Kun korttitalo hajosi vai olinko se minä

Bättre liv

Huhhuh. Viimeinen vuosi on ollut vuoristorataa, mikä on mennyt hurjemmaksi viimeisen puolen vuoden ja yhä viimeisimmän neljänneksen aikana. Kun katson tätä kaikkea taaksepäin niin en meinaa itsekään pysyä ihan perässä. Kuka minä olen ja mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Viime keväänä kotielämä ja pelkkänä mutsina oleminen alkoi nakertaa ja pahasti. Vaikka touhuttiinkin paljon enkä jäänyt vain neljän seinän sisälle, oli silti jatkuvasti huolehdittava että lapsi saa ajallaan ruokaa, päiväunet, vaipanvaihdot, leikit, you name it. Parisuhde rakoili, yhteistä aikaa ei ollut, omaa aikaakin minimaalisesti, turvaverkot puuttui ja pinnistelin yrittäessäni löytää lapsenhoitoapua ja hommasin siivoojan saadaksemme edes vähän lisää aikaa. Ja ajatella, vielä vuosi sitten imetin, itseasiassa vielä sinne huhtikuulle asti jolloin sovin uudesta työpaikastani. Vasta puoli vuotta imetyksen lopettamisen jälkeen tuntui että hormonitoiminta palasi normaaliksi. Olin taas minä.

Toukokuun alussa jätin semiturvallisen työn mihin olisin ollut palaamassa ja menin uuteen missä sai jännittää koeajan verran miten tässä käy. Innostuin duunista ja kaikesta uudesta, siitä että olin ihan vaan oma itseni ja työaika tuntui yhtäkkiä omalta ajalta. Lapselle järjestyi pariksi kuuksi ystäväperheen kanssa yhteinen hoitaja, sitten mies jäi pariksi kuukaudeksi lapsen kanssa kesällä kotiin ja elokuussa alkoi päiväkotielo. Mies hoiti vuorostaan enemmän lasta, vei ja haki päiväkotiin ja teki nelipäiväistä viikkoa elo-marrakuun ajan. Itse sain vuorostani keskittyä töihin, tehdä tarvittaessa vähän pidempääkin päivää ja ottaa vähän vähemmän vastuuta kotona jotta pääsisin taas paremmin hyppäämään uralleni.

Myimme alkusyksystä oman asuntomme ja teimme varauksen rakenteilla olevasta uudesta rivitaloneliöstä, unelmiemme asunnosta. Valitsimme parketteja, laattoja ja suunnitelimme keittiötä. Samalla kinastelimme joka päivä ja arki oli pelkkää suorittamista. Suoritimme vaan perhe-elämää läpsystä vaihto -tyylillä. Lapsi heittäytyi huutamaan haalaria laittaessa ja samalla me huudettiin toisillemme. Odotin kauhulla sitä kun lähdimme yhdessä jonnekin mukavaan paikkaan sillä pilasimme ne hetket aina olemalla inhottavia toisillemme. Pelkäsin unelmiemme asuntoa, tässä täydellisessä keittiössä riitelisimme, näillä täydellisillä kylpyhuoneen laatoilla itkisin. 

Ja sitten BOOM. Ihastuin. Rakastuin. Tuntui aluksi aivan mahdottomalta että mahtuisimme toistemme elämään vaikka mahduimme niin hyvin toistemme sydämiin. Kumpikin pitkissä suhteissa, kumpikin tunsi kai jotain puuttuvan. Jatkuva kaipuu ja viestittely ja lopulta se tunne etten pysty päästämään tästä irti vaan on kokeiltava miten käy. Sillä mikä on elämässä tärkeintä, rakkaus vai turvallisuus ja upea koti? Lopulta me päätettiin hypätä, päätettiin hypätä yhdessä ja pitää toisistamme kiinni.

Kävin aluksi keskusteluja kotona siitä olisiko meillä tulevaisuutta vaikka me kuinka yritettäisiin. Me tiedettiin millainen meidän suhde voi parhaimmillaan olla, oltiin nähty ja koettu monta hetkeä niiden 13,5 vuoden aikana mitä oltiin oltu yhdessä. Jos kävisimme parisuhdeterapiassa ja vaikka kumpikin pohtisimme omaa itseämme yksin tai terapiassa niin mihin me voitaisiin todella päätyä? Olisimmeko yhdessä edes silloin kuin uusi koti vajaan vuoden päästä valmistuisi? Miten voisimme ottaa sen riskin, lainan, ja sitten erota kun uusi koti valmistuu? Kuinka pulassa olisimme sitten aivan järkyttävän kokoisen lainan ja ison uuden asunnon kanssa? Jo ensimmäisen keskustelun kohdalla mies sanoi ettei meillä varmaan ole muuta suuntaa kuin ero. Se oli järkytys, että hän oli ajatellut asiaa jo vuosia. Myönsi että minä olin tehnyt töitä meidän parisuhteen eteen mutta hän oli luovuttanut. 

Ja me katseltiin tätä uutta tilannetta hetki. Kunnes hän sai minut sanomaan sen mistä kaikki tämä oli alkanut. Siitä että olin rakastumassa toiseen ihmiseen. Ja hän sanoi ettei ihmettele, vaan on ajanut minut siihen tilanteeseen että haen rakkautta muualta. Ja jotenkin aivan hetkessä kaikki oli muuttunut. Aivan hetkessä olin alkanut rakastumaan toiseen ihmiseen. Aivan hetkessä sanoimme hyvästit pitkälle parisuhteelle, avioliitolle ja perheelle. Aivan hetkessä hylkäsimme unelmiemme asunnon. Aivan hetkessä aloimme etsiä toista vuokrakotia tämän väliaikakodin läheltä. Aivan hetkessä mies sanoi, että voin alkaa aivan hyvin seurustelemaan, että ei ole mustasukkainen vaan enintään kateellinen kun minulla on joku. Aivan hetkessä kaikki oli mullin mallin. Uusi rakkaus pisti myöskin elämänsä pirstaleiksi. Kukaan ei nukkunut.

Aloimme tapailemaan aluksi varovaisesti, kävimme yhdessä nuoremman koirani kanssa lenkillä, kun hänellä puoliso lähti yhteisestä kodista niin saatettiin olla hetki sielläkin. Lopulta kaikki tapahtui aivan älytöntä vauhtia ja olimmekin lähes kokoajan lähekkäin. Joulun vietimme kahdestaan vuokramökillä koirien kanssa, kaikki oli jotenkin niin luontaista kuin sielumme ja sydämemme olisivat aina tunteneet. Vain tietoinen mielemme ja fyysiset kehomme olivat vasta löytäneet toisensa ja ihmettelivät tilannetta. Vuodenvaihteessa kaikki muuttui kun kummankin kotona muutettiin erilleen ja jaettiin tavaroita. Suunniteltiin kalenteriin milloin lapsi olisi luonani ja milloin koirat, vuorottelemme niin että kummallakin on aina jompikumpi vaan ei kaikkia. Piti eritellä vakuutussopimuksia, tilata uusia sähkösopimuksia ja ties mitä. 

Kaikki arjen juuri löydetyt rutiinit menivät uusiksi. Yhtäkkiä minun piti viedä ja hakea tyttö useana päivänä viikosta, jolloin työpäivät jäivät lyhyiksi työmatkojen kera. Toisaalta minulla oli myös omaa aikaa, vietimme paljon aikaa uuden rakkauden kanssa käyden taidenäyttelyissä tai leffassa, koirien kanssa kävelyllä, tehden ruokaa, juoden teetä ja istuen sylikkäin sohvalla. Koska halusimme viettää aikaa yhdessä ja arkeni oli mitä oli niin hän tapasi myös tyttöni kovin pian. He olivat aina välillä jonkun yön yhtä aikaa luonani vaikka yleensä tapasimme kun lapsi oli isällään. Suunnittelimme tulevaisuutta ja olimme onnellisia. Hän kietoi kätensä ympärilleni kun kävelimme, ja me kävelimme aina samaa tahtia huomamaattamme vaikka matkan päässäkin toisistamme. Sain suukkoja, läheisyyttä, rakkautta ja huomiota. Läheisyys oli jotain aivan uskomatonta, kaikki tuntui sydämessä saakka, pidimme toisiamme kädestä kiinni läpi elokuvan ja tunsin kuinka rakkaus kulki lävitsemme. Kuulostaa aivan romanttiselta höpöhöpöltä, mutta se oli juurikin sitä. Jotain sellaista mitä ei oltu kumpikaan aiemmin koettu.

Tammikuu meni kovaa vauhtia ja uutta opetellessa, olimme yhdessä lähes kokoajan ja kun emme olleet niin viestittelimme ja soittelimme. Tutustuimme toistemme elämään, siihen keitä olemme ja mitä haluamme. Tuntui että rakkaus kantaa ja kaikki muut asiat ovat vain järjestelykysymyksiä ja loksahtavat ajan kanssa paikalleen. Katsotaan hiljalleen miten elämä asettuu kohdilleen. Varasimme yhteisen loman Thaimaahan maaliskuulle ihanaan resorttiin, viikon talviloma mutta mitä niistä 14 tunnin lennoista kun voimme viettää senkin ajan yhdessä käsi kädessä kuunnellen samaa musiikkia, katsellen leffoja ja höpötellen. Olemme samassa duunissa ja kerroimme työpaikalla kaikille. Vietimme työpaikan virkistysreissun yhdessä pariskuntana, olipa aika upeaa. Suunnitelimme yhteenmuuttoa syksylle, hommasimme lentoliput Köpikseen pitkäksi viikonlopuksi kesäkuulle ja kolmen päivän liput Flow Festareille. Rakastettiin toisiamme, kaivattiin, viihdyttiin yhdessä, oltiin lähekkäin, jaettiin kaikki ja oltiin onnellisia.

