Kun mieli on mustempi kuin synkinkään marraskuu

Ladataan...
Bättre liv

Saan kyllä kuulla, kuinka alkuajat vauvan kanssa ovat raskaampia kuin voisi kuvitellakaan. Väsymyksestä, baby bluesista, jatkuvasti tissillä aikaansa viettävästä pienestä, imetysongelmista, parisuhdekriiseilyistä. Vuorokausikaupalla kestävistä synnytyksistä, kivuista, lääkkeistä jotka vievät jalat alta ja lääkkeistä joita ei sitten koskaan saatukaan, imukupeista, hätäsektioista, repeämistä ja peräpukamista. Pitkistä toipumisista, pyörtyilystä, aristavista tikeistä, kivusta vessakäynneillä, vaikeudesta istua tai liikkua. On triljoonia listoja siitä, miten lapsettomat voivat valmistautua helvetilliseen perhe-elämään (kuten tämä tässä), kuvia pienten tekemistä tuhoista, mahdottomista ruuhkavuosista ja erityisesti tarinoita marttyyriäideistä. Aluksi vauvavuosi on raskas, sen jälkeen joko töihin paluu on raskasta tai sitten kotiin jääminen. Isä joko tahtoo jäädä lapsen kanssa kotiin ja katkaisee äiti-lapsisuhteen tai sitten ei tee yhtään mitään lapsenhoidon eteen ja äiti saa  tehdä kaiken. Niin ja vaatteita se ei ainakaan osaa lapselle valita, sehän nyt on varmaa! Johan nyt kaikki tietävät että päiväkodissakin nähdään minä päivänä isä on pukenut lapsen, ulkovaatteistakin puuttuu puolet. Hyvä ettei kengät ole käsissä ja lapaset jaloissa.

Kaikesta tästä huolimatta olemme jostain syystä halunneet niin palavasti lasta, että olemme sivuuttaneet kaiken tämän ja ajatelleet rakkaudella meidän omaa pientä rakasta. Toivoneet, raskautuneet, surreet kahta ensi kuukausina menehtynyttä pientä vauvan alkua ja käyneet läpi nyt jo täysiaikaiseksi asti edenneen raskauden. Olen lukenut synnytyksistä, alkanut luottaa oman kehoni kykyyn synnyttää ja kykyymme tulla vanhemmiksi ja hoivata sellaista aivan pientä. Ollaan vihdoin saatu hankkia niitä kaikkia ihania vauvatarvikkeita, mistä ollaan jo aikamme haaveiltu. On laitettu kotona kaikki valmiiksi, pesty ja viikattu vaatteet pienelle ostettuihin lipastoihin, ripustettu unikeinu ja pedattu se puhtailla lakanoilla. On ostettu niin kesto- kuin kertakäyttövaippojakin pienen pyllyn kokoisina ja hankittu hoitoalusta kylppärin tason päälle. On ajeltu ihanilla vaunuilla pitkin kämppää, laitettu niihin jo valmiiksi lämpöpussi ja viritelty runko täyteen heijastintarraa. Pakattu pienen kotiintulovaatteet valmiiksi pussukkaan, tehty eteiseen tilaa turvakaukalolle. On juteltu juuri vauvan saaneiden ja raskaana olevien kanssa, lueskeltu blogeja, nettisivustoja ja kirjoja, käyty yksityisluennoilla ja perhevalmennuksessa. Käyty raskausjoogassa ja harjoiteltu asentoja niin avautumis- kuin ponnistusvaiheeseenkin. Kirjoiteltu listaa sairaalakassin pakkaamista varten ja laitettu jo jokunen tavarakin valmiiksi laukkuun (kuten herkkueväät!). Mutta silti.

Kukaan ei tainnut kertoa, että loppuvaiheessa voi mieli tyhjentyä kaikesta tuosta pelon ja paniikin tieltä. Ahdistus nostaa päätään väsymyksen keskellä kun tajuat, että tämä on ihan oikeasti nyt tässä. Pieni voi tulla kuukauden sisällä melkein milloin vain. Ja vaikka kuinka sanotaan, että sairaalan henkilökunta ja oma mies ovat tukenasi sen kokoajan, ei kukaan muu voi puolestasi synnyttää. Toiveista huolimatta ei synnytyksen kulkua voi millään tietää. Loppuraskaus alkaa tuntumaan tuskalliselta, synnytys näyttää mielessäsi kidutuskokemukselta, tämän jälkeinen aika epätoivoiselta selviämistaistelulta. Tässä vaiheessa pitäisi jo odottaa malttamattomana vauvan saamista syliinsä, mutta en vaan jotenkin pysty pääsemään sinne asti mielessäni. Jostain syystä mieli on mustempi kuin synkinkään marraskuu. Onko se se yhtäkkinen muutoksen pelko, heittelevät hormonit, väsymys vai muistot vuoden takaisesta menetyksestä? Vai kaikkia näistä? Vaikka aina välillä olen iloinnut ja nauranut, nähnyt uusia ja vanhoja ystäviä, ollu onnesta soikea vartin kävelystä raikkaassa ulkoilmassa ja hemmotellut itseäni raskaushieronnassa, löytää tuo alakulo ja ahdistus minut taas pian ilon jälkeen.

