnes tajuan olevani ihan jumissa väistelyn takia. Kun uskaltaa myöntää mitä tuntee, tulee itku ja helpotus... Voimia ja iloa!

Maikku25 (Ei varmistettu)

Kaunis postaus. Sanaton ja turta olo; eilen alkanut keskenmeno surettaa ja itkettää. Saan blogistasi voimaa ajatella, että kyllä meillekin vielä joskus se esikoinen tulee. Kiitos rehellisestä tekstistä, se auttaa eteenpäin!

Eerika
Bättre liv

Paljon voimia suruusi, siihen ei oikein ole sanoja mitkä helpottaisivat. Lämpimiä ajatuksia ja rutistus täältä, uskon ja toivon että saatte vielä kokea onnen pienestä esikoisesta. Kiitos ja ihana kuulla, että teksteilläni on merkitystä <3 Eerika

mari81 (Ei varmistettu)

&lt;3 Kaunis postaus!

Itse sain tammikuussa keskenmenon. Hän olisi ollut esikoisemme. Uutta raskautta ei ole vieläkään kuulunut, ilmeisesti lääketieteelliset tyhjennykset ja kaavinnat saivat kropan totaalisesti sekaisin.

Laskettu aika olisi ollut elokuussa. Samana päivänä eräs ystäväni, joka vielä toukokuussa ilmoitti ettei halua saada koskaan lapsia, kertoi olevansa raskaana, tuosta noin vain. Ympärillämme kaikki ovat raskaana tai vastasyntyneiden vanhempia, ja se tuntuu aivan helvetin pahalta. Eihän muiden onni ole meiltä pois, mutta kyllä se silti satuttaa. Että pariskunnat, jotka eivät välttämättä edes toivo lapsia, saavat ne tuosta noin vain. Meiltä otettiin sekin toivo pois.

No mutta. Elämä on ja sitä rataa. Ehkä se aurinko paistaa vielä tännekin risukasaan, vaikka perhepiirissämme on ollut viimeisen kahden vuoden aikana jo kuusi keskenmenoa, eikä yhtään elävää lasta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei, olen vasta löytänyt blogisi ja selaillut postauksiasi, tuntuu niin lohdulliselta, että on kohtalotovereita (vaikkei näitä asioita kellekään toivoisi), mutta samalla huomaa, että toivoa on. Itselläni oli keskenmeno ensimmäisessä raskaudessa juhannuksena, ja nyt on toinen raskaus aluillaan (5+4). Pelko ja jännitys on kova, vaikka olenkin innoissani, silti todella varuillani, enkä ehkä samalla tavalla uskalla iloita. Ensimmäinen keskenmeno oli niin vaikea kokemus. Mutta kaikkea hyvää teille nyt jo loppusuoralle ja eteenpäin! Tulen varmasti seuraamaan blogiasi edelleen :) Kiitos kun jaat tämän kaiken!

Eerika
Bättre liv

Kiitos viestistäsi, merkitsee paljon tietää että blogini kovinkin henkilökohtaiset ja rankatkin tekstit voivat olla vertaistukena avuksi muille. Ja paljon onnea uuteen raskauteen! Itselläni raskaus on tullut pikkuhiljaa helpommaksi ja onnellisemmaksi loppua kohden. Vaikka surua ja pelkoa ei koskaan täysin unohda, keho ja mieli toipuvat lopulta yllättävän hyvin. Toivon että saat tällä kertaa kokea raskauden onnen surun sijasta <3 Onnea matkallesi!

Torey
Näissä neliöissä

Hei ihanainen! Olisiko mahdollista saada sun sähköpostiosoitetta? :)

Eerika
Bättre liv

Moiks! Tässäpä tämä eerika.battreliv(at)gmail.com, sinne vaan raapustelemaan. Jaksamista <3

Torey
Näissä neliöissä

Kiitos, olet ihana! <3

Kommentoi