Näettekö jo mihin tämä tarina johtaa?

Näinpä. Ja sitten tuli se outo etäisyys. Hiljaisuus. Se kun toinen tuntee syyllisyyttä, on sekaisin ja maassa omasta erostaan mitä ei oikein missään vaiheessa käsitellyt. Erostaan mikä ei mennyt aivan kuin strömsössä sillä ero tuli niin yllätyksenä heille molemmille kesken ihan hyvän parisuhteen jossa ei ollut riitoja tai mitään ihmeempiä ongelmia. Mutta jostain syystä hän oli halunnut jotain enemmän, tuntenut vahvasti ja hypännyt. Hajottanut parisuhteensa ja pitkäaikaisen kumppaninsa. Ja hän kai pelästyi kun menimme niin kovaa vauhtia. Ja kuka ties myös tätä minun tilannettani missä pakettiin kuuluu lapsi ja koirat. Keskusteltiin, hän sanoi rakastavansa ja haluavansa edetä nyt hitaasti, tarvitsevansa omaa aikaa ajatella, ei aivan tiedä kuka on ja mitä haluaa. 

Teki niin kipeää. Annan aikaa, en vaan halua hajota tähän aivan täysin ja odottaa joka päivä sitä milloin se eropommi sieltä tipahtaa. Sano että annat aikaa meille ja mahdollisuuden. Ja hän sanoi rakastavansa ja antavansa aikaa. Kunnes.

Yhteisen ystävänpäivän ja yön jälkeen tuli maanantai. Ja se puhelu myöhään illalla mikä päätyi siihen kuinka tipahdin kesken puhelun suoraan lattiaan itkemään sydäntäni pidellen. Siihen kuinka ulvoin kylpyhuoneen lattialla kuin haavoitettu eläin. Kun toisen äänessä ei ollut enää rakkautta vaan pelkästään se, että olo on ristiriitainen sillä hänen sydämensä kuuluu vielä myös exälle. Ettei näe enää meille tulevaisuutta vaikka vielä viikko-pari sitten oli aivan varma tästä. Nyt ei enää edes tiedä mikä se tunne oli mitä rakkaudeksi kutsui. Vaikea sanoa toisen puolesta että mitä helvettiä tapahtui. Mutta onhan tässä nyt niin monta muuttujaa. Silti en vieläkään usko, että tunteet voisivat vain hetkessä kadota, ne vaan hautautuvat kaiken sen muun ahdistuksen ja tunnevyöryn alle. Mutta se ei enää auta. Mikään puhuminen ei vaan enää auttanut. Tämä oli tässä. Ei auta enää antaa aikaa, tukea ja ymmärtää. Minua ei vaan enää kaivata mihinkään. En ole enää rakas ja tärkeä. 

Olen flunssassa, sydämeni on palasina ja olen väsynyt ja lamaantunut. Juuri ja juuri muistan syödä. Olen kelannut tätä kaikkea nämä päivät kun olen ollut tiistaista asti saikulla, en tiedä mistä flunssa alkaa ja mihin suru loppuu, mutta työkunnossa en todellakaan ole. Tunnen oloni aivan älyttömän hölmöksi. Miten muka luotin rakkauteen? Miten voin vaan poukkoilla näin ja hajottaa kaiken? Nyt olen itse niin hajalla etten tiedä miten handlaan tämän uuden elämäni yksin. Miten pärjään pidemmän päälle taloudellisesti. Miten pystyn tekemään töitä samassa työpaikassa entisen rakkauden kanssa. Miten jaksan käydä läpi kahta eroa yhtä aikaa ja miettiä sitä kuka ihme oikein olen ja mitä haluan elämältä. Miten edes osaan olla yksin?

Ex-mies on käynyt keräämässä minua kasaan. Tuli tiistai-aamuna luokseni vietyään lapsen ensin hoitoon, käytti koirat ulkona, piti hetken sylissä ja jutteli ennen kuin lähti töihin. Illalla vaihdettiin hoidettavia ja sain samalla iltaruoan. Tullessani lapsen kanssa kotiin huomasin salmiakkipussin ja tulppaanit tytön kassissa, olivat käyneet yhdessä ostamassa lohdutukseksi. Hän kyselee miten voin ja jaksanko hoitaa lapsen päiväkotiin. Juuri ja juuri jaksan yhdeksäksi ilman kotona saatua aamupalaa, laitan päiväkotiin aamulla viestiä että jättäisivät vähän aamupalaa tytölle että tulemme kohta ja pahoittelen tuodessani sillä olen vaan niin flunssassa etten pysty oikein toimimaan kunnolla. Eilen illalla ex-mies tuli luokseni ja teki meille kaikille ruokaa ja oli hetken seurana. Tänään pitäis vaihtaa taas huollettavia. Koirat on ehkä helpompi handlata jos tämä flunssa nyt vaan vähän hellittäisi.

Ex-mies on kertonut olevansa niin pahoillaan että tämän piti käydä juuri minulle että häntä oikein itkettää. Etten ole tyhmä vaan elän suoraan sydämestä täydellä tunteella ja olen rohkea. On niin paha olla, niin hyvä mies ja miksi meidän välillämme ei voinut olla sitä naisen ja miehen välistä rakkautta? Hyviä ystäviä osaamme näköjään olla kun meidän ei tarvitse yrittää pakolla olla mitään enempää ja vaan pettyä siihen ettemme voi täyttää toistemme rakkauden ja yhteydenkaipuuta. On ollut paljon helpompaa kun olemme asuneet erillämme. Avioerohakemuksesta tuli 200 euron lasku. Ilmeisesti vielä viime vuonna se olisi ollut 100 euroa. Mieleen tulee näköjään tosi outoja asioita. 

Unelmiemme lemmenloma uuden rakkaan kanssa olisi 3 viikon ja yhden päivän päästä. Viikko aikaa peruuttaa ja saada edes osa rahoista takaisin. Matkustajan nimeä ei saa vaihdettua, hotellista ei saa mitään takaisin ja lentolipuistakin menee peruutusmaksut. En tiedä pystynkö lähtemään matkalle yksin ihanaan honeymoonereiden suosimaan hotelliin Thaimaan Koh Samuille. Sanotaan että reissussa saa kyllä seuraa, mutta eipä tuo ole ihan se perushostelli missä muuta seuraa kuin sitä omaa rakasta edes kaipaa. Ehkä perun reissun ja lähden yksin jonnekin. En olekaan tainnut koskaan matkustaa yksin, aina silloisen mieheni kanssa. Pitäis opetella olemaan ja matkustamaan yksin, sanotaan. En vaan ole yhtään sellainen, ajattelenkin puhumalla ja rakastan jakaa elämää ja asioita muiden kanssa. Kaupunkiloma Etelä-Eurooppaan? Yksin Kanarialle? En oikein tiedä. Tuntuu myös jotenkin pahalta etten ottaisi tyttöä mukaan joka rakastaisi lämpöä, altaita ja lämmintä hiekkaa varpaidensa alla.

Harmi kun ei ole siskoja tai vanhempia jotka olisivat läheisiä ja tukisivat. Ystävien kanssa olen puhunut ja viestitellyt paljon. Heilläkin on monella lapsia ja oma elämänsä elettävänään. Eikä sitä lopulta voi heidänkään päälle hajota. Olen myös puhunut lähimpien työkavereiden kanssa sillä olen muutenkin ollut kokoajan kaikesta avoin, erostani ja uudesta suhteesta. Mielestäni ihminen on kokonaisuus johon kaikki vaikuttaa, on paljon helpompi ymmärtää minua myös töissä kun tietää mistä tulen. Muutamalla ystävällä on tosi samankaltaisia tilanteita nyt päällä ja jotenkin tämä kaikki suru ja rikkinäisyys on niin vaikeata nähdä myös muissa. Elämä on vaan aivan uskomatonta.

Kumpa voisin saada takaisin uskoni rakkauteen ja elämään. Hetki sitten pidin itseäni vahvana ja uskoin että elämä kantaa. Jotenkin tuntui, että päästyäni yli keskenmenoista ja rankasta raskaudesta ja synnytyksestä olin jotenkin paljon vahvempi ja pystyin näkemään kuinka kaikki se antoi minulle uskoa siihen että elämä kantaa ja pääsen yli vaikka mistä. Vaan nyt hajosin niin pahasti etten enää tiedä mihin päin katsoisin jotta näkisin valon. Kuin kiusakseni aurinko on paistanut pari päivää. Mitä siihen nyt sanoisi. Näyttisi vaan keskaria takaisin vai kääntäisi katseensa pilviin?

Onneksi meillä on maailman upein lapsi, elämäni rakkaus <3

<3 Eerika

Share

Kommentit

riik
3h+kasvimaa

Voimia. Niin paljon voimia <3

Eerika
Bättre liv

Kiitos, nyt niitä kaivataan. Kuten kaveri juuri sanoi niin elämäni on yksi harlekiiniromaani. Juu eipä ainakaan tule tylsää..