Neuvolan tätikin katsoi minua ihmeissään kun hänen jo sanoessaan heippoja ilmoitinkin, että oloni on ollut ahdistunut, pelokas ja masentunut. Että kaikki tuntuu epätoivoiselle ja ylivoimaiselle. Niin loppuraskauden jaksaminen, synnytys kuin pienen kanssa jaksaminenkin. Kun mitään viitettä synnytyspelosta ei ollut aiemmin tullut ilmi. Kun olin jotenkin suhtautunut synnytykseen niin luonnollisena tapahtumana ja valmistautunut siihen monin tavoin. Ja onkohan tässä nyt kyse paljon muustakin kuin synnytyksen pelosta? Vaikka laskettuun aikaan on enää kaksi viikkoa, sain lähetteen pelkopolille jotta voisin nyt käydä edes kerran siellä keskustelemassa. Saas nähdä ehdinkö sinne ennen kun pieni tahtoo tulla maailmaan. Enkä oikein tiedä mitä siellä sanoisin, tiedän monenmoista, mutta silti pelottaa että kidun ja repeän kappaleiksi.

Toisaalta ajatus raskauden loppumisesta tuntuu toivottomalta, kuin raskauden loppuminen merkitsisi pelkkää kuolemaa kahden keskenmenon kokemisen jälkeen. Kuin vain tieto siitä, että olen vieläkin raskaana ja pieni on masussa elossa olisi ainut onnellinen tila mikä maailmassa on. Myös terveyskeskuksen mielenterveyshoitajalle voisin kuulemma soitella aikaa, mutta sen kanssa menisi varmaan viikkojen päähän. Tuntuu niin höntille, kyllähän mun nyt pitäis tässä jaksaa ja pärjätä! Olla onnellinen kun vihdoin olemme saamassa niin kauan kaivatun pienen! Kun kaikki on mennyt niin hyvin ja enää on muutama hassu viikko ja se viimeinen pinnistys edessä. Kun olenhan minä näitä asioita käynyt jo läpi moneen kertaan, niin keskenmenojen surua kuin synnytyspelkoakin. En voi tehdä enempää, olisin nyt vaan ja valmistelisin iloisena tonttuna Joulua!

Mutta Joulusta tulee mieleen se kaikki mitä tapahtui vuosi sitten. Onnellinen alkuodotus, pienen näkeminen varhaisultrassa, se pieni syke ja kroppa! Masun salainen pyöristyminen ja onnelliset jouluvalmistelut. Ja se menetys juuri Joulun alla, 18.12.2012. Kuinka olin niin yksin. Ja kuinka vieläkin muistan miltä meidän pieni näytti, sen silmät ja pienenpienet kädet. Ja se surun täyttämä Joulu kun yritin vaikuttaa normaalilta eikä me sanottu kenellekään mitään. Vaikka juuri oltiin aiottu kertoa ilouutisia perheelle, ostettu vauvaneulekirjakin anopille. Vaan siinä minä makasin kohdun vielä vuotaessa ja sanoin kärsiväni vielä vähän flunssasta. Ja tänä Jouluna pitäisi kääntää tämä kaikki päälaelleen. Osata valmistella Joulua ilolla pieni masussa ilman pelkoa pienen kuolemasta. Nähden edessä päin vain iloa ja rakkautta. Vaan jotenkin se on nyt niin kovin vaikeaa.

On niin vaikeaa iloita edes tästä Itsenäisyyspäivästä, istua yksin kotona muutaman katkonaisen tunnin yöunien jälkeen. Mies lähti veljensä pienen pojan ristiäisiin. Siellä on koko perhe ja suku, kaikki paitsi tämä viimeisillään raskaana oleva joka ei enää uskalla tai pysty matkustamaan. Olo on niin ulkopuolinen, kuin minut olisi jätetty ylimääräisenä ulkopuolelle vaikkei kukaan voi tälle tilanteelle mitään. Vettä ja räntää vihmoo, koirat on käytettävä ulkona, tehtävä itselleen hyvää ruokaa ja yritettävä ajatella iloisia asioita. Katsoa vaikka jotain leffaa mikä saisi mielen pois tästä kaikesta. Saan jossain vaiheessa kuulla pienen nimen, nähdä kuvia ristiäisistä. Mies tulee illalla kotiin ellei VR ole liian pulassa tuon lumen ja lähmän kanssa. Ehkä sitten voidaan halia ja nukkua ja viettää vielä kaksi vapaapäivää yhdessä.

Ehkä huomenna löydän taas iloa mammapikkujouluihin tulevista ystävistä ja hyvästä ruoasta. Ehkä katson noita pienenpieniä vaatteita ja yritän kuvitella niihin maailman suloisimman lapsen. Ehkä haettuani maanantaina TENS-laitteen lainaan tunnen voivani edes vähän yrittää vaikuttaa kivun tuntemuksiini kotona ja pystyväni olemaan rauhassa kotona ennen sairaalaan lähtemistä. Ehkä saan tilattua ne joululahjatkin verkkokaupasta ja saadaan koristeltua vähän joulufiilistä kotiin. Ehkä minä vielä olen valmis siinä vaiheessa kun pieni on tulossa ja pelon sijaan mielessäni vapautuu tilaa onnelle ja odotukselle. Että se on se meidän pieni vaan joka sieltä on tulossa, ei tässä mitään sen pelottavampaa tapahdu. Se on se meidän pieni rakas joka tulee maailmaan tuomaan lisää iloa ja rakkautta meidän elämään eikä ole mitään pelättävää. Jos ihan varovainen ehkä.

Kyllä minä ainakin yritän.

<3 Eerika & Epeliina (rv 37+5)

Kuvat: Ensimmäinen Pinterest, loput vuoden varrelta.

Share
Ladataan...

Kommentit

Lilleri78
Tuttitango

Voi sua. Noita pelottavia kertomuksia synnyttämisestä ja vauvaelämästä vilisee joka paikka täynnä... Tässä vaiheessa kannattaa takuulla jättää kaikki sellaiset lukematta.

Haluan sanoa sulle, että meillä ainakin synnytys sujui hyvin ja vauva-aika ja elämä lapsiperheenä on ollut ihanaa. Vaikka olis minkälaisia haasteita, niin nuo pienet ihmiset on siitä ihmeellisiä, että ne tuo ihan valtavasti iloa mukanaan! Ja se vaan kasvaa lasten mukana, kun oppivat koko ajan uutta ja tulevat enemmän omiksi persoonikseen. Ne alkupäivät uuden pienen ihmisen kanssa ovat aivan ihmeellisiä ja ainutlaatuisia, sen näkee kuvistakin, kuinka tuoreet vanhemmat hehkuvat onnea ja hämmennystä. Sullakin tunnelmat takuulla vaihtuvat viimeistään sitten!

Mitä jos valitsisit itsellesi jonkin hyvältä tuntuvan, synnytykseen ja äitiyteen liittyvän lauseen tai pari mantraksi ja toistelisit sitä keskittyneesti päivittäin? Sulla kun on sen tyyppisestä työskentelystä jo kokemusta. Suomenkielisellä hypnosynnytys-cd:llä on sellainen raita, jossa toistellaan kaikenlaista positiivista ja sen kuunteleminen ainakin teki mulle hyvää ennen synnytystä, enkunkielisellä ei ihan sellaista ole, mutta joku muu positiivishenkinen kyllä oli. Ja voit käydä lukemassa mun just postaaman listan iloisista asioista, jospa se ilahduttaisi suakin :) Oman voit myös toki tehdä jos jaksat.

Iso halaus sulle! Elokuvan katseleminen kuulosti hyvältä idealta :) 

Eerika
Bättre liv

On se kyllä kumma, että juuri nyt ne kaikki pelottavimmat jutut saivat mut kiinni ja pääsivät tajuntaan, vaikka aiemmin olin niin hyvin saanut pidettyä ajatukset positiivisissa jutuissa. Ehkä tosiaan hormonit ja "apua nyt se tosiaan tapahtuu"-fiilis nostivat ne nyt pinnalle?

Olen jotenkin pistänyt jarrut täysin pohjaan enkä ole pystynyt lueskelemaan tuota hypnosynnytyskirjaakaan enää, mutta ehkä pitää vaan pakottaa itsensä ajattelemaan synnytystä positiivisen kautta sopivan mantran avulla. 

Kiitos tsempistä :) Jotenkin tuntui tyhmälle postata tästä aiheesta kun kaikki on kuitenkin tosi hyvin, mutta kyllä tämän saaminen ulos vain omasta päästään jo helpotti. Alakulosta huolimatta jaksan aina välillä huomata myös niitä ihania asioita elämässä, kuten koiran onnen kun se pääsi juoksemaan frisbeen perässä pitkin nurmia tai joutsenista pyllistämässä merellä. Kyllä ainakin tämän ihmisen pitää päästä koirien kanssa kävelylle että pysyy järjissään! Nyt hyvää ruokaa, linnanjuhlia ja leffaa :) Ihanaa itsenäisyyspäivää sinne koko perheelle!