Eerika
Bättre liv

Kiitos <3 

Vierailija (Ei varmistettu)

Nyt on sinun aikasi ensin surra, sitten ottaa vastuu omasta hyvinvoinnistasi. Niin, ettei onnellisuutesi tässä elämässä riipu siitä, oletko rakastunut vai et. Terapia on monelle eronneelle suureksi avuksi ja lohduksi. Voimia!

Eerika
Bättre liv

Kiitos <3 Olenkin jo varannut ajan työterveyspsykologille niin saan ainakin vähän keskusteluapua tässä kriisin keskuksessa ollessani. Kunhan pääsisin pahimman yli niin että jaksan paremmin niin on tosiaan aika rakentaa oma elämänsä uudelleen juuri sellaiseksi kuin sen haluan ja tarvitsen. Nytkin ajattelin, että kasaisin hiljalleen elämääni ja käsittelisin eroani, tiesin että halusin uuden rakkaan vain sen vuoksi koska rakastin, en siksi että hänen tulisi pelastaa minut ja elämäni joltain. Nyt sain kaupan päälle särkyneen sydämen tähän avioerosoppaan. Suurempi kuoppa mistä nousta ylös, mutta sittenhän sitä on vaan alettava kipuamaan heti kun jaksan. Siihen asti päivä kerrallaan..

Pidättelin hengitystä, kun luin tätä.   

Lähetän lämpimiä ajatuksia. Aika on paras lääke. Ihan varmasti tulee se päivä, kun ei satu.

Eerika
Bättre liv

Kiitos. Tällä hetkellä tuntuu kuin eläisin helvetissä, mutta ehkä kaikki vielä helpottaa. Kun ensiksi paranisin tästä flunssasta niin saisin hiljalleen keräiltyä voimiani takaisin jotta jaksan rakentaa omaa elämääni uusiksi. Sydän hajalla ja elämä levällään. Joku voisi sanoa tätä jopa mahdollisuudeksi?

-mimmu- (Ei varmistettu)

Ihan pakko kommentoida, en ilkeyttäni, mutta..
Tulit mieleen pari viikkoa sitten näkyneestä leffasta, siinä oli kolmikymppinen aviopari, rakastavat toisiaan, mutta nainen kiinnostuu toisesta miehestä, jättää aviomiehensä ja kertoo totuuden, nainen elää omaa villiä uutta suhdettaan ja ex-mies menestyy omassa elämässään, lopulta kuitenkin nainen tulee katumapäälle ja hänen uusi suhteensa kariutui, mutta paluuta entiseen-perusonnelliseen liittoon ei ole.

En tiedä miksi ihmiset hakevat onnea jostain muualta, vaikka nykyisessä suhteessa olisi kuitenkin peruspilarit kunnossa, siinä ihmisessä kuitenkin on se johon ihastui ja rakastui, palavaa tunnetta oli, nyt se vaan on arkipäivästynyt niin kuin on ihan normaalia käyvän!
Parisuhdetta pitää työstää, mutta helppoahan se olisi aina lyödä hanskat tiskiin kun alkaa kyllästyttämään tai se palavuus katoaa.
Arki tulee jokaiseen suhteeseen, mutta eikö se arki kuitenkin ole se mitä eletään?

Kymmenen vuotta takaperin tein sen virheen että luulin ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella, ei ollut, mutta sain teoillani tuhottua hyvän suhteen ja laukattua toista sydänjuuriaan myöten, edelleen hän vihaa minua. Silloin päätin että en enää ikinä, koskaan, milloinkaan tekisi kenellekään niin enkä ole tehny.

Meillä on myös ollut kaksi keskenmenoa, todella raskaat vauva-ajat*2, kamalia riitoja, univelkaa, väsymystä, riitoja milloin mistäkin Mutta hän edelleen on rinnallani ja minä hänen, en tiedä onko se kirkossa sanottu Aamen mikä kantaa, mutta näin on hyvä!

Joillakinhan käy noissa tempauksia hyvin, mutta eikö se ole typerää?

Tjaa, minusta taas huonosta suhteesta kannattaa erota. Vaikka sitä saattaa kaivata lohtua, turvaa ja tuttua syliä, eivät ne ongelmat siitä miksikään muuttuisi. (Eri tilanne on tietysti se, kun panee hyvän tai korjattavissa olevan  suhteen säpäleiksi. ) Hirveää joutua suremaan niin monta raskasta muutosta yhtä aikaa. Mutta silläkin on tarkoituksensa.

-mimmu- (Ei varmistettu)

Mutta Kuulostaako sinusta että heidän liittonsa oli tuhoon tuomittu jos nyt ex-mies hyysää ja laittaa ruokaa, hoitaa koirat ja lapsen?
Minusta heillä olisi ollut vielä toivoa, ainakin sen mukaan mitä olen lukenut...

Omat tempaukseni tein teininä (tosin kuulin eron jälkeen että niin oli mieskin tehnyt, mutta ei uskaltanut kertoa).

Jos on mies joka käy töissä, on komea ja hyvä tapainen, hyvä isä ja osallistuu kodin pyörittämiseen niin eikö siitä kannattaisi pitää kiinni? :D
Kaikki ei ole semmoisia.

Eerika
Bättre liv

Se että toinen on hyvä ihminen ja isä, ei riitä aivan parisuhteen pohjaksi. Valitettavasti olimme ajautuneet etäälle toisistamme jo vuosia, ei ollut tunneyhteyttä, läheisyyttä ja toinen myöskin koki helpommaksi luovuttaa kuin yrittää. Meille molemmille oli helpotus muuttaa erilleen, lopettaa pinnistely ja pyrkiä olemaan mahdollisimman hyvät vanhemmat lapsellemme. Tehdä hänelle kaksi rakastavaa kotia joissa olisi hyvä ilmapiiri. Nyt jaksamme paremmin toisiammekin. Hän tukee minua koska olen lapsemme äiti ja hän tarvitsee äitiään, koska olemme olleet vuosikausia tiimi ja toistemme tukiverkko, koska autamme toisiamme vaikka parisuhteemme ei toiminutkaan. Koska meille on tärkeää että tämä yhteistyö toimii varsinkin maailman tärkeimmän eli lapsemme takia.

Vaikka stoorini ei kuulosta millään tavalla järkevältä, ovat kaikki tekemäni ratkaisut tuntuneet sydämessäni oikealle. Vihdoin en toiminut itseäni vastaan ja tehnyt asioita vain siksi kuin niin pitäisi tehdä. Ex-mies ei loukkaantunut siitä, että rakastuin toiseen. Hän oli puolestani onnellinen sillä olimme enää vain ystäviä jotka kinastelivat saman katon alla. Meistä kumpikaan ei särkenyt sydäntään tässä erossa. Sovimme asiat yhdessä, pysyimme ystävinä ja yhteisen lapsen vanhempina jotka tekevät yhteistyötä ja aloin ihan puhtain paperein seurustelemaan uuden ihmisen kanssa.

Vaikka uusi rakas ei ollutkaan vielä tähän valmis ja rikkoi nyt sydämeni, ei se tarkoita etteikö meidän kahden tunneside olisi ollut vahva. En ollut koskaan tuntenut vastaavaa yhteyttä sielujen ja sydämien välillä, kaksi vahvasti empaattista ihmistä ja intuitiivinen yhteys myös silloin kun olimme erillään. Täysi ymmärrys, sellainen olo kuin olisimme aina olleet yhtä. Ja silti kova liekki voi joskus kärventää. On todella epäuskoinen olo että näin kävi. Silti näin vaan kuului käydä, en kadu niitä päätöksiä mitä tein sillä olisin katunut enemmän sitä jos en olisi saanut tätä kokea ja edes yrittää.

Tiedän, että ihmiset ovat kovin erilaisia, kokevat maailman eri tavalla ja tekevät päätöksiä eri perusteilla. Itse olen vahvasti intuitiivinen tunneihminen enkä voi kulkea sydäntäni vasten. Olen silti vastuuntuntoinen ja lapsellani on hyvä rakastava perhe vaikka asummekin erillämme. Toisten parisuhteiden, pään tai sydämen sisälle ei oikein pääse kurkkaamaan. Ulkoa käsin katsoen sitä vertaa siihen mitä itse tuntee, omaan menneisyyteensä, tunteisiinsa, ajatuksiinsa ja suhteisiinsa. Mutta yksikään meistä tai yksikään parisuhde ei ole samanlainen. Jokainen tuntee vain oman sisimpänsä, jos sitäkään.

Toivottavasti parisuhteenne pysyy ehjänä ja kunnossa, ehdottomasti kannustan kaikkia pitämään suhteistaan hyvää huolta ajoissa, jotta ei ajauduttaisi sellaisiin tilanteisiin mistä ei ole paluuta. Tai ainakin tiedetään että on tehty parhaansa. Kaikesta tärkeästä kannattaa pitää yhdessä kiinni <3

-mimmu- (Ei varmistettu)

Haluan selventää ettei tämä minun kriittinen arvostelun ole tarkoitus loukata vaan ehkä ennemminkin avata uusia näkökulmia...Minusta se on lähinnä niin surullista että ihmiset eroaa, pienten lasten perheet hajoaa, ne jotka vuosikausia yhtä pitäneet "kasvaa" yhtäkkiä erilleen...mistä tämä kaikki johtuu?
Kaipaako nykyihminen jotenkin haasteita elämään vau mikä on? Jos rakkaus katoaa sinne arjen harmauteen niin voisiko sen löytää sieltä vielä?