Lilleri78
Tuttitango

Ne hormonit, ne hormonit... Ja eipä se ole ihme, että sua vaivaa vielä aiempi keskenmeno, rankka kokemus varmasti ja niin liittyy tähänkin tilanteeseen. Kyllä kannattaa aina jutella ja kirjoittaa kun ahdistaa, kiva kuulla, että jo vähän helpottaa siellä. Päivä kerrallaan, kyllä se positiivinen muutos tulee ennemmin tai myöhemmin :) Ihanaa itsenäisyyspäivän iltaa sinnekin!

 

Elina U.
Lentoaskeleita

Voi suuren suuri voimahalaus sinne! Nyt leffa pyörimään ja ajatukset muualle. Jos yhtään lohduttaa, niin minullekin iski synnytyspelko ihan lopussa (vauvasta povattiin isoa ja mielessä kummitteli lähipiirissä tapahtunut kurja synnys samasta syystä), ja ihan yhtä lailla kaikki "pelottelut" iskivät yks kaks. Mieli maalaili skenaarioita toisensa perään. Laskettuna päivänä pelot vain katosivat, ja pari päivää sen jälkeen synnytin poikamme nopeasti ja turvallisesti. Ja kaikki meni hyvin. Ihan näin ei-pelottelevana-vertaistukena. ;)

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Ja ehdottomasti lohduttaa, olen niin ihmetellyt että mistä nurkan takaa tämä fiilis oikein tuli! Toivottavasti se myös kaikkoaa yhtä yllättäen kuin tulikin. Mieleni tosin reagoi hormoneihin todella vahvasti, joten ehkä hormonitasojen muutos tässä lopussa voisi myös selittää osan alakulosta.

Onneksi iloinen ulkoilu koirien kanssa (mikä meni tosi hyvin eikä tullut edes huono olo!) sekä ristiäisten näkeminen facetime-puheluna tekivät mielen iloiseksi ja nyt voi sytyttää kynttilät palamaan, avata telkkarista itsenäisyyspäivän ohjelmat ja alkaa kokkailemaan ja leipomaan <3

Mindeka
Ma-material Girl

Ensinnäkin, mua ärsyttää (mm. juuri tästä syystä) vanhemmat, jotka jakavat vain kauhukertomuksia synnytyksestä, ensimmäisestä vauvavuodesta tai mistä tahansa niihin liittyvistä, koska ne juuri aiheuttavat myös sitä pelkoa synnytykseen ja vanhemmuuteen valmistautuvissa. Tästä syystä, olen ottanut todelliseksi missioksi, kertoa vain positiivisia asioita niistä muille JA VARSINKIN raskaana oleville. Ehkä osittain myös tästä päätöksestä johtuen, en osaisi edes kertoa mitään negatiivista, sillä en sellaisia muista. Kyllä ne onnen hetket on niin paljon suuremassa osassa pian kuin vaikeat asiat.

Oma asenne on tärkein!

  • Epiduraali ei lähtökohtaisesti satu, sillä selkä puudutetaan ensin pienellä puudutuspiikillä.
  • Sektio ei lähtökohtaisesti ole maailman hirvein synnytystapa. Eikä siitä toipuminenkaan ole maailman lopuksi.
  • Ensimmäinen vauvavuosi ei ole hirveä. Se on ihana! Vauva kasvaa ja oppii ensimmäisen vuotensa aikana nopeammin kuin koskaan tulevaisuudessa. Jos vauva ei heti tajua, että yöllä nukutaan, niin onko se hänen syynsä? Vauva tai lapsi ei ikinä ole tahalleen vaikea tai "tuhma", sillä hän ei edes tiedä, mitä ne asiat ovat. Vanhempien tehtävä on opettaa lapsilleen kaikki. Siis ihan kaikki. Paitsi okei, ehkä imeminen, itkeminen, nauraminen, rakkaus vanhempiinsa ja vatsantoiminta tulee luonnostaan ;)
  • Jännitys on normaalia ja pahaankin pelkoon voi saada apua.

 

Minä luotan sinuun ja taitoihisi hoitaa synnytys niin hyvin, etten ikinä olisi uskonut sinun edes kamppailevan tällaisten asioiden kanssa. Toivottavasti tämä oli vain "paha päivä" ja huomenna löydät itsevarmuutesi ja onnellisuutesi takaisin!

Teistä todellakin tulee vanhempia, hetkenä minä hyvänsä <3 

 

Eerika
Bättre liv

Se on kyllä jännä miten paljon negatiivista lasten saamiseen ja lapsiperhe-elämään liitetäänkään kun sehän on tosiaan suurimmalle osalle elämän onnellisin ja iloisin asia! Inhottaa kun mieli ei yhtäkkiä näe muuta kuin kaiken pelottavan ja negatiivisen, mihin ihmeeseen se kadotti sen kaiken muun? Mihin ihmeeseen se kadotti sen luottamuksen omaan kehoonsa, siihen että sitä osaa kuunnella, osaa pysyä rauhallisena tositilanteessa ja toimia tilanteen mukaan? Ottaa vastaan asiat sitä mukaan kun ne tulevat, keskittyä itseensä ja hetkeen. 

Oikein pelottaa nähdä yhtäkkiä näin paljon mustaa, kun juuri heti sitten hipelöi vauvan tarvikkeita tippa silmässä pientä odottaen. Kun ei edes tiedä miten päin pitäisi olla, pitäisikö levätä kotona jolloin kaikki ajatukset hyökkäävät helposti päälle vai käydä piristämässä itseään ihmisten ilmoilla ja ollen tämän jälkeen superväsynyt ja taas ne pahimmat ajatukset hyökkäävät päälle. Kun aina ei oikein tiedä mikä tuntuisi hyvältä ja milloin keho jaksaa käydä hyvin kävelyllä (kuten yllättäen tänään) ja milloin sattuu lonkkaan, supistaa, ahdistaa henkeä ja huippaa juuri kun olet kävelemässä niitä muutamia metrejä kohti kahvilaa.

Ja ääk, kohta puhun itsestäni äitinä muillekin kuin koirille! Onneksi tyyppi on varmaan maailman söpöin (tottakai se oma on!) ja pian mä vaan itken onnesta pelon ja surun sijaan <3

Mindeka
Ma-material Girl

Ja toki mieltä voi synkentää myös ne hormonit ;)

Katie
Aika kypsä äidiksi

Voi että! Hormonit ne sua vain heittelee, ja sitten alitajunnassa jyllää varmaan myös se viimejouluinen. Mun mielestä meidän valmennuskurssillakin mainittiin, että juuri ennen synnytystä sitä kääntyy sisäänpäin, ei jaksa mitään kodin ulkopuolista ja saattaa tuntea olonsa aika ahdistuneeksikin - mutta se katoaa sitten, kun on tosi kyseessä. Eli jaksa nyt vielä vähän, kohta olet maailman ihanimman vauvan äiti! <3

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Toivottavasti on juurikin näin, että tositilanteessa pelot ja ahdistus haihtuu ja osaan olla rauhallinen ja keskittyä hetkeen! Kumpa neuvolan tätikin olisi sanonut, että hormonit ne varmaan vaan on eikä tarvitse huolehtia. Nyt jäi vähän semmoinen olo, etten oikein tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Vuoden takaista pientä ajattelin muistaa sytyttämällä kynttilän kun päivä koittaa. Josko silloin pienen tulokin olisi jo lähellä! Toivottavasti hormonit eivät sitten saa minua ihan sekaisin, no ainakin voisin itkeä ennemminkin onnesta siinä vaiheessa <3

Mindeka
Ma-material Girl

Enpä tosiaan tajunnutkaan, että mieltä masentaa myös vuoden takaiset menetyksenne! Olinpas hölmö. Tietenkin ne vaivaavat ja se on tietenkin luonnollista ja sallittua. Voimia sinulle kohdata nykyisyys, tulevaisuus ja myös menneet!

FFFifi
Fitness Führer

Mä pelkäsin kanssa aikoinani ihan hirveästi synnyttämistä ja odotin sitä "kamalaa perhe-elämää" hädissäni. Kävin pelkopolilla ja muuta, mutta mistään ei ollut mitään apua. En voi sanoa, että kaikki meni ihan hyvin, kun mun molemmat synnytykset ovat olleet tosi vaikeita, mutta voin sanoa, että muistelen niitä pelkällä hyvällä ja jopa pidän hienoina kokemuksina.

Ja se lapsiperhe-elämä oli ihan muuta, mitä olin luullut, todella positiivinen yllätys. Kaikki on niin paljon kivempaa nykyisin, ja se oma vauva on niin ihana, että ei sitä mitenkään pysty edes selittämään.

En sano, että älä pelkää, koska muistan tosi hyvin, että ei sen kehotuksen kuulemisesta ollut mitään apua. Mutta sanon, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä selviät :)

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Josko se vauvaelämä olisikin sitten ihan kivaa, siihen päälle tosin pelottaa miten me jaksetaan vielä hoitaa nuo kaksi koiraakin ja miten koko lauma sitten toimii. Pitäisi kai miettiä niitä haaveita ihanista hetkistä pikkuisen kanssa, mitä olen aiemmin miettinyt. Niitä hymyjä, vaunulenkkejä, ensimmäisiä hetkiä vauvakeinussa, syliin nukahtamista ja uusia kokemuksia.

Mun on kyllä tosi vaikeeta ymmärtää, miten rankatkin synnytyskokemukset nähdään samalla hienoina kokemuksina, ehkä tiedän vasta sitten kun sen itse koen? Juuri nyt tuntuu sille, että kyllä se kokemus on siinä hetkessä rankka, vaikka se palkinto olisikin sitten aivan ihana. Ja ne rankat hetket mua just pelottaakin :) Voihan hitsi, kaipa se helpottaa vasta sitten kun se on ohi!