Te nyt kuitenkin varmaan käänsitte kaikki kivet ja kuulostaa tosiaan siltä että mies on luovuttanut ennen sinua...varmaan on semmoinen fiilis että noh, minkä teet jos toinen ei halua. Tosi harmi!

Niin kuin sanoin, en kommentoi ilkeyttäni ja silti siellä joku veti herneen nenäänsä, toivon tietysti, tai siis tiedän että saat asiat taas järjestykseen, mutta se vaatii varmaan paljon suklaata!

Eerika
Bättre liv

Tiedän mitä ajat takaa, että luovutetaan ensimmäisen haasteen kohdalla aivan turhaan. Valitettavasti musta tuntuu, että meidän kohdalla me oltiin kadotettu aivan liian paljon jo ennen lapsen tuloa kuvioon ja ilman kunnon pohjaa tämä lapsen tuoma uusi elämäntilanne oli vaan liikaa meille kahdelle. Kun onhan tämä kaikki aikamoista myllerrystä vakaammallekin suhteelle missä on läheisyyttä ja rakkautta mukana.

Valitettavasti meillä myös toinen luovutti jossain vaiheessa sillä se oli kai helpompaa kuin yrittää. Omatkin yritykseni jäivät lopulta nysiksi. Lopulta tuntui, että ei ollut enää mitään mitä korjata, kuin olisi tekohengittänyt kuollutta. Ajattelin aluksi, että pitää sinnitellä sinne asti kunnes lapsi on 3v, että sit helpottaa, ettei pikkulapsiaikana pitäisi koskaan lopettaa suhdetta kun on sellaisessa hullunmyllyssä muutenkin, että pitäisi vaan jaksaa ja kestää. Mutta meidän yhteinen arki alkoi olemaan jo niin raskasta, ettei sitä halunnut katsoa tai antaa lapsensa olla keskellä sitä kireää ilmapiiriä.  

Mutta tosiaan paljon suklaata, tai minun tapauksessani salmiakkia ja punaviiniä, lemppareitani! :) Vähän lisävoimia tosiaan tarvitaan että kaikki järjestyy, varsinkin hajalla olevassa sisimmässä.

Ihanaa viikonloppua!

On ilkeää puhua hyysäämisestä, kun ihminen on kriisissä! Minusta taas kuulostaa siltä, tällaisesta erosta voi jäädä jäljelle vahva ystävyys. Tuskin se välittäminen minnekään katoaa, vaikka eroaisikin. Sitä paitsi on myös lapsen etu, että äiti saa apua ja tukea. 

Että ei kai enää jatketa "mitäs läksit kikkeliskokkelis"-argumentointia? Kaikilla on oma tiensä tallattavana, ja omaan elämään voi peilata myös muiden kokemuksia, mutta parempi ehkä joskus vaan olla hiljaa.

-mimmu- (Ei varmistettu)

Jos pitää julkista blogia ja kirjoittelee sinne elämästään niin eikö sitä saisi kommentoida, sanoa oman kantansa? Vai täytyykö kaikkien vain hyssytellä ja olla samaa mieltä kirjoittajan kanssa?

Saa sanoa mielipiteensä ja ihan hyvin sen tuossa ylempänä perustelit. Minusta empatia ei ole hyssyttelyä. :) 

zittis (Ei varmistettu)

Mimmulle: Kommentoijilla voi silti olla ripaus tunneälyä ja tilannetajua... Vähän niinkuin kaikkea ei tarvitse sanoa jokaiselle vastaantulijalle edes julkisissa tiloissa tai toisen ihmisen henkilökohtaisessa blogissa. Toki jokainen taplaa tyylillään ja anonyymina on helppo huudella.

Erikalle toivotan tsemppiä ja voimia tähän tilanteeseen. Uni joskus on hyvä lääke - väsyneenä monet asiat tuntuvat suuremmilta ja surkeammilta. Taudissa taas saattavat voimat olla vähissä, joten ei tarvitse kaikkea nyt ratkoa, vaan keskittyä siihen, että tulee parempi olo.

"Aika ei pysähdy,
ja se on suuri siunaus ja lohdutus sille,
joka vaikeuksissa kamppailee."

 Onni on myös se varaukseton rakkaus jonka saa lapsen kanssa jakaa, se tuo lämpöä surunkin keskelle. Voimia ja uskoa tulevaan! <3

Eerika
Bättre liv

Kiitos, tuo ihana lapsi tuo kyllä merkitystä elämään <3

Wihh (Ei varmistettu)

Tämä oli rehellisintä, mitä olen lukenut pitkään aikaan, tai ehkä koskaan. Kiitos ajatusten ja tunteiden herättämisestä!

Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää.

Eerika
Bättre liv

Kiitos! Kyllä sitä välillä miettii uskaltaako tällaista elämää edes muille paljastaa, mutta pakko kai sitä on elää ilman häpeää siitä miten elämä menee. Kuinka oli rohkea ja rakasti.

Stoorini saattaa kuulostaa aivan järjettömältä, mutta olen ollut rehellinen itselleni ja muille, avoin, antanut sydämeni toiselle ja antanut ja vastaanottanut rakkautta pitkästä aikaa. Yritän pitää siitä kiinni, että luottaisin elämään ja siihen että sisimmässäni tiedän mikä on milloinkin oikea suunta. Ja muistutan jokaiselle jonka kohtaan, että elämä on tässä ja nyt, älä pidä ihmisiä ja asioita itsestäänselvyyksinä, anna anteeksi ja näe vaivaa parisuhteessasi, unohda egosi ja muista rakkaus, elä elämääsi niin ettei sinun tarvitse katua mitä teit tai jätit tekemättä.

Tiedän mistä tulen muuten tiedä mihin menen enkä ole enää varma kuka olen. Yritän muistaa luottaa siihen että elämä kantaa vaikkei rakkaus kantanutkaan. Avioliitossani ei riittänyt se että yritin kun toinen luovutti, tässä taidettiin mennä vähän samaa kaavaa. Ehkä joskus koen sen, että toinen on valmis yrittämään vaikka minä meinaisin luovuttaa?

Paulita
Vähä hyvä

Toivon sulle kaikkea hyvää <3

Eerika
Bättre liv

Kiitos <3 Toivotaan vähän auringonpaistetta elämään antamaan toivoa :)

Jonskunen (Ei varmistettu)

Toivotan sulle paljon tsemppiä! Kuulostaa ihan mun 1,5 vuoden takaiselta elämältä, mutta oon selvinny, vaikka aluksi tuntui epätoivoiselta. Lapset auttaa pahimman yli &lt;3

Eerika
Bättre liv

Kiitos <3 Selviämistaistelulta tämä juuri nyt vaikuttaa, toivottavasti elämä voi olla enemmänkin vielä. Tyttö on kyllä niin ihana <3

Uusia avauksia

 

Voimahalaus ja toipumista <3

Eerika
Bättre liv

Kiitos! Ihan tällaisia muutoksia en elämääni ajatellut, vaikka tiesinkin ett asioiden pitäisi muuttua. Surun ja kivun kautta eteenpäin..

Vierailija (Ei varmistettu)

Ota ja lähde matkalle, ihan yksin. Istu rannalla ja nauti auringosta ja merestä ja hengittele syvään. Välimatka kotiin ja murheisiin voisi tehdä terää, vaikka uskon, että toki vaikeaa lähteä yhteiseksi suunniteltuun reissuun. Uskon, että se kannattaisi silti.

Eerika
Bättre liv

Kiitos. Joko menen yhteiseksi tarkoitettuun reissuun tai jonnekin muualle yksin lomaviikolla. Ranta, aurinkoa ja meri on tilattava olivat ne sitten Thaimaassa, Lissabonissa, Espanjassa tai.. Olisinko vielä ansainnut unelmieni reissun? Olisiko se sitä yksin? Snorklausta, aurinkoa ja yksinäisiä illallisia? Hmm.. torstaina viimeistään päätän!

Jeba
Tuuliajolla

Kirjoitat aina niin rehellisesti ja täydestä sydämestä Erika!

Paljon voimia sulle sinne. <3 Kaikesta paskasta huolimatta yritä ajatella, että kyllä se elämä kantaa. Onhan se kantanut aikasemminkin, kaikki korjaantui ja teidän ihana tyttönne syntyi!

Kyllä se siitä, aivan varmasti. <3 Koskaan et tiedä mitä tapahtuu vaikka puolenvuoden päästä. Elämä kun tosiaan osaa yllättää, usko siihen. :)

Eerika
Bättre liv

Kiitos <3 Nyt kyllä pelottaa aivan älyttömästi eikä pää pysty käsittämään mitä kaikkea on tapahtunut ja samalla koko tulevaisuus on pyyhkiytynyt pois mielestä jo kahteen kertaan. Kaikki asiat raha-asioista jaksamiseen ja yksinäisyyteen pyörivät päässä ja olo on epätoivoinen. Pelkään että hajoan täysin enkä pärjää. 