FFFifi
Fitness Führer

Joo, onhan se rankkaa tietysti, ja uskoisin että "helppokin" synnytys on rankka. Mutta rankkuus ei sinällään tarkoita, että se olisi ihan hirveää joko sillä hetkellä tai jälkikäteen ajateltuna. 

Mun on itse asiassa vaikea miettiä millaista se oikeastaan oli, koska sitä kipua ei muista jälkikäteen. Ja vaikka siitä ajatuksesta ei itse tilanteessa ehkä ole apua, niin se kipu ei ole sellaista mikä vahingoittaa. Jostain "hyvästä kivusta" puhuminen on musta ihan paskanjauhantaa, mutta se on kuitenkin erilaista kuin joku sattumalta tuleva onnettomuuteen tai sairauteen liittyvä, mahdollisesti traumatisoiva kipu.

Sekin, että myös vaikeasti synnyttäneet usein synnyttävät uudelleen, kertoo siitä, että mikään täysin ylitsepääsemätön juttu ei ole kyseessä. En halua yhtään vähätellä pelkoasi, enkä sano että pelkäät turhaan, mutta selviät kyllä. Kyllä silti saa pelätä. Itse pelkäsin vielä ponnistusvaiheessakin kuollakseni, mutta selvisin kuitenkin.

Sitä paitsi suurin osa synnytyksistä on ihan normaaleja ja osa jopa "helppoja". Voi sun kohdalle sellainenkin osua :)

Mulle sanoi yksi viisas ihminen raskausaikana, että vaikka nyt pelottaa ja tuntuu miten riittämättömältä, niin sille syntyvälle vauvalle olet koko maailma. Siihen tukeuduin paljon, ja se on totta.

OdotuksestaOnneen

Valon pilkahduksia pimeyden keskelle. Anna tunteiden tila ja mennä ne kaikki ovat sulle sallittuja ja valmistavat sua tulevaan. Hormonit heittelevät laidasta toiseen ja ilo vaihtuu peloksi hetkessä.
Kaikkien noiden teidän kokemusten jälkeen on luonnollista käydä läpi myös sitä pelottavaa puolta.
Luota elämään ja se kantaa. Teidän pieni on siellä täysin valmis ja odottaa hetkeä että on aika.
Meidän pieni otti varaslähdön 2, 5kk ennen laskettua aikaa ja asustelee mun masun sijasta lastenklinikalla teholla. Nyt vaan on luotettava että elämä kantaa ja pieni pääsee joskus sieltä kotiin.
Kaunista joulua ja huumaavaa synnytystä sinulle. Luota itseesi niin synnytyksestä tulee sinun näköisesi vaikkei suunnitelmien mukaan menisikään.
Sain upean synnytys kokemuksen naistenklinikalla kun olin vain koko ajan vahvasti läsnä tilanteessa ja kuuntelin kehoani sekä kommunikoin kätilöiden kanssa.
Pelkoa pienen menettämisestä en päästänyt hetkeksikään synnytyksen aikana jyräämään vaan kuuntelin kehoani ja toimin sen mukaan. Sisu sitten syntyi vauhdilla mutta kaikki kuitenkin hyvin vaikka viikkoja oli vain 29+5. Tietenkin se tarkoittaa sitä että Sisu pääsee kotiin aikaisintaan tammikuun puolivälin tienoilla mutta nyt eletään tilanteen mukaan.
Elämä kantaa kyllä. Luotetaan siihen♥

Eerika
Bättre liv

Voi että, en ollutkaan ehtinyt lukea teidän vaiheista vielä! Onneksi pieni on ilmeisesti kunnossa, vaikka vielä kovin pieni onkin eikä heti kotiin päässytkään. Voi pientä Sisua <3

Osaankohan varmasti olla hetkessä läsnä ja kuunnella kehoani? Entä jos en osaakaan? Jotenkin luotto siihen, että pystyisin toimimaan synnytyksessä luontaisesti ja että se etenisi hyvin on karissut lasketun ajan lähestyessä. Aiemmat luottavaiset ajatukseni tuntuvat hölmöiltä, miksi minulle muka tulisi hyvä synnytys kun joku toinen saa kärsiä päivätolkulla ja saa kokea kaikki mahdolliset toimenpiteet ja komplikaatiot? Typerä mieli on kääntänyt kelkkansa eikä meinaa millään uskoa, että just meille voisikin käydä oikein hyvin! Kumpa saisin käännettyä mieleni kelkan uudemman kerran luottamaan itseeni ja siihen että elämä kantaa.

Kiitos vielä sinulle, en meinaa uskoa että jaksoit tsempata minua vaikka teillä on rankat ajat siellä ja huoli pikkuisesta. Paljon voimia teille ja varsinkin pienelle Sisulle!

OlgaLiina (Ei varmistettu)

Voi ei, toivottavasti minä en aiheuttanut sulle ahdistusta kun kerroin että meidän nelikuukautinen on huono nukkumaan! Ei ollut tarkoitus! Päin vastoin, olen itsekin ihmetellyt sitä että vaikka ei ole koskaan ollut näin vähän omaa aikaa tai tällaista univelkaa, miten tämä onkin niin ihanaa. Vaikka koen, että väsymys kuuluu asiaan ja saa siitä vähän kiukutellakin puolisolle ;) mutta kummasti se univelka sulaa pienen poikasen hymyyn aamulla.

Ja tietty sisäänpäinkääntyminen kuuluu varmasti asiaan ennen synnytystä. Äiti henkistyy ja valmistautuu synnytykseen ja poikasensa kohtaamiseen, pääsee eräänlaiseen synnytystunnelmaan. Mä olin superrauhallinen koko raskausajan, vaikka aika herkkä olen luonteeltani ja pelkäsin suuria ailahteluja. Vähän ennen synnytystä tuntui että apua mitä olen mennyt tekemään, ollaanko valmiita tähän... Vaikka lasta oli yritetty ja toivottu pitkään. Jotenkin se rauha sieltä tuli takaisin, ja synnytysyönä jännitti ihanasti kuin matkalle lähtiessä.

Salli itsellesi myös ikävä ja suru keskenmenoista. Itse en ole sitä joutunut kokemaan, mutta nyt kun lapsi on syntynyt, ymmärrän ensi kertaa miten korvaamaton yksilö on. Jos hänelle kävisi jotain, ei toinen lapsi koskaan täyttäisi sitä paikkaa. Ehkä tämä on äideille itsestäänselvyys, mutta itse en raskautta toivoessa tai raskaana ollessa osannut ajatella niin. Minä toivoin vain lasta, en TÄTÄ lasta. Mutta ymmärrän ettei siis sinun suru ja kaipaus häviä vaikka oletkin onnellinen syntyvästä lapsesta.

Ps. Olet suloinen ja sinusta tulee ihana äiti!

Eerika
Bättre liv

Voi älä huoli, eiköhän tämä ole tällaista yleistä ahdistusta, hormonimyrskyä, pelkoa ja paniikkia :) Olo on tosiaan just sellainen et "mitä me ollaan menty tekemään" ja "kuka sai näin hyvän idean!" vaikka pieni on ollut kovin pitkään toivottu. Toivottavasti pelko vaihtuu vielä myös täällä jännitykseksi :)

Ja tosiaan, jokainen raskaus ja pieni elämänalku on ollut aivan omansa, menetettyä ei seuraava korvaa. Toki on ihanaa voida vihdoin saada pieni syliinsä asti, vaikka en vielä lainkaan tajua millaista se oikein on ja mitä se merkitsee. 

Ps. Kiitoskiitoskiitos <3

Kollega 37+3 (Ei varmistettu)

Voi, iso halaus sulle!

Kuten olen tässä sanonut jo aiemminkin, olen itse ollut aika synkissä tunnelmissa jo jonkun aikaa.. Olen käynyt paitsi sypellä juttelemassa, myös perhepsykologilla, ja molemmissa on korostettu, kuinka pelot ja ahdistus helpottaa kun ne sanoo ääneen, samanlaiset jutut pyörii monella päässä. Asiat on isoja, loppuelämän muuttavia ja usein vedenjakajia entisen ja tulevan välillä. Teillä tietysti vielä isompia menetyksiä pohjalla jotka vaatii työstöä ja surun käsittelyä. On kuulema tosi yleistä, että raskauden loppumetreillä alkaa alitajuisesti miettiä omaa itseään, itseään äitinä, omaa äitiään, tapoja olla vanhempi, puoliso ja kaikkea tämän yhdistämistä. Mikään kun ei tule olemaan ennallaan, eikä mitään siitä voi tietää etukäteen. Ja usein tämä kaikki purkautuu pelkona siitä synnytyksestä, koska siinähän se kaikki tulee muuttumaan.

Mulle se kotiinjääminen ja käpertyminen aiheuttaa vaan lisää ahdistusta. En myöskään halua jäädä ulkopuolelle, kuten itsekin kuvailit.. Kun kondis kerran sallii, näen ihmisiä ja puuhastelen kaikkea mahdollista, kohta se ei olekaan niin helppoa. Mutta jokainen tavallaan. Tärkeää olisi myös että mies ymmärtää sun olon. Meillä ei oikein, kun en osaa kertoa itsellekään, saati hänelle mikä kaikki ahdistaa.

Olisko hurjaa ehdottaa vaikka lounastelua ens vkolle? Sama vene jne..