Onneksi sain tänään pyydettyä konkreettisesti apua alueen mammakavereilta fb-ryhmässä. Kerroin tilanteen ja että auttaisi vaikkapa saada kutsu arki-iltana syömään ja leikkimään. Huomenna mennään jo yksille ja pari soitti heti perään. Ehkä pyytääkseen apua pitää osata jo valmiiksi kertoa mikä käytännössä auttaisi? Kumpa saisin hiljalleen kerättyä voimani takaisin.

Toivottavasti elämä yllättää myös positiivisesti. Halusin vain että kaikilla olisi mahdollisuus hyvään elämään, rakkauteen ja siihen että voi kuunnella sydämensä ääntä ja olla rehellinen itselleen ja muille. Ettei elämän tarvitse olla vain pitääpitää ja että pinnallisten asioiden sijaan tai lisäksi sisimmässään voisi olla hyvä olla. En halunnut elää vain kiiltokuvaelämää mutta samalla taisi romahtaa aivan kaikki. Ja elämä tuntuu taas selviytymistaistelulta.

Yritän uskoa taas elämään. Onneksi on tuo pieni ihminen ja sen ihanat höpötykset ja elämänilo!

Jeba
Tuuliajolla

Lapsilta saa kyllä uskomattoman paljon voimaa. <3 saat olla onnellinen omasta ihanasta tytöstäsi - onneksi sulla on hänet ja toisinpäin.

No mutta hyvä, että olet pyytänyt apua ja olet sitä jo saanut. Sehän on mahtavaa! Ja on myöskin hienoa huomata, että on olemassa niitä ihmisiä jotka ovat halukkaita auttamaan. :)

Aivan varmasti saat voimasi takaisin, nimenomaan hiljalleen. Kyllä se siitä. <3<3

Eerika
Bättre liv

Välillä romahdan, välillä sisuunnun, välillä tulevaisuus on katastrofi ja välillä täynnä mahdollisuuksia. Huonoon oloon muuten löytyi syykin, poskiontelontulehdus pahana molemmin puolin! Lääkkeitä ja lisää saikkua siis.. ja toivoa siitä että olo vihdoin alkaa paranemaan. Suruakin tässä saa potea ihan kunnolla väsyneenä yksin himassa ilman että itkeneitä silmiä tarvitsee peitellä.

Vieläkin hävettää todella tämä tarinani, se että rakastuin toiseen mieheen ja loikkasin vain tipahtaakseni naamalleni, huhhuh! Silti pakko se on vaan sanoa ääneen kun suren ja olen sekaisin apua pyydellen, että hei, näin tässä vaan kävi kun heittäydyin ja halusin elää todellista elämää. Ja sitten ne sanoo, että ei ole mitään hävettävää, kuuntelit sydäntäsi, rakastit, olit rohkea. On ne ihmiset vaan aikamoisia! Kumpa itsekin osaisin olla itselleni niin armollinen. Ehkä vielä olenkin kun oikein oivallan. 

Mietin tässä että onneksi olen tällainen pieni taistelija ja selviytyjä, mutta sitten mietin että onko sekin jotain mitä pitää miettiä? Se fiilis kun kyseenalaistat kaiken itseäsi ja omia ajatuksiasi myöten. 

Mutta hiljalleen! Elämä on aikamoinen matka vaan! Kohti parempaa elämää - Bättre liv <3 

Just I (Ei varmistettu)

Hei siellä,
luen blogiasi säännöllisesti ja olen kommentoinut mm. erityisherkkyydestä. Nyt on taas aivan pakko kommentoida, sillä tuo kuulostaa juuri siltä kuin oma elämäni vielä 1,5 vuotta sitten. Takana oli pitkä 8 vuoden suhde parhaan ystäväni kanssa. Käytiin läpi pari keskenmenoa, sitten päätin jatkaa opintoja ulkomailla ja lapsihaaveet jäivät. Vuoden verran pidettiin etäsuhdetta jonka aikana sitten tajusin, että suhde ei anna sitä mitä kaipasin. Että olimme parhaat ystävät, siinä oli upea hieno mies, mutta ei vaan tunnu oikealta, ei ehkä koskaan ollut tuntunut oikealta. Kipinä oli aina ollut poissa. Olimme aina olleet vain kavereita, parisuhteessa. Mietin, että tämä olisi riittänyt minulle 60-vuotiaana, mutta ei tässä iässä. Erosimme ja olemme edelleen ystävät.

Rakastuin suinpäin uuteen kämppiseeni. Seksi oli mahtavaa, mutta eniten nautin käsittämättömästä yhteydestä, siitä että luimme toisemme ajatuksia, olimme kuin luotuja toisillemme, näimme asiat niin samalla tavalla. Ajattelin että tässä on elämäni rakkaus. Sitä ei valitettavasti kestänyt kauan. Hän päätti suhteen antamatta juurikaan selityksiä ja haluamatta puhua asiasta. Se vain oli ohi. Sairastuin vakavasti, masennun elämäni ensimmäistä kertaa. Paino tippui vaikka söin mitä, hiukset lähtivät, iho tuli täyteen näppyjä. Sydän löi kierroksillä, voimat eivät riittäneet rappusiin. Lääkäri passitti terapiaan. Tilannetta ei helpottanut se, että olimme edelleen kämppiksiä. Lakkasin nukkumasta. Pelotti mennä kotiin, siellä ei enää ollut turvallista ja helppoa olla. Ajattelin, että periksi en anna. Seuraamukset on kestettävä. Ihan liian monta kuukautta taistelin tilanteessa, sitten aloin öisin herätä omaan huutooni. Kerroin hänelle että hänen on muutettava asunnosta ulos, minkä hän myös teki. Tilanne parani välittömästi, muistan miten hienoa oli nukkua kuukausien tauon jälkeen, kuinka paino alkoi nousta, iho parantua ja elämääni tuli taas valoa. Pystyin taas seuraamaan ja käymään keskusteluja, tajuamaan mitä ihmiset minulle puhuivat. Tarttua töihin. Olla iloksi muille.

Kun nyt katson taaksepäin näen, että huumaannuin tuosta tunteesta, siitä että nyt olin sen "oikean" kanssa, vaikka en edes tuntenut häntä ollenkaan. Ne ovat ne hormoonit, siksi rakastuneena ei saisi tehdä suuria päätöksiä, sanovat. Lisäksi olen tajunnut jälkeenpäin, että pitkästä suhteesta lähtiessä koko maailma menee uusiksi, vaikka en sitä silloin tajunnut. Minulta lähtivät juuret, pysyvyys, turva, rauhallinen tulevaisuus. Aika kauan meni, että löysin itseni uudestaan. Siihen auttoivat valtavasti jooga, meditointi ja ystävät, sekä luonnossa liikkuminen. Toki korostan myös sitä, että terapia on tärkeä, sillä eivät ne ystävät kaikkea jaksa ja terapeutti osaa antaa ihan oikeita neuvoja. Tajusin myös, etten sittenkään ollut käsitellyt keskenmenon karuja kokemuksia kunnolla. Tai aikaisempia suhteitani nuoruusvuosilta. Kaikki asiat vyöryivät voimalla yli. Se oli rankkaa, tosi pitkään. Mutta samalla olen onnellinen että sen kävin läpi. Tarvitsin tuollaisen herätyksen, pysäytyksen. Helppo se nyt on sanoa, tiedän.

On ollut jännä lähteä kokomaan itseään ja koko elämäänsä ihan alusta. Askel kerrallaan. Kuka minä olen? Mistä minä nautin? Miksi minulle kävi näin? Sen aika ei tosin ehkä ole sinulla juuri nyt. Juuri nyt on keskityttävä tähän hetkeen. Siihen, että syö joka päivä. Siihen, että lähtee kotoa joka päivä. Menee luontoon ja keskittyy siihen mitä näkee ympärillä. Siihen että hengittää. Hengittää syvään ja keskittyy hengittämiseen. Siihen, että pakottaa aivonsa keskittymään johonkin muuhun. Ja että aina kun ajatukset lähtevät soittamaan sitä samaa kelaa, samaa kurjaa filmiä, niitä kamalia ajatuksia jotka ruokkivat toisiaan, niin keskeyttää ne. Katselee vaikka sitä tulppaania siinä pöydällä, miettii miten hienon mallinen se on. Väkisin pakottaa itsensä lopettamaan ajattelemisen.

Ota rohkeasti sairaslomaa, jos et jaksa. Ota omaa tilaa ja aikaa, jos se tuntuu tärkeältä. Väritä värityskirjoja, valokuvaa, mitä vaan mikä saa ajatukset hetkeksi pois. Nuku. Niin ja se työtilanne. Sinuna hakisin uutta työtä (kunhan toivut nyt tästä ensin). Se ei ole luovuttamista, se on järkevää itsestään välittämistä. Minä olin vastuuvuokralainen, joten saatoin sanoa hänelle että hänen on muutettava pois. Muussa tapauksessa olisin itse lähtenyt. Tilanne olisi vain pitänyt ratkaista paljon nopeammin. Toipuminenkin olisi alkanut aiemmin.

Hei ja tärkeä kirja noina hetkinä oli Eckhart Tollen The power of now (löytyy myös suomeksi). Se kolahti ja auttoi näkemään kaiken ihan uudessa valossa. Erityisherkkyydestä kannattaa taas lukea lisää, vaikka niitä Elainen kirjoja. Me erityisherkät kun rakastutaan niin kovasti, niin syvästi, niin nopeasti. Toipuminenkin vie pitemmän ajan. Mutta silti, silti, on mahtavaa elää tunteet täysillä. Mahtavaa nähdä maailman kauneus, vaikka se sitten tarkoittaakin, että ne rumat hetket on tosi rankat. Meidän pitää rakastaa itseämme vahvasti ja hellästi.

Valtavasti voimia ja tsemppiä. Tunnen niin vahvasti tarinasi, resonoi (kuten varmasti tajuat pitkästä kommentistani). Ainoa mitä voin sanoa, on, että niin mahdottomalta kuin tuntuukin nyt juuri ajatella, niin jonain päivänä katsot taaksepäin ja olet kiitollinen että kävit tämän kaiken läpi. Tulevaisuudessa on jotain tosi kaunista ja ihanaa odottamassa sua. On on.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
-Eeva Kilpi

Eerika
Bättre liv

Voi apua mikä kommentti, mikä elämä! Jestas. Hurjaa. Erityisherkkyys on kyllä aikamoista, on tosi vaikea huomioida tämä tekemisissään ja pitää itsensä just sopivassa vireessä (ei yli- tai alivireisenä) ja hyvinvoivana. Just nyt vieläkin flunssan kourissa ja koko elämä palasina on hieman vaikeaa kasata itseään. Pikkuhiljaa kun tervehdyn, voin tuoda elämään taas lisää joogaa ja kävelyitä luonnossa. Minulla on osa viikosta vapaampaa kun lapsi on isällään ja vain koirat pitää hoitaa, jolloin pääsen vaikka joogaan tai taidenäyttelyyn, pystyn tekemään mitä huvittaa kun vaan jaksan.

Mut toi sun tarina! Ei hitsi. Melkein kylmät väreet käy kropassa kun luin. Kävikö tässäkin just näin? Tuntui vaan sydämessä niin oikealle ja uskomattomalle, kummallakin. On aivan pöllämystynyt olo nyt. Sitä vaan miettii miten pystyikin olemaan niin tyhmä? Mutta rakastuneena sitä kai on? Mutta se toinenkin oli aivan täysillä tässä mukana ja sitten vaan katosi wiuh! Katsotaan miten kestämme yhteistä työpaikkaa, hän tosin oli jo ajattellut uuden työn hakemista joten toivon sen toiveen realisoituvan jossain välissä. Itse olen ollut työpaikassa alle vuoden ja työpaikan vaihtaminen tuntuu nyt tosi isolta ponnistukselta elämän heitellessä. En vielä tiedä yhtään miltä samassa työpaikassa työskentely tulee tuntumaan. Jäin vielä täksi päiväksi sairaslomalle minkä lääkäri kirjoitti perjantaina maanantaihin asti, epäili jaksanko mennä töihin. Teen etänä muutaman tunnin ja menen varmaan huomenna toimistolle. Toivotaan parasta!

Olen huomenna menossa työterveyspsykologille juttelemaan, saan 5 käyntiä lähetteellä mikä on ihan ok nyt kriisitilanteessa saada edes vähän käydä näitä asioita läpi. Sittenhän sitä näkee mikä olo on. Olen puhunut paljon ystävien kanssa. Tunnustanut niille vähän kaukaisimmillekin missä tilanteessa olen, pyytänyt apua lähialueen mutseilta arkeen, yrittänyt ajatella asumisjärjestelyitä eri kanteilta, itkenyt jo vähän harvemmin. On rankkaa kun ei oikein voisi tukeutua kumpaankaan näistä existä. Silti vähän tukeudun yhä arkisissa asioissa entiseen aviomieheen, lapsen isään.

Tiedostan, että hajoaminen on lähellä ja nyt pitää pyytää apua joka suunnasta ja helpottaa elämäänsä jotta jaksaisin pyörittää arkea lapsen ja koirien kanssa. Se on tosi tärkeää, että pysyn nyt toimintakykyisenä ja voin olla hyvä äiti lapselleni. Se saa tekemään itselleen hyviä asioita ja saa jotenkin ryhdistäytymään. Elämässä on kuitenkin jokin tarkoitus, oma tytär. Haluan voida nauttia ajasta hänen kanssaan ja jaksaa tehdä kivoja asioita yhdessä, en vain raahustaa läpi harmaan arjen. Haluan että me ollaan hyvä pusutteleva ja kikatteleva tiimi nyt ja aina oli niitä miehiä mun elämässä sitten tai ei. Tällä hetkellä on vähän sellainen olo että ei kiitos enää yhtään miestä lisää :)

En vaan niin halua hajota nyt aivan pirstaleiksi. Haluan pitää meidän arjesta kiinni, minun ja tytön. Haluan pyytää ja saada apua ja tukea ympäriltäni, vaikka perheeltä en sitä saakaan. Haluan napata edes jostain pienestä turvallisuudentunteesta kiinni ja tuntea että jaksan ja pärjään itse uudessa elämässäni, ystävien ympäröimänä. Ero lapsen isästä ja yhteishuoltajuuden harjoittelu lähti käyntiin niin hyvin ja olin todella kiitollinen kaikesta, haluaisin voida iloita siitä ja saada omat siipeni hiljalleen kantamaan. Haluan haaveilla ihanasta kodista mihin muuttaisin seuraavaksi. Joogasta ja avoimen yliopiston verkko-opinnoista. Omasta elämästä. Kaikesta mikä tekee minulle hyvää ja vie oikeaan suuntaan. Yritän unohtaa tämän vahvan rakkauden, keskittyä itseeni ja tyttöön, rakentamaan uutta elämää ja selviämään erosta aviomieheni kanssa. Sainpahan ainakin hetken olla rakastettu ja rakastaa, tulla ymmärretyksi ja ymmärtää, rakastella ja olla lähellä. Olla taas nainen, enkä äiti vaan. Mutta nyt olen vuorostani vahvasti minä itse sekä tyttöni äiti <3

Kiitos. Saa kommentoida jatkossakin, luulenpa että sinulla olisi paljon mistä ammentaa :) Ja kirjavinkki lähtee lainaus/tilauslistalle!

Just I (Ei varmistettu)

Hei Eerika,
on se hienoa kuulla, että olet löytänyt tarmoa ja uskoa, siitä se lähtee. Tosiaan, sinulla on ihana tyttösi siellä, joka pakottaakin olemaan hetkessä. Nauramaan, rakastamaan, uskomaan. Se on tosi hieno juttu! Ja eikö ole mahtavaa että siihen eksään voi tukeutua. Minäkin kävin pitkiä skype-keskusteluja eksäni kanssa, kun olo oli mitä kamalin, oli mahtavaa saada tukea ihmiseltä, joka tuntee minut niin hyvin. Mielestäni se myös on hienoa, että en menettänyt tuota tärkeää ihmistä kun erosimme. Sain pitää hänet elämässäni ja parhaana ystävänäni. Hän on edelleen minulle se oikea, mutta eri roolissa. Ystävän roolissa oikea.

Huvittaa ihan lukea päätöksestäsi lähteä paratiisisaarelle yksin. Tein itse aivan saman. Henkisesti ja ruumiillisesti ihan hajalla, sieltä vaan löysin itseni Koh Phanangilta, Samuin naapurista. Joogasin aamulla ja illalla, välissä väritin värityskirjaani, otin valokuvia, kävelin luonnossa ja keinuin keinussa rannalla. Ja luin Tollea. Ennen lähtöäni olin niin hajalla, että mietin jopa elämäni päättämistä, mutta niin vaan kun valtavissa aalloissa sukellessani päädyin liian kauaksi merelle ja onnekseni minut sieltä pelastettiin, en hetkeäkään olisi halunnut kuolla, päinvaistoin taistelin henkeni edestä.

Oli ihanaa matkustaa yksin. Ensimmäisenä aamunani saarella lähdin uimaan. Yksin. Kävelin hiekkaa pitkin ja tajusin, että tällä reissulla oli missio. Olin eronnut nainen ja nyt olisi aika elää minun elämääni, sitä omaa, minunnäköistäni. Mikä huimaava tunne, muistan sen edelleen. Ja siellä kyllä tapaa ihmisiä, kun vaan on avoin. Kävin pitkiä syviä keskusteluja chileläisen naisen ja brasilialaisen miehen kanssa, ihanaa avoimuutta, koskettavia tarinoita ja myös paljon naurua. Toisaalta sitten taas välillä halusin ottaa aikaa yksin, meditoida, käydä hieronnassa, istua rannalla ja katsoa tähtiä (ja kuunnella joululauluja Vesa-Matti Loirin laulamana, haha). Huimaa.

Taidamme molemmat olla niitä erityisherkkiä, jotka ovat myös high sensation seekers (en tiedä termiä suomeksi, luin Elainet englanniksi). Silloin tuo väli yli- ja alivireisyyden välillä on naurettavan pieni, jatkuvaa säätämistä. Pitää olla ihmisten kanssa, pitää saada uusia/innostavia kokemuksia, mutta sitten myös tarvitsee sen oman rauhan, sekä pohtia asiat syvällisesti, siellä taas ei saa liikaa jäädä makaamaan, koska se sitten taas tekee meistä lethargisia joka voi johtaa jopa masennukseen. Huh. Harjoittelen edelleen ja joka päivä. Joskus onnistuu, joskus ei.