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Monenmoista sitä tosiaan pyörittelee päässään eikä tässä hormonimyrskyssä osaa oikein olla järkevä enää. Toisaalta on kiva käydä kodin ulkopuolella, mutta toisaalta se on tässä olossa niin hankalaa ja vie niin paljon voimia, että en voi jatkuvasti olla menossakaan. Jotain pientä pyrin tekemään silti joka päivä ja näkemään tuttuja useamman kerran viikossa meillä tai lähistöllä kahvilassa. Mies tosin ymmärtää ja tukee yllättävän hyvin, ehkä me molemmat opittiin jotain surua käsitellessämme. Hän kyllä uskoo että kaikki tulee menemään hyvin, että kyllä me pärjätään vaikka välillä olisikin vaikeaa ja että masussa oleva pieni on aivan ihana ja hän ei malta odottaa pienen saamista syliinsä <3 Kumpa voisin pysyä samoissa ajatuksissa kuin hän! Valitettavasti ne synkät ajatukset tuntuvat valtaavan mielen liian usein. 

Ja hei laitatko mulle mailia tuohon oikeassa palkissa näkyvään osoitteeseen niin katsotaan niitä treffejä! Tässä rupeaa aika käymään vähiin ennen kun vauvat tupsahtavat maailmaan.. mutta ehtiihän sitä sittenkin jos ei sitä ennen ehditä :)

Liv
Päiväuniaika

Voi että :o mennää kahville joku päivä niin voidaan hiljentää ne fiilikset, koska siis hei oikeesti eihän se synnytys nyt kivaa oo mitenkään päin, mut se on vaan käytävä läpi eikä se oo niin hirveetä kuin joka paikasta huudellaan. Mä oon ajatellut et tää on vähän asennekysymys (hööhöö niinku kaikki elämässä) ja helpoiten homma hoituu kun vaan tajuu et se on tehtävä eikä valittelu auta. Tiedäks, et on ihan ok pelätä ja jännittää, mut molemmat on lopultaki aika turhia juttuja. 

Yks vinkki kuitenni: kipu lakkaa kun pää on ulkona. Oikeesti. Ihan oikeesti. Siis et vaikka järki sanoo ettei voi ponnistaa, että tuntuu liian pahalta tai mitä vaan, se kaikki lakkaa kun pää on ulkona. 

Eerika
Bättre liv

Tack :) Nyt taitaa tosin mielestä uupua kaikki järki ja mielenrauha ja ajatukset ja tunteet vaan pyörii et iik! Huomenna pyrähdän pelkopolilla juttelemassa, saas nähdä saako se mitenkään ajatuksia selkenemään vai ovatko hormonit sekoittaneet minut totaalisesti :) No, sitten kun se on ohi niin se ei enää pelota!

Eerika
Bättre liv

Tack :) Taitaa olla nyt niin, että järkevä ajattelu ja järkevät tunteet ovat lentäneet ikkunasta tässä hormonimyrskyssä! Huomenna menen käymään pelkopolilla juttelemassa, saas nähdä onko siitä jotain iloa. No, viimeistään sitten kun synnytys on ohi niin sitä ei tarvitse enää pelätä!

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Aikamoista vuoristorataa tämä kyllä on, eilen itkin tuntikaupalla kun lihapullataikina meni pieleen.. aika varmasti hormoneilla on nyt sormensa pelissä! Järkevä ajattelu tuntuu jäävän aivan kakkoseksi. Iloisia hetkiä ja päiviä toki on, mutta aika ailahtelevaistahan tämä elo on eikä ulkona vallitseva synkkyys ja liikkumisen vaikeus toki helpota oloa. 

Kumpa synnytys menisi hyvin, kumpa osaisin olla läsnä hetkessä ja pysyä rauhallisena, kumpa voisimme pienen kanssa molemmat hyvin ja voisimme aloittaa yhteiselomme sylikkäin :) Ja kumpa mielialanvaihtelut eivät löisi kovin suurella voimalla synnytyksen jälkeen uudelleen päälle ja voisin ehkä hiljalleen normalisoitua (hmm.. onkohan se edes mahdollista ensikuukausina?). Ehkä me tosiaan pärjätään? Ainakin tilaan rentouttavaa hierontaa mieheltä nyt jokaiseen iltaan jotta keho ja mieli rauhoittuisivat aina hyville unille :)

 

Lilleri78
Tuttitango

Tiedätkö Eerika, mä uskon ihan tosi paljon, että kun tositilanne alkaa, osaat hyödyntää jo valmiiksi osaamiasi keskittymis- ja rentoutumistekniikoita! Kun olet kerran tottunut syventymään itseesi, taito varmasti löytyy käyttöön kun on sen aika. Ja edelliseen kommenttiisi viitaten, onneksi aika moni raskausajan juttu katoaa heti synnytyksen myötä ja imetyshormonit taas auttavat kovasti esim. univajeen jaksamista. Kyllä te pärjäätte! :)

Kommentoi

Ladataan...