Sen olen viime vuoden aikana tajunnut, että kaikki tapahtuu syystä. Syystä, jota ei välttämättä sillä hetkellä vain tajua tai pysty näkemään. Kaikella on merkityksensä. Jokaisella ihmisellä joka on elämässämme (vaikka sitten vain lyhyesti) on joku viesti annettavana tai tehtävä tuupata meitä johonkin suuntaan. Toki on sitten myös niitä huutelijoita, jotka eivät koskaan tule ymmärtämään meidän elämäämme tai päätöksiämme. Niistä ei kannata välittää. Suurimmat huutelijat ovat niitä, jotka ovat omassa elämässään liian peloissaan tehdäkseen muutoksia, joita kalvaa ja kahdehdituttaa se, että joku oikeasti uskaltaa tehdä muutoksen, vaikka se pelottaa ja sattuu.

Niin ja tuo tunne siitä, että olinpa tyhmä. Ihan saman tunteen kanssa tappelin. Mutta ei rakastuminen ole tyhmää. Ei se, että uskoo rakkauteen. Ei se ole tyhmää ollenkaan. Se on mieletöntä vahvuutta ja rohkeutta. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että rakastaa itseään. Kaikki sitä jauhavat ja itsestäänselväähän se on, mutta melkoisesti kompleksimpi juttu. En usko, että olen koskaan tavannut ihmistä,joka aidosti ja puhtaasti rakastaa itseään, on se vaan niin pirun vaikeaa. Mutta jotenkin ajattelen niin,että ennen kuin voin puhtaasti ja aidosti rakastaa itseäni, en voi rakastaa ketään muutakaan. Harjoittelu jatkukoon.

Eikä kannata liikaa pelätä sitä pirstaleiksi hajoamista. Ei se sitten kuitenkaan ole maailmanloppu, jos niin käy. Siinä nousevat esiin ne asiat, jotka ovat odottaneetkin käsittelyä, ja jotka käsittelemättä jäädessään tulevat nousemaan esille taas uudestaan ja uudestaan. Sirpaleista on aika hienoa lähteä rakentamaan jotain uutta. Valita ne palaset, joilla on merkitystä, ne sirpaleet, jotka ovat sitä aidointa itseä. Kyllä tämä on antanut nöyryyttä. Olen voinut ymmärtää muita ihmisiä aivan eri tavalla. Ja itseä. Olla armollisempi. Ja kuten täällä kommentointiinkin, kaikki tunteet on hyvä ottaa vastaan. Käydä ne läpi. Tutustua niihin ja sitten päästää niistä irti. Ei onnellisuus ole tuskan välttämistä. Onnellisuus on elää kaikki tunteet täysillä. Tuntea elävänsä, vaikka se sitten olisi välillä niin kovin tuskallista.

Mutta niin, on upea lukea miten pyydät apua, mietit vaihtoehtoja ja toimit. Sitten välillä on hyvä antaa tilaa surulle. Itkeä ja murehtia se kaikki ulos.

"Sainpahan ainakin hetken olla rakastettu ja rakastaa, tulla ymmärretyksi ja ymmärtää, rakastella ja olla lähellä. Olla taas nainen, enkä äiti vaan." Juuri näin kun aina näkisimme tilanteet. Olisimme onnellisia siitä että se tapahtui. Siitä että juuri sinä hetkenä olisimme onnellisia. Selvästi tuli tarpeeseen tuo suhde, vaikka se niin kurjan lopun saikin. Näin itse ajattelen omasta kokemuksestani. Tästä kaikesta seuraa jotain tosi hyvää, jotain missä voi ammentaa menneisyyden kokemuksista. Ei meistä välttämättä vahvempa tule, vaan entistä herkempiä ja sitä herkkyyttä tähän maailmaan kaivataan lisää. Tommy Tabermann on kirjoittanut herkkyydestä tosi kauniisti. Hänen runokirjansa Elämä ottaa kädestä on ollut myös valtavan tärkeä minulle viime vuosina. Se valaa uskoa hyvään, herkkyyteen, aidosti elämiseen. Ja siihen, että elämä kantaa kun uskaltaa elää avoimesti, autenttisesti ja näyttää oman haavoittuvuutensa (itse sitä piilottelin vuosia). Vielä kirjavinkkinä tarjoaisin Brené Brownin kirjoja Daring greatly ja I thought it was just me (but it isn't). Häneltä on myös uusin kirja Rising strong, jota en ole itse lukenut, mutta kuulostaa hyvältä: "The physics of vulnerability is simple: If we are brave enough often enough, we will fall. This is a book about what it takes to get back up and how owning our stories of disappointment, failure, and heartbreak gives us the power to write a daring new ending. Struggle can be our greatest call to courage and Rising Strong, our clearest path to deeper meaning, wisdom and hope." Häneltä löytyy myös TED talk youtubesta. Erittäin hyviä kirjoja, jotka on mielenkiintoisesti ja selkeästi kirjoitettu ja joissa on aina paljon esimerkkejä oikeasta elämästä. Jaksaa siis lukea silloinkin kun aivot muuten ovat aika tööt. Osa löytyy suomeksi.

Tsemppejä lähettelen täältä taas kovasti! Ja hei, jos haluat laittaa sähköpostia niin laita ihmeessä. Kommentin yhteydessä sinulla ilmeisesti näkyy s-postiosoitteeni. Meitä on tosiaan paljon, jotka käyvät samanlaisia asioita läpi juuri nyt tai ovat niitä kohdanneet aikaisemmin. Tuntuu kuin jokin aalto kävisi nyt yli, joka herättelisi ihmisiä ja pakottaisi heidät aidosti kohtaamaan oman elämänsä, joka liian pitkään on ollut pelkkä kulissi.

Eerika
Bättre liv

No oho! Mitä ihmeen rinnakkaiselämiä me oikein eletään? Vai peräkkäiselämiä? Kuulostaa huiman mahtavalta tuo reissusi, taidanpa kokea saman viereisellä saarella pian! Mä olen sen niin ansainnut! Olen päättänyt etten mene sinne yksinäisenä vaan itsenäisenä, eikös siinä olekin aivan eri kaiku? Kai minä siis sinne tosiaan menen, hitsi sentään! Löysin passinikin! ;) Kaikki muut vaihtoehdot vaan kuulostaa huonommilta kuin lähteminen..

Tuosta erityisherkkyydestä olet osunut niin oikeaan, olen myöskin HSS HSP eli elämyshakuinen erityisherkkä, myöskin ulospäinsuuntautunut sellainen. Ja tuo yli- ja alivirittyneisyyden rajoilla taiteilu, voi että miten tuttua! Välillä sitä on ihan lamaantunut ja välillä melkein tärisee. Olin vielä hetki sitten lähempänä tasapainoa, siihen liittyy todella isona osana se kaikki miten syön, nukun, liikun, olen luonnossa ja näen ihmisiä. Ja yhtäkkiä myös kaikki rutiinini ovat olleet hukassa. Olen myös tänä syksynä keskittynyt töihini enemmän kuin yleensä ja nyt jopa tuonut töitä illalla kotiin ja tehnyt sairaslomalla töitä. Siis oikeasti, minä?? Enkä ole pariin kuukauteen ottanut juurikaan aikaa edes joogalle. Ehkä tulen tämän matkan jälkeen olemaan sisäisesti lähempänä itseäni kun alan elää omaa elämääni sydäntäni kuunnellen. Ehkä jokin pieni murunen mielenrauhaakin voisi löytyä tämän suuren järistyksen jälkeen?

Pikkuhiljaa hyvät hetket ovat olleet pidempiä ja surulliset harvemmassa, mutta ai että minuun sattui taas tänään. Pitelin sydäntäni ja itkin. Laitoin ystävälleni viestin fiiliksistäni, helpotti vähän. Ja sitten me katsottiinkin tytön kanssa viltin alla lastenelokuvaa ja höpöteltiin. Asioita pompsahtaa esiin ja silmille myös ex-avioliitosta, ai että me oltiin kaivauduttu syvälle poteroihimme tolloilemaan! Etäisyyttä saatuaan näkee kaiken niin selvästi ettei tosikaan. Sitä on ihan että, ai hitto, anteeksi että mä tein noin, sehän oli ihan turhaa ja hölmöä. Ja sä teit noin, siis miksi ihmeessä? 

Taitaa olla, että näiden kirjavinkkien jälkeen matkalaukustani ei löydy juuri muuta kuin ne ja bikinit (nimittäin ei ole hajuakaan missä kaikki kesävaatteet luuraa!) ja loput rahani uppoavat adlibrikseen, mutta onpahan pian jotain luettavaa hiljaisina iltoina. Saatan aloittaa Brené Brownin kohdalla tuosta järjettömän hyvän kuuloisesta kirjasta Rising strong.. Olen nimittäin katsonut hänen TED Talkkinsa jo pidemmän aikaa sitten, oli muuten hemmetin hyvä! 

Huh, väsy, koko päivä touhua ja töitä vaikka piti olla sairaslomalla. Molemmilla puolilla siis paha poskiontelontulehdus! Onneksi varasin sen lääkäriajan ihan varuilta aamulle, ei tässä ihan vaan surusta olla lamaannuttu (tai sitten se suru sai tämän pöpön kimppuuni, miten päin sen nyt näkeekään). Pari päivää lisää saikkua, työprojektien läpikäyntiä toimistolla ja himasta käsin (työ)maailman pelastamista, antibiootteja ja nenäsuihketta.. Mutta huomisen lupasin itselleni täysin vapaaksi lepopäiväksi ilman työhuolia. Ihan vaan leffaa Netflixistä ja lepoa sohvalla viltin alla niinkuin saikulla pitää. Ja varmaan sopiva annos itkemistä ihan issekseen. Työterveyspsykologi vaikutti muuten lupaavalle nimittäin sekin suositteli mulle sitä itsenäistä Thaimaan matkaa, nähdään sen kanssa taas ensi viikolla. Nyt ehdin lähinnä kertoa hänelle pienen tarinani, josko ensi kerralla päästäisiin vähän syvemmälle. Ei sen näkemisestä ainakaan mitään haittaa ole ja ainakin aiemmin olen kokenut, että jo se auttaa kun tietää että on seuraava aika varattuna.

Ja itseasiassa tuo mailiosoite ei näykään minulle asti, mutta laitatko rivin tai kaksi mun blogin sähköpostiin eerika.battreliv (at) gmail.com niin mailaan sulle ehdottomasti takaisin ja bing, meidän välillä on enemmänkin kuin vain tämä kosminen yhteys ;) Kiitos sinulle tuesta! Ehkä nyt tosiaan on jotkin muutosten voimat valloillaan jotka kaipaavat lisää aitoutta elämään?

mystery
Vision One

Ei saakeli :(

Mä olen juuri nousemassa eräänlaisesta suosta ja osaan hengittää pitkästä aikaa paremmin. Opin pahasta olosta muutaman asian. Vaikka en oo koskaan ollut vastaavissa tilanteissa kuin sinä, niin haluaisin vaan sanoa, että älä pyytele anteeksi mitään tunteita. Sulla on oikeus tuntea just niinkuin tunnet, ja kaikki tunteet on tässä elämässä kohdattava ja käsiteltävä. Eli vaikka miten ei olisi voimia, pahaa oloa kohti on mentävä. Ja annettava sen tulla päälle kaikella voimallaan. Jos sitä koittaa työntää pois, se tulee kokoajan voimakkaampana takaisin.  Kun sen antaa tulla, se lähtee kyllä vielä jonain päivänä pois. Kuuntele Jenni Vartiaisen biisi Suru on kunniavieras, se kertoo tästä aika hyvin :) 

Paljon voimia ja tsemppiä !

tuleehan tuolta se toinen päivä, kun on kepeät askeleet.

Eerika
Bättre liv

Näinpä, hitto et mitä kävi? En aivan tajua itsekään. Itketty on viikon verran flunssan kourissa, nyt on kieltämättä jo sellainen olo että ylös on päästävä. Paskoja oloja on kyllä varmasti vielä pitkästi edessä päin. Mutta sen verran on pidettävä itsensä pinnalla ja oltava mylvimättä siellä pahimmissa oloissa, että saan maailman tärkeimmän eli lapsen hoidettua ja pidettyä itsestäni myös huolen. Kiitos biisivinkistä, nyt Jenniä soimaan. Hitto!

joo (Ei varmistettu)

kannattas miettii sitä lastakin1

Eerika
Bättre liv

Jes, mietitty on. Ettei tarvitsisi päivästä toiseen olla kireässä ilmapiirissä ja riitaisessa kodissa vaan saisi kaksi tasapainoista vanhempaa ja onnellista kotia. Hyvin keskenään toimeen tulevat vanhemmat jotka kasvattavat yhteistyössä parisuhteen epäonnistumisesta huolimatta.

Kohtalotoveri (Ei varmistettu)

Luin itku silmässä tekstisi läpi. Oon kokenut täsmälleen saman ihan hiljattain, joten todellakin ymmärrän miltä sinusta tuntuu nyt &lt;3 Nyt pitäisi jostain löytää voimaa pärjätä yksin. Palaan tähän blogiin lukemaan, miten sinä sen voiman löydät.

Eerika
Bättre liv

Huh, eikä! Meitä on ilmeisesti enemmän kuin luulin (luulo: 1). Mikä meitä vaivaa, vai vaivaako vaan maailmaa? Itseasiassa kaksi ystävääni on käymässä samansuuntaista tilannetta läpi, toinen jo toista vuotta sekavuudessa räpeltäen, toinen aikalailla myrskynsilmässä itsekin. Hemmetin rohkeita ja vahvoja mimmejä kumpainenkin! Ja paljon vakaampia kuin minä ;)

Laitoin valmistuvaan aso-kämppään hakemuksen ja löysin Koh Samuilta resortin vierestä joogapaikan mikä herätti kipinän lähteä sittenkin unelmieni reissuun yksin. Sitten vaikka itkemäänkin, mutta josko spa-hoidot, jooga, snorklaus ja poolissa kölliminen tekisivät siitä hieman mukavampaa? Siis yksin mutta toisaalta ihan itsenäisenä naisena ilman kompromisseja kenenkään kanssa? Sellainen eat-pray-love-reissu vähän niinkuin mutta ilman yhtään miehiä? Otin kuitenkin jo ne rahat sieltä säästötililtä itseeni sijoitettavaksi. Olen saanut mielipiteitä vähän kumpaankin suuntaan ja alan olemaan sitä mieltä, että jos joku pitää yksin viikoksi Thaimaaseen lähtemistä hulluna niin pitäisi varmaan tehdä sit just niin. Olisiko vähän hullua vaihtaa tuo reissu viikoksi jossain missä en vaan halua olla, maksaa peruutusmaksut ja uuden reissun hinta? Jos siis joka tapauksessa minun on vaan mentävä yksin. (Ja samalla olen epäillyt kaikkea mitä ajattelen ja pitänyt itse itseäni hulluna.)

No okei, kaiken tämän "teen oman näköisen elämän ja keskityn itseeni ja tyttöön, siihen että hän saa onnellisen, vahvan ja tasapainoisen äidin" lisäksi olen ikävöinyt aivan kaikkea mitä olen menettänyt, ollut aivan äärettömän väsynyt ja lähettänyt viestin sille vaikka jo sanoin itselleni että annan olla enkä enää anna sen olla mun sydämessäni. Helpommin sanottu kuin tehty!

Hullun ja rohkean ero on hiuksenhieno. Päivä kerrallaan ne sanoo. Kohti huomista ja sen yli eikö!

Anna & Aatos (Ei varmistettu)

Mikä myllerrys elämässä! Kuulostaa kuin olisit käynyt läpi varsin pitkän pesuohjelman, lopussa kunnon linkous. Ihanaa, että olet saanut noin pitkiä kommentteja täynnä ymmärrystä. Noin nyt vain kävi, nyt on se vaihe, jolloin kerätään palaset ja sisuunnutaan. Uskon, että sinua odottaa moni hyvä asia, mutta niitä odotellessa pitää elää suruvoittoista elämää, sinnitellä. Suosittelen olemaan yksin jonkun aikaa, löytämään rauhan itsestä ja sitten olla taas rohkea, avata sydän sellaiselle, joka sen ansaitsee.

Eerika
Bättre liv

Tosi osuva kuvaus tosiaan! Tällä hetkellä on sellainen fiilis etten haluaisi miehiin koskea pitkällä tikullakaan joten josko tuo pieni oma rauha toteutuisi. Itsensä kanssa on kyllä monenlaista tekemistä, vaan ei sitä ihminen taida valmiiksi koskaan tulla. Kumpa lopulta löytäisin jotain aitoa itsestäni ja toisesta <3

Senjadahl (Ei varmistettu)

Voi &lt;3 Toivon todellla että meet matkalle, josko siellä voisit vähän miettiä myös sitä kuka olet ja mitä haluat kauniissa maisemissa. Se voisi tehdä todella hyvää! Ja vaikkei siltä tunnu nyt niin kyllä kaikki järjestyy ja elämä vie sut vielä vaikka minne.

Eerika
Bättre liv

Nyt taitaa kyllä näyttää siltä, että perun vain toisen lennot ja hyppään kirjan ja kuulokkeiden kera siihen koneeseen ;) Ehkä se itsekseen oleminen ei lopulta ole niin kamalaa kuitenkaan? Saanpahan kuunnella itseäni niin hyvässä kuin pahassakin ja nauttia hetken jostain mitä todella halusin <3 Kiitos!

Vierailija (Ei varmistettu)
Eeva-xxx (Ei varmistettu)

Siis miksi? Mitä lisäarvoa tämä tuo bloggaajalle, että tulit tämän jakamaan tänne. Jokainen osaa itse suunnata vauvapalstalle, jos haluaa etsiä sen tyyppisiä keskusteluja. Eerika ole fiksu ja jätä lukematta. Tuolla palstalla ei todellakaan puhuta kenestäkään mitään hyvää, suojele itseäsi pahalta mieleltä.
T. Lukijasi, joka todellakin ymmärtää, että elämä ei aina mene niinkuin oppikirjoissa ja toivottaa kovasti iloa, valoa ja tsemppiä tulevaan.

Pages

Kommentoi